Suru on totta lapsellekin, vaikkei hänellä olisi sille sanoja – Jos tunteiden kanssa jää yksin, lapsi saattaa turvautua pärjääjän rooliin

`Se oli kuin suuri musta viitta,
joka kietoi minut, sulki syleilyyn ja upotti epätoivoon
– Suureen suruun.
Enkä minä edes tiennyt mikä minua ahdisti.
Kaikki tuntui vain pimeältä, pelottavalta.`

Lapsen kokema suru ja ahdistus on yhtä todellinen kuin aikuisenkin, mutta usein se katoaa
maailman melskeen sekaan, sillä lapsella ei välttämättä ole vielä taitoa pukea sanoiksi tunnetilojaan. Miten voisi ollakaan, jos sitä ei ole koskaan tehty ennen.

Perheen kriisin keskellä esimerkiksi avioerotilanteessa lapsi on yhtä suuressa
muutoksessa kuin vanhemmatkin, usein vielä enemmän, sillä lapsen maailmaan tällaiset tunnetilat tulevat ensimmäistä kertaan.

Kriisissä usein vanhemmilla on oma prosessi niin käynnissä ja kesken että voi olla, ettei heillä ole voimavaroja, taitoa, tai edes kykyä huomata lapsen kriisiä. Tällöin lapsi voi joutua ottamaan pärjääjän roolin, jopa tukijan roolin, ettei tuota vanhemmilleen enemmän huolta ja murhetta.

Vanhemman kriisi on koko perheen kriisi. Tunnetilat tarttuvat. Esimerkiksi toisen
vanhemmat uupuminen koskettaa koko perhettä. Ei pelkästään tunnetilojen kautta vaan
myös kiintymissuhteiden muuttumisena. Kiintymissuhteet luovat meille turvaa ja eheän
lapsuuden. Vahvat ja hyvät kiintymissuhteet ovat kuin vakuutuksemme eheästä elämästä.
Turvaton lapsuus, kiintymissuhteiden rakoileminen esimerkiksi vanhemman uupuessa tai
avioerokriisissä jättää monesti pysyviä ja syviä haavoja lapseen, jos asiaa ei käsitellä tai
lasta ei tueta tunteiden sekamelskan keskellä.

´On helpompi kasvattaa terveitä lapsia,
kun korjata rikkimenneitä aikuisia. `
-Frederick Douglass-

Tämä suuren suuri viisaus on totta, mutta kuinka vaikeaa se onkaan?
Varhaiskasvatuksen ammattilaisena minä ajattelen, että minun tärkein tehtäväni on juurikin
tämä, kasvattaa terveitä lapsia yhdessä vanhempien kanssa, mutta miten voin kasvattaa
terveitä lapsia jos olen itse rikkimennyt?

Uskaltaisin väittää, että meitä aikuisista kaikki ovat menneet jossain vaiheessa rikki.
Rikkimeneminen, murheet, kuuluvat elämänkiertokulkuun, mutta miten? Missä vaiheessa
elämää? Ja miten kriisistä on selvitty? Miten se on käsitelty? Ovat avainkysymykset. Ne
ovat kuin avaimia tähän elämässä selviämiseen.

Kuinka tulla eheäksi ja onnelliseksi?
Kuinka kohdata myrskytuulet?
Ja sen sijaan että miettisimme kuinka suojaan lastani myrskytuulilta, meidän pitäisi miettiä miten opetamme heitä kohtaamaan vastatuulet ja myrskynsilmät.

Meidän pitäisi pystyä kohtaamaan maailma ja auttaa sekä tukea lasta selviämään tässä
varsin kummallisessa tulevaisuudessa. Tulevaisuudesta, josta emme tiedä mitään. Meidän
ei tarvitse kuitenkaan selvitä tästä yksin. Meillä on toisemme ja meillä on paljon erilaisia
keinoja. Minä koen, että tunne- ja vuorovaikutustaidot, elämisentaidot ovat yksi
tärkeimmistä asioista.

Kun opimme kohtaamaan omia tunteitamme, sanottamaan tunnetilojamme, pystymme
käsittelemään niitä, päästämään irti, ennen kuin ne jäävät kehoomme tunnelukoiksi,
traumoiksi.
Vahvat vuorovaikutustaidot auttavat meitä siinä, ettei tätä kaikkea tarvitse käydä yksin läpi.
Vuorovaikutustaidot, jonka avulla pystymme etsimään ja pyytämään apua, kun vain
uskallamme tehdä sen.

Olkaamme toisillemme tukiverkko, olkapää, ystävä, jotta voisimme luoda meille ja lapsillemme turvallisen tulevaisuuden.

Henna

Mitä lapsi tarvitsee kasvaakseen tasapainoikseksi ja onnelliskei omaksi itsekseen?

Millainen sinä olit lapsena? Ujo? Vilkas? Utelias? Tarkkailija?

Kuka sinä olet nyt?

Oletko sinä sellainen, kun haluat olla, vai oletko jotain, jota muuta odottavat sinun olevan?

Oletko sinä onnellinen?  Elätkö omannäköistä elämääsi?

 

Pysähdytäänpä hetkeksi näiden kysymysten äärelle.

Miten sinusta tuli sinä?

 

Lapsi,

pieni ihminen, suuren tuntemattoman edessä. Turvattomana ja täysin auki kaikelle.

Miten me kykenemme suojelemaan häntä tämän maailman melskeen keskellä?

Ja toisaalta, miten me autamme häntä selviämään itsekseen tässä kaikessa, sillä loppujen lopuksi niin elämä vain menee.

Me joudumme kantamaan aina loppupelissä itse vastuumme itsestämme, elämästämme ja onnestamme.

 

Mitä lapsi tarvitsee kasvaakseen tasapainoiseksi ja onnelliseksi aikuiseksi, omaksi itsekseen?

En väheksy koulutusta, akateemisia taitoja tai leikin ja liikunnan merkitystä, mutta nostaisin keskiöön nämä arvot.

 

1. Vahvat tunne- ja vuorovaikutustaidot

Kukaan ei pärjää elämässä yksin. Tarvitsemme rakkautta, kumppanuutta ja ystävyyttä. Siihen tarvitsemme pelisäännöt jota kutsumme vuorovaikutustaidoiksi.

Miten kohtelemme toista ihmistä? Miten puhumme toisille? Miten koemme empatiaa? Osaammeko olla suvaitsevaisia toisiamme kohtaan?

Miten minä osaa hillitä ja hallita omia tunteitani?

- Tämä on ehkä kaikkein tärkeintä. Oppia elämään itsensä ja muiden ihmisten kanssa sopusoinnussa.

 

2. Kyvyn tunnistaa oikean ja väärän ja halun toimia niiden mukaan

 

Mikä on oikein ja mikä väärin? Mikä on tilanteiden seuraus? Voinko satuttaa toista? Tai viedä toisen omaisuutta? Mitä tapahtuu, jos en tiedä mikä on oikein? Missä menee se raja, milloin toimina on vielä sallittua?

- Tämä on meidän aikuisten tärkeimpiä tehtäviä opettaa lapsille. Kertoa mikä on oikein ja mikä väärin ja mitä siitä seuraa.

 

3. Taidon oppia hyväksymään itsensä

Meistä jokainen on ihana oma itsensä. Erityinen. Erilainen. Se on meidän suurin rikkautemme. Jokaisella on omat kasvunpaikkansa ja supervoimansa ja meitä ei koskaan voi verrata toisiimme.  

- Sinä riität. Hyväksymällä itsesi voit kulkea omannäköistä elämääsi ja tulla onnelliseksi. Terve itsetunto, omanarvon tunto ovat tärkeitä pilareita onnelliseen elämään.

 

4. Kyvyn unelmoida ja käyttää mielikuvitusta

Tämäkö on muka tärkeä taito? Miksi?

Kyllä, Kun unelmoit, rakennat elämääsi ajatuksillasi, käyttämällä mielikuvitusta luot itsellesi suurempia unelmia ja mahdollistat itsellesi upeamman elämän.

- Kukapa olisi uskonut, mutta niin se vain on. Unelmoi isosti, sillä ilman unelmia ei ole mitään.

Mitä enemmän muistamme elää hetkessä ja tuntea kiitollisuutta pienimmistäkin asioista, sitä enemmän elämä tuo lisää kiitettävää. Ja jos voit valita, vallittaisitko ja ottaisit vastaan negatiivista energiaa vai kiittäisitkö ja ottaisit vastaan hyvää?

Tämä maailma on jo ihan liian sekaisin ja kaikesta löytyy aina pahaa, jos haluamme katsoa asioita niin. Jotta lapsemme oppisivat ottamaan myrskyjä vastaan, heidän täytyy oppia näkemään myös auringon säteet.

Auringonsäteitä talvipäiviin ja jos ei näy säteitä…

- Aina voi mennä mielikuvituskallaan Henna ;)

Miksi lapsi käyttäytyy huonosti? – Rajojen opettaminen on aikuisen tehtävä

Muistan elävästi omasta lapsuudestani, meidän perheessämme vanhempia ihmisiä opetettiin kunnioittamaan. Ei heille sanottu vastaan, heitä uskottiin. Kun kylään mentiin, ei kahvipöytään singonnut lapset ensimmäisenä, eikä keksejä saanut ottaa kuin yhden. Ei lapset popsineet herkkuja mahan täytteeksi, se oli yksi, korkeintaan kaksi, sitten kiitettiin ja mentiin takaisin leikkeihin.

Meidän perheessämme kauniit käytöstavat, kiitos, ole hyvä ja anteeksi, ovat kunnia-asioita. Ja vaikka kuinka koin, että saimme elää lapsina melko villeinä ja vapaina, me osasimme käyttäytyä ja sitä vaadittiin.

Nykyään työssäni ammattikasvattajana katselen lapsia suurella sydämellä ja ymmärryksellä.

  1. On lapsia, jotka osaavat käyttäytyä

  2. On lapsia, jotka osaavat käyttäytyä, mutta eivät pysty siihen

  3. On lapsia, jotka eivät osaa käyttäytyä, koska heiltä ei ole koskaan vaadittu sitä.

Tämä aiheuttaa minussa valtavasti ristiriitaa. Olen kärsinyt koko elämäni kiltin tytön syndroomasta. Haluan miellyttää ja olla hyvä ihminen. Teenkö tätä siksi, että minulta on vaadittu aina hyvää käytöstä?

Pohdin tätä paljon, varsinkin silloin kuin lapsemme oli pieni. Halusin opettaa tyttärellemme hyvät käytöstavat, mutta en asettaa hänelle miellyttäjän roolia.

Tyttäremme on aina ollut hyvin paljon minun kaltaiseni. Hän on kiltti, ja hänellä on valtavasti energiaa. Muistan joskus, kun ojensin häntä, käskin käyttäytymään kauniisti.

-Mutta äiti, kun minä en vain voi. Minulla on niin levoton olo.

Ymmärsin häntä.

Ei lapsilta voi odottaa mahdottomia. Energiaa pitää päästä purkamaan ulos. Lasten pitää saada juosta, pitää ääntä, elää. Pitää purkautua, jotta voi rauhoittua. Se mitä lapset laittavat suuhunsa vaikuttaa myös paljon. Mitenkäs ne verensokerit aina menevätkään. Nopeat hiilihydraatit, namuset, herkut, sokeri tekee levottomaksi ja nälkä kiukku on monelle aikuisellekin tuttu ilmiö.

Limuja juovat ja älylaitteilla olevat lapset ovat täynnä energiaa, joka muuttuu levottomuudeksi, ja sitten tulee ylilyöntejä.

Uskon siihen, ettei lapsi luontaisesti, yleisesti halua olla paha tai ilkeä, tai huonosti käyttäytyvä.

Voisiko lapsi käyttäytyä huonosti siksi että aikuinen huomaisi hänet?

Joskus ainut keino saada vanhemman huomio, herättää vanhempi pois esimerkiksi somen maailmasta, on pistää ranttaliksi. Lapset janoavat aikuisen huomiota, voisiko hyvän huomioiminen, kehuminen olla yksi tie hyvään käytökseen?

Joskus sisäistä levottomuutta, joka muuttuu huonoksi käytökseksi, on mahdotonta kesyttää, varsinkin jos sitä ei saa ulos tai sen kesyttämiseen ei ole keinoja.

Tähän tarvitaan vanhempia, aikuisia. Antamaan keinoja ja mallia, miten kuuluu käyttäytyä hyvin yhteiskunnassa.

On vanhempien tehtävä asettaa rajat, kertoa, ettei kavereita kohdella huonosti, tai että tässä tilanteessa ei kuulu riehua tai huutaa.

On vanhempien tehtävä opettaa lapsia kohtaamaan pettymyksiä. Kaikkea ei voi saada ja se tuntuu pahalta, mutta sekin tunne kuuluu elämään.

On vanhempien tehtävä opettaa lasta käyttäytymään kauniisti, ei lapsi muuten tiedä syys-seuraussuhteesta.

Vanhemman tehtävä on olla aikuinen. Asettaa ne rajat, miten missäkin toimitaan ja pitää niistä kiinni. Se luo turvallisuutta.

Ei lapselle voi olla vihainen, jos hän käyttäytyy huonosti ja kukaan ei ole koskaan opettanut hänelle muuta, vaatinut häneltä mitään.

Tämä on meidän yhteiskuntamme uusi haaste.

Meillä on paljon lapsia, jotka voivat huonosti, sillä heiltä ei ole koskaan vaadittu mitään. Heille ei ole opetettu pettymysten sietämistä, eikä yhteiskunnan rajoja.

He ovat saaneet kasvaa villeinä ja vapaina, omassa turvattomuudessaan. Sillä aikuiset heidän ympärillänsä ovat ehkä pelänneet asettaa rajoja, tai sitten he eivät ole osanneet tehdä sitä, tai he ovat kasvaneet ristiriidassa, toisessa paikassa vaaditaan toista ja toisessa paikassa toista.

En missään nimessä kannata fyysistä kurittamista, nöyryyttämistä tai häpäisyä, mutta kyllä lapset tarvitsevat rajat. Rajat ovat rakkautta.

He tarvitsevat ympärilleen aikuisia, jotka käyttäytyvät kuin aikuiset, eivätkä kuin kaverit.

 

Lasten uupuminen

Pieni ihminen aamuaikaisessa päiväkodin eteisessä, tukka pikkuisen sekaisin, silmät vielä täynnä unihiekkaa. Aamu alkaa aikaisin, joskus se on pakko, sillä aikuisten on töihin ennätettävä.

Sama pieni ihminen lounaan jälkeen monta, monta touhua ja tehneenä, ihan väsyneenä masu täynnä ruokaa kiukuttelee kun sukka on huonosti. Kaikki harmittaa, kaverikin otti juuri sen lelun jonka olisin halunnut.

Kiukku tulee voimalla, mutta on niin väsy.

Edes päivän lepohetki ei riitä toipumiseen, vaikka uni tulee saman tien ja se jatkuu välipalaan saakka. Kiukku tulee taas voimalla eteisessä, kun on kurahousujen pukemisen aika. Aikuiset auttavat, ymmärtää, mutta ei se lohduta pientä ihmistä, joka on tunteittensa vallassa.

- Mun äiti opettelee hakemaan mua ajoissa, se tulee kyllä.

Siellä hän värvöttää, iltapäivän hämärässä ja odottaa ja se kiukku tulee varmasti myös hakijalle.

 

En ikänä halua syyllistää vanhempia, tiedän, teistä kaikki on omalla tavallaan kovilla. Ei ole helppoa olla pienten ihmisten kasvattaja. He vaativat paljon, työt vaativat paljon, elämä vaatii paljon.

Puhutaan paljon aikuisten burn outista mutta kuka puhuu lasten burn outista. Siitä miten pienet ihmiset väsyvät lähes 10 tuntisten hoitopäivien yhteydessä ja viikonlopuista jotka sisältää kauppakeskuksia ja kännykkäpelejä.

 

Iltaisin lasta on vaikea saada rauhoittumaan, hän käy valtavilla kierroksilla ja omat hermot alkaa olla jo ihan riekaleina. Olisi niin kiva päästä edes hetkeksi huokaisemaan, ottamaan omaa aikaa. Mutta entä jo se lapsi käy kierroksilla siitä ettei hän ole tullut nähdyksi? Että hän kaipaa vain oman vanhemman huomiota, sitä että joku juttelee, kysyy kuulumisia, kertoo että lapsi on tärkeä ja rakas.

Ei tablettit tai kännykkä rauhoita lasten mieltä, se aktivoi sitä lisää ja vaikka se onkin oivallinen ”lapsenvahti” ei se korvaa koskaan toisen ihmisen huomiota, kosketusta tai läsnäoloa. Sitä me ihmiset kaikki kaipaamme ja janoamme, läsnäoloa.

 

Miten sitten aikuinen jaksaa olla lapselle läsnä jos hän on jo itse kuiviin niistetty työelämän ja arjen pyörteissä?  Mikä siihen auttaa?

 

Vähemmän on enemmän. Lapsi ei tarvitse muuta, kun huomiota, läsnäoloa. Yhteistä aikaa.

Aikaa ilman älylaitteita.

Yhteinen ruokailu saman pöydän ympärillä, yhtä aikaa. Keskustelua siitä mitä kuuluu. Miten sinun päiväsi on mennyt? Tai mitä tänään tapahtuu?

Vaikka lapsi ei aluksi osaisi keskustella omista tunteistaan tai ajatuksistaan, tulee se vähitellen, kun siihen opetetaan. Opetellaan yhdessä.

Mitä jos tyhjennetään yhdessä astianpesukone tai viedään roskat, tai luetaan kirja. Tai mennään metsään.

Varhaiskasvatus on meillä suomessa laadukasta. Me emme ole säilytyspaikka tai ”tarha” niin kuin joskus puhuttiin. Meillä on korkeasti koulutettu henkilökunta, joka opettaa lapsille elämisen taitoja, mutta monesti ne lapset kaipaavat vain omia vanhempia. Sitä että he saavat sen tärkeimmän huomiota ja rakkautta. Yhteisiä muistoja

Olisiko joulu nyt mahdollisuus opetella olemaan yhdessä. Tehdä yhteisiä asiaoista, muistoja.

Henna

Teksti on julkaistu myös;

Lasten uupuminen voi jäädä huomaamatta – Pitkät päivät ja älylaitteet kuluttavat pienen ihmisen voimia (hidastaelamaa.fi)

Kiusaaminen

Sain jokin aika sitten sähköpostin, jossa vanhempi pohti mitä hänen kuuluu vastata lapselle, joka kertoo kiusaamisesta? Mikä on kiusaamista ja millainen rooli siinä on kenelläkin?

Äärettömän hyviä kysymyksiä.

 

Eipä ole kauaa, kun selvitin aikuisten välillä ollutta väärinkäsitystä jossa toinen olisi voinut kokea olevansa kiusattu. Tilanteessa aikuinen A oli huumorilla laskenut leikkiä ja kohdistanut sen aikuinen B:hen. Aikuinen B ei ymmärtänyt tätä huumoria ja koki asian kiusalliseksi. Tilanne siitä sitten vähän eskaloitui ja tuli minun korviini. Yhdessä sitten puhuttiin tilanne auki ja selvitettiin kunnolla.

Kukaan ei halunnut kenellekään pahaa, mutta meillä ihmisillä on erilainen kokemustausta, joten suhtaudumme tilanteisin eritavoin ja ennen kuin tunnemme toisiamme paremmin, emme voi tietää miten kukakin reagoi.

Tämä vaatii sen, että opimme tuntemaan toisiamme ja reagoimaan tilanteisiin oikealla tavalla.

 

Lasten kanssa tämä on ihan sama. Lapset vasta opettelevat tilanteita ja reagointia. Heille kaikki tämä on uutta ja sitten se haastavampi juttu, toiset oppivat nopeammin, toiset hitaammin, toisten empatiakyky, kyky asettua toisen asemaan, on kehittynyt pitemmälle, kuin toisten.

Kiusaaminen on kuitenkin aina kiusaamista, se on tunne siitä, että minua ei hyväksytä ja se tunne on todellinen tuntijalle. Siksi siihen pitää aina reagoida ja suhtautua vakavasti.

Asia on aina selvitettävä, sillä jos jätät sisääsi tunteita; olen kelvoton, tai olen arvoton. Voit kantaa sitä mukanasi loppuelämän ja se kummittelee tilanteissa, jossa se ei ole todellinen.

Aika moni meistä aikuisista kantaa mukanaan tätä haavaa. Se aktivoituu tilanteissa, jossa sinun on esiinnyttävä vieraille tai itsetunnoltasi vaaditaan jotain, koet ettet pysty, en ole riittävä tai tarpeeksi hyvä. Kuulostaako tutulta?

Uskon että meistä aikuisista lähes kaikki ovat kokeneet jossain vaiheessa kiusaamista. Se on osa elämä, vain sen avulla opimme kohtaamaan toisiamme, reagoimaan asioihin, mutta miten näihin tilanteisiin on reagoitu? Onko ne käyty läpi? Selvitetty? Onko kiusaaminen hyväksytty?

 

Kiusaaminen ei ole ikinä niin mustavalkoista. Se on vähintäänkin kahden ihmisen tunteita ja kokemuksia. Siksi lasten kanssa asiaa on käsiteltävä monelta kantilta. Kiusaamista ei koskaan saa hyväksyä, se pitää aina avata. Miksi kiusasit? Miltä toisesta tuntuu? Miltä sinusta tuntuu? Mitä tämän jälkeen?

Jos näitä asioita ei käydä läpi, ei tilannetta selvitetä, ei siitä voida oppia mitään. Pahimmassa tapauksessa tilanteesta jää kiusatulle trauma ja kiusaaja kokee, että saa jatkaa toimintaansa.

Mutta entä sitten nämä, pikkuihmiset (joskus kyllä ihan aikuisetkin), jotka eivät halua oppia tilanteesta? Jotka vain jatkavat ja jatkavat..

Joskus pitkäjänteinenkään työ ei tuota tulosta, onneksi se on super harvinaista, mutta siitä saisi uuden blogitekstin

-          Voiko joku (lapsi) olla syntyessään paha?

Miksi joku haluaa satuttaa toista? Miksi jollakin ihmisillä ei ole empatiakykyä?

Tähän voisi joku viisaampi osata vastata.

Minä haluan uskoa siihen, että rakkaudella ja rajoilla, saamme rakkautta ja hyvinvoivia ihmisiä ympärille.

 

                                                                 Rakkautta ja rajoja   Henna

Uimakouluterveiset

Tämän syksyn uimakoulut ovat nyt onnellisesti ohi. Se on aina melkoinen rykäisy mutta kuinka antoisaa se onkaan. Tiedän, että olen päiväkodinjohtajana etuoikeutettu, että voin tehdä työnkuvastani näin laajan, henkilöstöhallinnan, pedagogiikan kehittämisen, laskujen maksamisen ja kaiken muun lisäksi saan uimaopettaa.

Tämä uimaopetus on minulle sydämen asia., Eikä vähiten siksi, että uimataito on melko halpa henkivakuutus näin merenrantakaupungissa vaan siksi, että vesi on elementtinä yksi monipuolisimmista itsensä voittamismahdollisuuksista. Vesi haastaa, mahdollistaa, antaa elämyksiä ja kokemuksia. Uimakoulu ei ole vain kokemus muiden joukossa, uimakoulu voi parhaimmillaan olla lapselle itsensä oppimisen mahdollisuus.

Uimataito itsessään on motorinen taito, jonka oppii sitten kun keho ja mieli ovat siihen valmiit. Se vaatii harjoittelua ja rohkeutta. Uimataito vaatii sitä, että vesi elementtinä ei pelota, että uskallat luottaa veden voimaan ja omaan kehoon ja uskallat antautua vedelle.

Viskareiden uimakoulussa tavoite on tottua veteen. Oppia liikkumaan vedessä.

Eskarin uimakoulussa harjoitellaan uimisen perusedellytykset, kellumiset, liukumiset, potkut ja yhdistetään nämä lopulta alkeiskrooliksi. Sukellus, veden alle meneminen avaa vedestä uuden mahdollisuuden, vaikka ei koskaan päätyisikään Karibianmerelle sukeltamaan tai snorklaamaan.

Olen uimaopettanut yli 25 vuotta, parhaina vuosina vedin 6–7 uimakoulua työssäni varhaiskasvatuksenopettajana. Olen kouluttautunut asiaan ja tiedän mitä teen. Minun uimakoulussa tärkein tavoite on löytää oma suhde veteen. Sitten alamme tutkia ja vahvistaa sitä. Tärkeintä on nauttia vedestä. Tehdä uimisesta mukavaa ja luotettava kokemus. Haluaisin antaa kaikille sen kokemuksen, että jos joudut veden varaan et joudu paniikkiin, tiedät miten toimia. Ihan tähän en pääse, ainakaan silloin, jos vesi on elementtinä täysin tuntematon tai pelottaa.

Viskareiden ja eskareiden vajaat 10 uimaopetustuntia ei tee ihmeitä mutta innostuksen ja oppimisen ilon siemenen voin istuttaa. Lopusta saavat perheetkin kantaa oman osansa. Toivottavasti nyt Koronan jälkeen perheet taas innostuisivat käymään uimahalleissa. Tällä hetkellä näkyy surullisen paljon Koronan lock downin jäljet. Lasten vedessä liikkuminen, uimataito jopa vesipelot ovat yleisempiä ja huonompia kuin koskaan ennen.

Uimakoulun huippuhetkiä ovat itsensä voittamisen hetket. – Hei minä uskalsin! – Minä pystyn!    Näitä näimme onneksi paljon. Rohkeuden kasvamista, uuden taidon oppimisen iloa. Muutamat oppivat uimaan, hyppäämään pää edellä veteen, muutamat sukeltamaan, mutta kaikki saivat varmasti kivan kokemuksen vedestä.

Parille vesipelkoiselle hankimme lisäresurssin, lämpimän sylin, josta pääsi tutustumaan veteen.

Uskon että tutut lapsikaverit ja tutut uimaopettajat ovat myös aika hyvä lisäturva silloin kun hiukan pelottaa tai mietityttää.

Uimakoulu on muutakin kuin 45 min. vedessä. Uimakoulu on valtava oppimisen mahdollisuus. Lapset oppivat vedessä liikkumisen lisäksi aika määrän muitakin taitoja, bussilla kulkemista,

jonossa olemista,

omista tavaroista huolehtimista.

Älkää siis ihmetelkö, jos olette saaneet kotiin vähän väsyneitä uimareita. Nämä uimakoulupäivät ovat pullollaan aistielämyksiä, uusia kokemuksia ja oppimista.

Kasvamista.

Summa summarum huikeat uimakoulupäivät takana. Rättiväsynyt onnellinen allekirjoittanut kuivattaa nyt märkäpuvun ensi syksyyn ja kelluttelee näissä ihanissa muistoissa siihen saakka.

Tärkeintä ei ole määränpää vaan matka siihen.

Henna

Kesän kynnyksellä

"Ei pieni puu vielä myrskystä tiedä.

Ei pieni puu vielä myrskyä siedä.

Ole suojana pienelle suuri puu,

jotta pienellä juuret vahvistuu"

(Mirjami Lähteenkorva)

Kouluun lähtevät toivat Vilskeeseen päärynäpuun, heidän juuria olemme saaneet vahvistaa monta vuotta ja nyt yhdessä istutimme puun, jotta he voivat tulla katsomaan kuinka se kasvaa ja vahvistuu, ihan niin kuin hekin vielä kasvavat ja vahvistuvat.

Siitähän tässä elämässä on kysymys, kasvamisesta. Henkisestä ja fyysisestä kasvamisesta, elämä on loppujen lopuksi loputonta kasvamista, me kasvamme läpi elämämme. Tai niin meidän ainakin pitäisi kasvaa. Kasvaa jotta pystymme ottamaan vastaan elämän myrskyjä

Sillä elämään kuuluu myös ne myrskyt ja kun pieniä vahvistaa he oppivat ottamaan niitä vastaan. Voimme yhdessä opetella kohtaamaan niitä, sillä elämä ei tyynny koskaan täysin, aina niitä tuulia nousee ja välillä ne yltyy myrskyksi.

Tuo Mirjami Lähteenkorvan runo on jotenkin kovin koskettava. Koen että me päiväkotina voimme suojata pieniä taimiamme, auttaa heidän juuria vahvistumaan yhdessä teidän vanhempien kanssa. Meidän tärkein tehtävämme on olla esimerkkejä lapsille, tuki, turva, aikuinen jonka seurassa lapsilla on lupa tuntea ja näyttää tunteitaan. Koen että meidän tehtävä aikuisena on myös näyttää tunteitamme, sanoittaa niitä, tehdä ne lapsille hyväksytyksi. On lupa olla vihainen jos joku toimii väärin, mutta miten näytät ja sanoitat vihan?​

Tai se hetki..

Eskarilaiset harjoittelivat ihanaa kevätjuhla lauluaan, minä herkkänä tietysti aina liikutuin siitä. Eräänä päivänä yksi lapsista ehdottaa

-Henna me voitas laulaa sinulle taas, niin saat itkeä.

Ja he lauloivat ja minä pikkusen kyylehdin, ihan vain siksi että se oli niin kaunista. Kerroin minä lapsille miksi minä herkistyn, kerroin, että he silittelevät laulullaan minun sielua ja se puhdistuu itkemällä. Että joskus kauniit asiat saavat minut tällaiseksi ja se on hyvä asia, vaikka ehkä vähän noloa joskus, sillä kaikki ihmiset eivät ole ihan yhtä herkkiä.

Me kaikki ihmiset olemme kuitenkin erilaisia ja se on meidän ihmisten supervoima. Meillä on lupa olla juuri tällaisia, kun olemme ja meillä kaikilla on oma tärkeä tehtävämme tässä maailmassa. Aika moni meistä ei vielä tiedosta sitä, me etsimme itseämme ja tehtäväämme, mutta jotkut meistä ovat sen jo löytäneet, vaikka eivät ehkä itse edes tiedä sitä. Lapset kasvavat, kehittyvät, he muuttuvat ajan myötä, sillä elämä muokkaa heitä, mutta lapset osaa elää hetkessä ja olla aidosti omia itsejään, joskus murrosiässä he kadottavat ehkä itsensä ja aikuisena he etsivät tietään takaisin. Jotkut meistä aikuisista etsivät sitä tietä edelleen, mutta miettikääpä itseänne;

Nautitteko nyt ehkä jostain samoista asioista joista nautitte lapsina, mutta jotka kadotitte jossain vaiheessa?

Minä muistan kuinka lapsena nautin piiloutua mummolan suureen puutarhaan kun leikimme piilosta, makasin hiljaa liikkumatta kiven takana ja odotin että etsijä löytää. Kuuntelin puiden suhinaa ja mietin että olen täynnä muurahaisia.

Sitä samaa minä teen nyt aikuisena mökilläkin, mutta en ole piilossa enää ketään, makaan rantakalliolla ja mietin että voi kun jokainen voisi joskus pysähtyä maailman melskeestä tällä tavalla.

Toinen ihanista lapsuus muistoistani on kun nukuimme serkkupoikani kanssa teltassa, mummolan puutarhassa, heräsimme aamuaikaisella salaa ja hiivimme järvelle soutelemaan ja kalaan. Usva nousi aamu auringon kanssa ja paljaita varpaita paleli, mutta se hetki on piirtynyt muistoihin. Takaisin tulomatkalla hypimme naapurin heinäladossa ja teimme sinne majan. Ei kännyköitä, ei huolia tai murheita, vain se hetki.

Vähän niin kuin nytkin, herään paljon aikaisemmin kuin kukaan muu perheestäni, kömmin koiran kanssa meren rantaan, täytän mieleni aamuruskon väreillä ja meren tuoksulla ja jos jossain täällä kaupungilla olisi heinälatoja poikkeaisin minä sinne edes nuuhkuttamaan tuoksua, allergiat ei antaisi ehkä periksi enää majan tekoon.

​Olisiko tämä tuleva kesä mahdollisuus palata parhaisiin lapsuusmuistoihisi, tehdä niitä uudestaan todeksi ehkä lapsesi kanssa, tehdä eläväksi, uusiksi muistoiksi omalle lapsellesi?

Ihanaa valon täyttämää kesää.

Henna






Ajattelu alkaa ihmettelystä

-          Henna minä näin sen krokotiilin ja tiedätkö? Se liikkui!!

Kertoi poika 3v. silmät suurina kuin lautaset ja kädet täristen Vilskeen Korkeasaari retkellä.

Voi kun olisin saanut tuon hetken videolle. Minä katsoisin sitä videota joka kerta, kun minun mieleni valtaa tummuus ja mietin alanvaihtoa.

Tuo pieni kaveri, hän värisi innostuksesta, ihmetyksestä, onnellisuudesta. Tuon pienen kaverin tunteet tarttuivat meihin kaikkiin.

Voiko olla vilpittömämpää iloa tai aidompaa hämmästelyä, kun lapsen ilo ja hämmästys?

Se on jotain sellaista, jota ei voi edes kuvailla. Nämä ovat niitä hetkiä, jotka saavat tekemään tätä työtä varhaiskasvattajana, nämä hetket ovat niitä, jolloin tietää tekevänsä merkityksellistä työtä. Seikkailu, elämys, sen ei tarvitse edes olla lapselle kovin suuri tai kummoinen, mutta se täyttää pienen ihmisen ja käynnistää valtavan oppimisprosessin.

Ajattelu alkaa ihmettelystä. Kun lapsi innostuu, hän alkaa ihmetellä, ajatella, hakea vastuksia, hän oppii täysin huomaamatta. Hän kerää tietoa ja jalostaa sitä omissa ajatuksissaan. Elämykset opettavat parhaiten.

Meidän tehtävä aikuisena on elää hetkessä mukana, hypätä ihmettelyn laivaan ja tehdä lisäkysymyksiä, etsiä yhdessä vastauksia, tunnustella tunteita. Meidän tehtävä aikuisena on innostua ja innostaa lasta. Lisäbonuksena on tietenkin myös se, jos me itse koemme tämän tärkeäksi, jos meihin tarttuu lasten tunteet.

Ammatillisesti ajattelen, että hyvä aikuinen on sellainen, joka osaa elää hetkessä, lukea tilanteita ja muuttaa suunnitelmat lapsilähtöiseksi, sellaiseksi, joka palvelee lapsen oppimista parhaiten, eli tukee lasta ihmettelemään, ajattelemaan.

Olen opiskellut nyt pari vuotta voimavarakeskeiseksi työnohjaajaksi. Hakeuduin koulutukseen, sillä ajatuksella, että se voisi antaa minulle eväitä henkilöstöhallintaan. Ajattelin, että oppisin ymmärtämään ja kohtaamaan työntekijät ja asiakkaat paremmin, mutta ennen kaikkea ajattelin, että voisin oppia jotain myös itsestäni.

Olen äärimmäisen herkkä. Koen asioita voimakkaasti ja sisälläni on valtavat tunteet, niin hyvässä kun pahassakin. Näen asioita usein herkemmin, kun monet muut ja minulla on vahva intuitio. Kun tulen tilaan, skannaan sen läpi ja vaistoan paljon asioita, joista ei edes puhuta. Olen kokenut tämän taakaksi, koska tällainen syö paljon voimavaroja. Samoin kun tämä järkyttävä ajatustyö, joka surraa päässäni lakkaamatta. Mietin kaikki kohtaamiset, tilanteet, sanomiset, ilmeet ja eleet. En vain saa aivojani offline tilaan. Työnohjaaja koulutuksen myötä olen oppinut näkemään ja kokemaan tämän minun supervoimakseni.

Elän hetkessä, ihmettelen ja ihmetellen myös ääneen. Ajattelen ja laitan muutkin ajattelemaan.  Ymmärrän ja yritän ymmärtää myös ne kertomattomat tarinat, ne joita ei ääneen sanota, mutta ne saavat ihmisen toimimaan eri tavoin. Haluan kurkistaa ihmisten sisimpään, isojen ja pienten ja löytää tien heidän sydämiinsä, jotta voisin auttaa, tukea ja ymmärtää heitä paremmin.

Yhtä asiaa opettelen edelleen, en ole teflonia. Asiat koskettavat, satuttaa ja tuntuu pahalta.

Varsinkin jos se kohdistuu itseeni tai itselle tärkeisiin asioihin.

Tätä on kyllä hyvä harjoitella yhdessä pienten asiakkaiden kanssa. Aika usein minulla on tunne, että ne samat asiat, joita me harjoittelemme pikku tyyppien kanssa

-          Et voi puhua noin kaverille

-          Tehdään tämä yhdessä, jaetaan asioita

Jatkuu myös aikuisten maailmassa, vähän eri muodoissa ja jalostettuna.

Ehken siis ole ainoa, joka on vielä keskeneräinen, mutta minä uskallan sanoa sen ääneen, eikä se tee minusta heikkoa.

Henna

Mihin tämä aika katoaa?

On taas se aika, kun kiitellään syyskaudesta ja virittäydytään pikkuhiljaa joulun viettoon.

Tämä syksy onkin ollut tosi ihana, lähes normaali, kahden kummallisen vuoden jälkeen.

Kaksi pöpö vuotta kaikkine rajoituksineen on kuitenkin muuttanut meitä ja tapaamme tehdä työtä, joten nyt on se aika, kun aletaan pohtia mitä se elämä oli ja mihin siihen me haluamme palata. Mitä otatamme näistä rajoitetuista vuosista mukaamme ja mitä haluamme muuttaa?

Yhteisöllisyys on ollut meidän voimavaramme, on mukavaa, kun se on jälleen mahdollista. Vaatii kuitenkin taas työtä opettaa yhteisöllisyyttä myös uusille ihmisillemme ja perheille. Ihminen kun niin helposti kutistuu omiin ympyröihin ja unohtaa kuinka kivaa voikaan olla jakaa asioita ja tehdä yhdessä.

Sama näkyy myös lapsissa. Kyllä maskien ja rajoituksien varjossa kasvaneiden lasten elämä on ollut erilaista. Ihan vain ihmisten kohtaaminen, nyt lapset taas näkevät kasvot ja lukevat helpommin ilmeitä ja eleitä.

Nyt olemme siis saaneet palata taas kaikkeen mukavaan yhteiseen. Olemme saaneet järjestää nukketeattereita, lauluhetkiä, retkiä, kaikkea kivaa isoillekin porukoille.  Vähitellen maailma muuttuu, vaikka mikään ei ole enää niin kuin ennen.

On kuitenkin asioita, jotka ovat ja pysyy, ja isoin asia niistä on se, että kasvamme ja kehitymme, maailma pyörii ja menee eteenpäin.

 

Itselläni omassa elämässä on ollut melkoinen identiteettikriisi. Ainut lapsemme, tyttäremme, muutti syksyn alussa kotoa pois. Yhden ison elämänvaiheen muutos. Vähän kuin silloin kun oli siirtyminen varhaiskasvatuksesta kouluun, tai yläkoulusta opiskelemaan. Ne valtavat tunteet siitä, pärjääkö hän? Olenko minä osannut antaa hänelle tarvittavat elämän valmiudet?

Muistan aina kun luin jonkun viisauden siitä, että meidän vanhempien tärkein tehtävä on antaa lapselle juuret ja siivet. Tiedän että olen antanut rikkaat, pitkät ja vahvat juuret mutta en ole ollut millään tavalla valmis päästämään häntä siivilleen. Sinne hän kuitenkin lähti, lentoon, omaan elämäänsä ja jätti minut selviämään yksin näiden tunteiden kanssa.

Todellinen kriisi paikka.

 

Mutta kuinka lohduttavaa onkaan ollut huomata, että hän pärjää. Hän löytää oman polkunsa ja kulkee sitä hienosti eteenpäin, ilman minuakin. Eikä hän ole minua hylännyt, hän palaa aina luokseni, milloin mistäkin syystä, välillä vain siksi että on ikävä. Ja kun minä seuraan hänen elämäänsä, minä näen kuinka ne minun pienet oppini, kulkevat hänen mukanaan, ne pienet jutut, jotka ovat olleet minulle merkityksellisiä ja olen yrittänyt opettaa ne hänelle.

Tärkein oppia on ollut se, että sinä riität.

Mihin ikinä kuljetkin, kulje oman näköistä elämää.

Meillä kaikilla on yksi elämä, elä se itsellesi parhaalla mahdollisella tavalla.

 

Silloin kun tyttäremme oli pieni. En osannut ajatella, että tämä olisi se merkityksellisin juttu, siihen että ihminen voi löytää onnen ja olla onnellinen. Ajattelin että äitinä minun tärkein tehtäväni on viedä häntä harrastuksiin, opettaa leipomaan ja tekemään englannin tehtäviä.  Äitinä minun tärkein tehtäväni on suojella häntä.

Toki se suojeleminen on tärkeää, koen sen elämäntehtäväksi edelleen. Mutta se että kasvatan hänelle siivet hänen kanssaan, opetan lentämään, onkin se tärkein juttu. Se että opetan hänet löytämään itsensä ja kohtaamaan omat tunteet.

Itsensä hyväksyminen, omanarvon tunto, elämän arvot.

Ne ovat asioita, joita ei koulumaailma opeta, se jää meille vanhemmille, ja se ei ole muuten mikään pikku urakka.

Jokainen vanhempi haluaa varmasti tehdä parhaansa oman lapsensa eteen, kasvattaa hänet parhaalla mahdollisella tavalla kohtaamaan maailmaa. Loppujen lopuksi on vain luotettava, että olemme tehneet parhaamme ja se on riitettävä. Lapset oppivat kuitenkin kaikesta mitä teemme. Elämänarvomme periytyvät eletyn elämän mukana. Miten kohtaamme toisiamme, kuinka suhtaudumme tilanteisiin, mitä valintoja teemme ja miksi.  On myös paljon asioita, joita meidän vanhempien tai kasvattajien kuuluu kertoa ja avata jotta lapset ymmärtävät.

Meillä Vilskeessä me haluamme opettaa lapsia tekemään hyvää. Haluamme, että lapset ymmärtävät, että olemme etuoikeutettuja, kun saamme asua suomessa ja meillä on asiat hyvin. Tämä esimerkiksi on yksi arvo, joka voi tulevaisuudessa rakentaa parempaa maailmaa. Toisista huolehtiminen, omasta jakaminen, itsekkyyden minimointi.

Nämä sopivat hienosti jouluunkin ja joulun sanomaan.

Joulun sanoma, olikin muuten monella ihan hukassa. .

Tartuin tähän. Siis siihen, että lapsilla ei ollut suurimmalla osalla mitään tietoa siitä miksi joulua vietetään. Kävimme henkilökunnan kanssa keskustelua mitä lapsille saa puhua uskonnoista ja mitä ei, mikä on uskontakasvatusta mitä emme saa tehdä ja mikä on yleissivistystä.

Joulu ja pääsiäinen ovat monelle meistä suomalaisista isoja juhlia. Nämä ovat osa meidän kulttuuriperintöämme, yleissivistystä. Siksi minusta on ihan karmeaa, että lapset kuvittelevat, että joulua vietetään (Lainaan tähän nyt lasten kommentteja)

-          Koska silloin syödään pipareita

-          Joulupukki tulee

-           koska esi-isämmekin ovat viettäneet

Kävimme lasten kanssa läpi sitä, miten ihmiset uskovat eri asioihin. Toiset uskovat joulupukkiin, toiset eivät, toiset uskovat peikkoihin, keijuihin ja metsänhenkiin, toiset eivät, toiset uskovat enkeleihin, toiset eivät. Toiset uskovat aikuista, kun aikuinen sanoo tai kieltää jotain, toiset eivät.

Usko on asia mitä voidaan käsitellä monella tavalla.

Usko ja uskonto ovat taas asioita, joihin jotkut uskovat. Toiset uskovat Jeesuksekseen, toiset Budhaan, Toiset Jahvettiin, maailmalla on paljon uskontoja ja meillä suomessakin on ja kaikilla on oikeus uskoa mihin haluaa. Jotkut eivät usko mihinkään.

Suomalaiseen kulttuuriin on kuulunut kuitenkin vahvasti kristinusko ja siinä uskomme Jeesukseen, joka syntyi jouluna ja siksi joulua vietetään, ei joulupukin takia, tai pipareiden.

Kävimme jouluevankeliumin läpi pienillä nukeilla, ihan siksi että lapset tietävät mikä on joulun perimmäinen tarkoitus. Saman käymme läpi myös pääsiäisenä, ettei käy niin nolosti kun kerran..

Minulla oli esikoulu porukka, jonka kanssa oli käyty läpi jouluna miksi joulua vietetään, sitten tuli pääsisäinen ja seurakunnasta vieraili meillä päiväkodissa ihmisiä ja he kysyivät sitten että miksi pääsiäistä vietetään. Takarivin poika viitaisi innokkaasti ja kun sai puheen vuoron hän kertoi, että se on pakko olla sitten Jeesuksen nimipäivien vuoro!

 

Kiitos kaikille tästä syksystä,

Rauhallista joulua ,

Nähdään ensi vuonna taas uusin kujein

Henna

Satujenmaailmasta mielikuvitusmaailmaan

Kun olin pieni, meidän perheessämme luettiin paljon. Äitini on aina lukenut itselleen mutta myös meille lapsille. Iltasadut olivat hetki olla lähekkäin, hetki kadota yhdessä mielikuvitusmaailmaan.

Lukemisesta kasvoi tapa, jota jatkoin itse kasvaessani. Muistan, kuinka kahlasin läpi kaikki kirjaston Neiti Etsivät ja Tiina-kirjat.

Kun saimme oman lapsen etsin omat lapsuuteni kirjat ja aloitimme niistä. Tutustuimme uusiin satuihin, tarinoihin ja runoihin. Kävimme isoja asioita läpi satujen avulla. Saduissa ja tarinoissa on monesti paljon piilotettua viisautta, oppeja. Satujen kautta käydään läpi tunnetiloja. Satujen kautta on turvallista oppia.

Mutta en minä tätä kaikkea ajatellut silloin, en edes silloin kun luin omalle lapselleni, se oli vain meidän hetkemme.

Tämä kaikki tuli vastaan vasta myöhemmin. Kun tyttäremme alkoi puhumaan, hänen sanavarastonsa oli valtava. Ajattelin sen johtuvan siitä, että keskustelimme paljon. Selitin hänelle asioita. Kun koulussa piti kirjoittaa ainekirjoituksia, hänen mielikuvituksensa oli ihan loistava. Hänen tarinoissaan seikkaili hahmot ja niissä oli idea.

Samaan aikaan tyttäremme löysi äänikirjat ja meille muutti Vesa Vierikko Harry Pottereineen.

Minusta se on niin hienoa. Maailmassa on niin paljon enemmän värejä, kun voi itse värittää mielikuvituksella asioita.

Leikit ovat lapsilla rikkaampia ja maailma paljon avoimempi. Kirjoista saatujen tarinoiden avulla mielikuvitus on ihan eri tasolla.

Luulin että kaikilla on näin, kunnes töissäni varhaiskasvatuksessa tajusin, ettei kaikki lapset omista mielikuvituslaseja, että jonkun vanhemmat ovat halunneet ehkä kasvattaa lapsensa toisin. Muistan aina sen hetken..

Luin kirjaa elävästi äänenpainoja käyttäen. Lapsiryhmä kuunteli tarkasti ja katseli kuvia, yhtä pientä jännitti. Mietimme miksi peikot toimivat sadussa, niin kuin toimivat.

Eräs isokokoinen poika sanoi kovaan ääneen, että tämä on ihan tylsää, peikkoja ei ole olemassa! Hymyilin hänelle ja sanoin, että hän on oikeassa mutta mielikuvituksissa voimme ajatella toisin ja leikkiä niillä.

Hän ei leiki ainakaan, kun se ei ole totta!

Sama keskustelu käytiin joulun aikaan tontuista. Silloin osa lapsista jo hermostui häneen, sillä he halusivat uskoa tonttuihin.

Minä olin lähinnä surullinen. Tämän kaverin maailma oli niin paljon tylsempi ja mustavalkoisempi ilman mielikuvituslaseja ja uskoa siihen, että saduissa ja tarinoissa on taikaa.

Me vilskeessä haluamme saada sadut ja tarinat elämään. Uskomme, että mielikuvitus tuo elämäämme palon, enemmän rikkautta.

Meillä kepit muuttuvat leikeissä miekoiksi ja taikasauvaksi. Mestaritonttu seikkailee meidän metsäretkillämme ja käymme läpi tunteita ja tilanteita tarinoiden avulla. Se on meidän etuoikeutemme ja rikkaus. Ja se on kyllä yksi meidän supervoimistamme.

Pelottaako?

Harva meistä enää aikuisena miettii, että kylläpä minua pelottaa, tai onpa hienoa, että voitin pelkoni, vaikka

tätä tapahtuukin meille aika usein. Sitä turtuu elämään, eikä osaa edes ajatella mitä tunteita, milloinkin

käymme läpi.

Lapset omassa aitoudessaan taas näyttävät, sanovat, ja käyvät läpi pelkojaan melko rohkeastikin.

Meillä Vilskeessä on menossa uimakoulut. Uimakoulu on minulle itselle yksi rakkaimmista työnkuvistani.

Vaikka olen kloorille allerginen ja ääneni kärsii kovin, en silti halua luovuttaa uimaopettajan paikkaa

kenellekään muulle.


Uimakoulussa oppii tuntemaan lapsia ihan eritavoin, kun missään muualla. Olen uimaopettanut ryhmiä yli

20-vuotta, aina se silti yllättää, miten eritavoilla lapset suhtautuvat veteen elementtinä.

Se kaveri, joka ei ole hetkeäkään hiljaa tai paikallaan, jonka ego pursuaa ovista ja ikkunoista, kutistuu altaan

reunalla, hän pelkää. Tai se ujo, hiljainen kaveri, joka yhtä äkkiä uikin kuin delfiini. Roolit voivat vaihtua ja

aina kaikilla on mahdollisuus voittaa itsensä ja oppia uutta. Vesi tarjoaa mahdollisuuden voittaa pelkoja.

Nämä ovat super hienoja hetkiä. Lapsesta näkee, että hän jännittää. Ensin pikkusen kasvoja veteen, pieni

puhallus. Mitään pahaa ei tapahtunut. Sitten ehkä jo enemmän, kunnes uskaltaudutaan kokonaan veden

alle. Ja se ilme, kun olet voittanut itsesi. Nämä ovat myös meidän kasvattajien tähtihetkiä. Näinä hetkinä

sitä tuntee tekevänsä merkityksellistä työtä.


Toinen mikä motivoi minua suuresti on se, että uitamme lapset jo viisivuotiaina. Tällöin he saavat

kosketuksen uimaopetukseen, veteen ja uimiseen jo ennen esikoulun uimakoulua. Viisi vuotiainen

uimakoulussa tärkein tavoite on veteen tottuminen ja vedessä liikkuminen. Harjoittelemme jo vähän

liukumista ja kellumisia mutta tärkeintä on se, ettei kukaan pelkäisi ja kaikilla olisi luottavainen mieli. Tämä

onkin sitten ihan huikea juttu, kun jollain on vesipelkoa tai arkuutta, niin vuoden päästä, kun palataan

uimakouluun, hän tulee sinne jo valmiiksi ihan uudella hienolla asenteella ja uskaltaa ihan eri tavoin kuin

aiemmin. -Katso mitä minä jo osaan!


Meille aikuisille uimakoulu tarjoaa myös mahdollisuuden voittaa pelkoja tai ainakin harjoittaa stressin

hallintaa. Se on kyllä ihan tosi kumma juttu, että aina kun on jotain erityistä, niin sitten tulee vielä lisää

erityistä ja jotain muuta kummallista päälle. Ihan kuin se mitä jo teemme, ei olisi riittävä.

Uimakoulu vaatii aikuisilta paljon. Aikataulutamme bussit ja kuljetamme lapsia busseissa, sitten on

tavaroista huolehtiminen, on ihan vakio, että jonkun uimalasit unohtuu tai pyyhkeet katoaa. Riisumiset,

pissatukset, suihkutukset, saunottamiset, pukemiset, välipalat, ne kadonneet uimahousut ja sitten vielä se

fööni jonka joku vanhempi oli laittanut mukaan, hiusten kuivatus +20 asteen elokuuhun muiden 49 lasten

ohella on ehkä jo liikaa.. Varsinkin kun yllätys yllätys, juuri tänä uimakoulupäivänä on neljä henkilökunnasta

sairaana ja yksi pikkunen saa päiväkodilla sairaskohtauksen, johon joudutaan tilaamaan ambulanssia.

Kaikesta selviää, aina, mutta on niitä pelkotilanteita meillä aikuisillakin.

Isot pelkoa herättävät tilanteet kuten sairaskohtaukset ja niissä toimimiset käydään tietysti läpi jälkikäteen.

Aika moni aikuinenkin vielä opettelee sitä, että on ihan ok, kertoa että jännittää tai pelottaa. Monelle

meistä aikuisistakaan ei ole helppoa ja luonnollista puhua omista tunteista.

Mutta kuinka me aikuiset voimme opettaa lapsia tunnistamaan tunteitaan tai puhumaan niitä, jos emme

osaa tehdä sitä itsellekään?


Toinen mistä herätän mielelläni aina keskustelua, on se, että on luvallista kokea myös negatiivisia tunteita.

Ei aina tarvitse olla ymmärtäväinen, rakastava ja huolehtivainen. Välillä on lupa sanoa, että kiukuttaa ja

suututtaa, loukkasit minua tai minusta tämä tuntuu ikävältä.

Ei kukaan voi elää joka päivä ja hetki vaaleanpunaisessa hattaraelämässä, jossa kaikki on ihanaa ja

positiivista. Vaikka kannatankin positiivista pedagogiikkaa ja ajattelua, kyllä jokaisella on oikeus tuntea

myös negatiivisia hetkiä, ne kuuluvat elämään ja ne saa myös sanoa ääneen.

Tässä asiassa lapset ovat ihan superhyviä. He kiukuttelevat juuri niin paljon kuin tuntuu ja usein juuri siellä

missä haluavat. Harvoin he kainostelevat tai häpeävät, se rooli jää meille aikuisille.

Ihanaa syksyn odotusta meille kaikille

Terveisin vesipeto Henna

Erityshetkiä

Minun arkiaamuni erityishetkiä.

Istua kukkivan puun alla aamiaisella, ravintolassa laitetaan parasta, koska olen heille erityinen.

On suklaakakkua, mansikkakakkua, kaakaota ja pullaa, mitä ikinä haluan toivoa.

 Kaikki asetellaan kauniisti ja he kaikki haluavat, että maistan heidän herkkujaan.

Pari pikkuystävää ilmoittaa olevansa minun koiria, pentuja varmaan, sillä ovat kovin pieniä.

Ravintola järjestää heille omat herkut viereeni.

Rapsutan koiriani ja keskustelen henkilökunnan kanssa.

Aurinko lämmittää jo, on enää hetki kesään.

 

Ihan kuin koko maailma pysähtyisi.

 

Katselen heitä,

sitä kuinka he ovat kasvaneet meidän lämpimässä ohjauksessamme.

Muistan, kuinka opetin tuon tytön tyllerö kävelemään, ja kuinka kuulin tuon toisen ensisanat.

Makasin tuo yhden vierellä ja yritin nukuttaa hänet päiväuneen, kun hän ikävöi äitiä.

Kirjaimia olemme harjoitelleet yhdessä ja uimaan. Olemme maanneet kostealla sammaleella ja ihmetelleet pilviä ja jutelleet siitä, miksi joku kiusaa toista.

He ovat olleet niin pieniä joskus ja nyt, siinä he ovat, kahvilaleikeissämme ja jo hetken päästä reput selässä portilla suuntaamassa maailmalle.

Ja jos aika antaa meille mahdollisuuden, he tulevat vielä joku päivä aikuisina ja tuovat omat pienokaisensa minun syliini ja minä saan maistaa heidän kakkujaan.

Ja he kertovat minulle maailmasta, jossa he elävät, maailmasta johon me heidät valmisteltiin.

Minun työ❤️ Minun maailma❤️

                                                          Facebook päivitykseni 13.5.

 Sellaista se on minun arkiaamuni erityiset hetket, kuinka tykkäänkään työstäni tuolloin. Tuolloin, kun ei tarvitse huolehtia sairaslomista tai koronasta, tai kadonneista kurahousuista tai jostain muusta mistä joku on mielensä pahoittanut. Onneksi on näitäkin päiviä.

Tykkään myös perustela vanhemmille ja kaikille muillekin sitä mitä teemme ja miksi. Minä olen tosi ylpeä työstämme, vaikka jotkut väittääkin että varhaiskasvatus on kokenut inflaatiota.

Minä tiedän, että teemme tärkeää työtä.

Toisaalta olen pohtinut paljon sitä mitä teemme ja miksi, mikä on se meidän tärkein tehtävä.

Olin pitämässä tulevien esikoululaisten vanhempain iltaa. Puhuimme siitä mikä on esiopetuksen tärkein tehtävä toki, me opettelemme kirjaimia ja numeroita, mutta tärkein tehtävä on valmistella lapset kouluun ja suureen maailmaan.

Lapset tarvitsevat hyvät elämisen taidot, ne ovat meidän tärkein tavoite.

Ilahduin kuin luin sattumalta blogin jossa käsiteltiin tätä samaa asiaan.

 

https://hidastaelamaa.fi/2014/04/uusi-mina-elamantaitoja-pitaisi-opettaa-koulussa/

 

”Koulussa on aineita, kuten kielet, matematiikka ja historia, mutta meillä ei ole ainetta, joka opettaisi meitä käytännössä elämään. Miten käsitellä rahaa, miten käyttäytyä ihmissuhteissa, miten löytää ystäviä, miten toteuttaa unelmansa ja miten löytää elämän tarkoitus. Järkyttävää! Eikö koulun pitäisi auttaa meitä löytämään elämälle merkitys? Minusta sen pitäisi olla koulun ykköstavoite, mutta se ei ole edes kakkonen, kolmonen tai kymmenes.”

 

Niinpä, ei sitä meillä varhaiskasvatuksessakaan opeteta, elämän merkityksen löytämistä, paitsi ehkä meillä Vilskeessä, sitten kun me aikuiset itse löydämme sen, tai pääsemme edes jäljille mistä sen voisi löytää.

Onhan meillä jo paljon asioita, jotka vievät meitä tähän suuntaan.

Puhumme positiivisesta pedagogiikasta, opetamme tunne ja vuorovaikutustaitoja, teemme hyväntekeväisyyttä, puhumme ja opettelemme tuntemaan kiitollisuutta.

Opettelemme hyväksymään itsemme ja rakastamaan itseämme ja sitä kautta myös muita.

Opettelemme olemaan läsnä hetkessä ja nauttimaan siitä.

Uskokaa tai älkää monesti lapset ovat näissä asioissa paljon parempia, kun me aikuiset. Mitä heille sitten tapahtuu? Missä vaiheessa heistä tulee murehtijoita, ankeuteen taipuvaisia stressityyppejä, jotka kaahaat autoilla kiireessä ja kiroilet kun kadottavat kotiavaimet. Missä vaiheessa he kasvavat aikuiseksi?

Olemmeko me tuollaisia aikuisia? Miksi?

”Loppujen lopuksi asia on kuitenkin yksinkertainen: kaikki haluavat olla hyväksyttyjä, rakastettuja ja elää merkityksellistä elämää. ”

Niinpä, mistä koostuu sinun merkityksellinen elämäsi? Mitä siihen tarvitaan? Koetko olevasi hyväksytty? Rakastettu? Rakastatko ja hyväksytkö itsesi?

Minä nostan käteni ylös ja tunnustan, hitsin vaikeita asioita.

Joku viisas on joskus sanonut;

” On helpompi kasvattaa ehjiä lapsia, kun korjata rikkinäisiä aikuisia”

Mutta rikkinäiset aikuiset pitää korjata että he voivat kasvattaa ja antaa lasten olla ehjiä. Siinäpä meille hommaa, meille aikuisille.

Tätä me siis täällä Vilskeessä yritetään tehdä, opettaa elämisen taitoja niiden kaikkien numeroiden aakkosten, uimataidon ja ties minkä lisäksi, ja tiedättekö, me tykätään siitä.


Henna

Ps. Katsokaa nyt tuota kuvaa tässä tekstin alapuolelle, siellä me olimme eskareiden ja viskareiden kanssa koko päivän Vaarniemessä. Päivä oli upea, eikä vain ilman puolesta.

Meillä Varhaiskasvattajilla on tällaisia työsuhde-etuja, mitä monessa työssä ei ole, kuten viettää nyt päivä seikkailen luonnossa, tulevaisuuden luojien kanssa.

Kummallinen maailma

-          Kyllä tämä maailma on kummallinen, ensin oli korona, sitten tuli sota ja nyt opettajat ovat lakossakin.

 

Näin tuumaili äärimmäisen viisas ja herkkä vanha eskarilaisemme, nykyinen koululainen. Hän piipahti tuomaa pikkuveljeä Vilskeeseen ja kuinka ihanalta tuntuikaan nähdä häntä. Hän on kulkenut aikoinaan kanssamme monta vuotta Vilskeessä ja opettanut minulle paljon.  Se viisaus ja herkkyys mikä meidän nykyaikamme lapsissa on. He elävät erilaista lapsuutta, kuin me olemme eläneet.

Heidän lapsuudessa saa tuntea tunteita, näyttää niitä ja puhua niitä ääneen. Me tuemme ja opetamme heitä tuntemaan, kokemaan ja sanoittamaan elämää.

Näin ei ollut minun lapsuudessani. 80-luvulla itkevät pojat olivat itkupillejä.  Jos jännitys tuntui mahassa, ei sitä tiedostettu, tai ei siitä puhuttu samalla tavalla, otettiin särkylääkettä ja mentiin vain kouluun.

Nyt me käytämme paljon aikaa siihen, että lapset oppisivat sanoittamaan omia olotiloja, tunnistamaan tunteita ja elämään niiden kanssa. Mutta miksi?

 

Minä olen viime vuosina käsittelyt itse tätä asiaa paljon. Olen ehkä tiedostanut vasta nyt, kuinka paljon minun tunteet johtuvat minun eletystä elämästä. Miksi jotkut reaktiot ovat niin suuria tai kummallisia, mitä niiden taakse kätkeytyy?

Olen saanut pikkuhiljaa yhteyden itseeni. Ymmärtänyt että tullakseni täysin ehjäksi minun on kuorittava itseäni kerros kerrokselta kuin sipulia.

Tämä loputon riittämättömyyden tunne, ehkä se on heijastus siitä, että lapsena koitin miellyttää ja tehdä kaikkeni, jotta olisin ollut hyväksytty, jotta olisin tullut itse nähdyksi sellaisena, kuin olen, jotta olisin riittänyt minuna.  Nyt minä riitän varmasti, niin kuin olisin riittänyt silloinkin, riitän kaikille muille, paitsi en itselleni. Armollisuus itseä kohtaan on minun kipupiste, oppiläksyni tällä hetkellä.

Mitä sinä opetelet? Mitkä tunteet sinua vie elämässä ja osaatko ajatella mistä ne johtuvat?

 

Me jokainen synnymme omiin perheisiimme ja saamme sellaisen elämän, kun saamme. Olen kiitollinen elämästäni, se on opettanut minulle tosi paljon. Se ei ole ollut helppo elämä, mutta jokainen kokemus on ollut arvokas. Nyt minulla on mahdollisuus oppia niistä vaikeistakin kokemuksista ja päästää niistä irti. Tämä ei ole helppoa, mutta se kannattaa, jotta voin tulla ehjemmäksi. Jos olisin osannut lapsena puhua tunteistani paremmin, jos me olisimme puhuneet niitä auki enemmän, kokeneet niitä, olisin ehkä nyt ehjempi, toisaalta koskaan ei ole liian myöhäistä.  En ole katkera vanhemmille, eikä meidän kannata olla huolissaan, kuinka pahasti olemme traumatisoineet lapsiamme, tämä on elämää, jossa teemme varmasti parhaamme niissä olosuhteissa jossa elämämme.

 

Tulevaisuuden aikuisilla, näillä meidän lapsilla on paljon paremmat lähtökohdat omaan elämään, he eivät kompastu kaikkiin samoihin kuoppiin mihin me olemme kompastuneet. He osaavat puhua paremmin toisilleen, sanoittaa tunteitaan ja hyväksyä ne. Heillä on sitä sydämen yleissivistystä.

Ennen yleissivistys oli nippelitietoa, se oli pääkaupunkien muistamista ja pohjanmaan jokien ulkoa oppimista nykyään arvostetaan eri asioita.

Professori Laura Kolbe puhui tästä puoli seitsämän ohjelmassa.

 

                             https://yle.fi/uutiset/3-12390315

Nykyään tärkeää on olla kohtelias, ihminen ihmiselle ja kohdata toisemme ihmisenä, siihen pystymme vain, kun hallitsemme tunteemme ja koemme ne ja päästämme ne osaksi itseämme.

Toivon että meidän tulevaisuutemme aikuiset, nämä lapset eivät enää patoa tunteitaan sisään ja anna niiden muuttua tunnelukoiksi ja kipupisteiksi. Että se kaikki vanha karma jota me olemme kuljettaneet mukanamme voi laimentua ja liukua pois. Heidän elämänsä voisi olla helpompaa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että meidän pitäisi olla curling-vanhempia ja siloittaa lapsiemme tietä!

Ehei, meidän pitää olla aikuisia, jotka antavat lasten kokea pettymyksiä ja opettaa heitä kohtaamaan niitä, tuntemaan kaikenlaisia tunteita. Se on meidän kaikkein tärkein tehtävämme aikuisina.

Istuin erään äidin kanssa lapsen kasvatuskeskustelussa. Hänen lapsensa on myös henkisesti vahva mutta herkkä. Pieni ihminen, joka aistii ja lukee ihmisiä paljon paremmin, kuin me aikuiset edes tiedostamme. Tämä äiti kertoi, että heillä on tulossa perheeseen iso elämänmuutos, kun vanhemmat ovat päättäneet muuttaa erilleen.  Vanhemmat olivat pohtineet ja käsitelleet asiaa paljon, ei tämmöiset ole helppoja päätöksiä, nyt mietimme miten lapsi mahtaa ottaa asian, kokea sen.

Onhan se tosi iso ja surullinen asia, mutta se voi tuoda myös paljon hyvää. Ja onneksi sitä ei tarvitse kokea ja kohdata yksin.  Tämän kun me aikuisetkin muistaisimme. Aina on olemassa paikkoja, jossa voi puhua, aikuiset ja lapset, aina on olemassa ihmisiä, jotka auttavat ja tukevat isojen asioiden äärelle ja pienempienkin asioiden äärellä. Jollekin toiselle, kun asia voi olla pieni, mutta toiselle se voi olla suuri, me emme tiedä mitä hän on kokenut ennen tätä ja vaikuttaako se tähän tunteeseen.

Jotta voimme opettaa lapsia tuntemaan, kokemaan ja puhumaan omista tunteistaan, meidän pitää kohdata omat mörkömme, tunteemme ja opetella itse puhumaan. kokemaan ja tuntemaan ne.

Siinäpä on teille muillekin haastetta, tervetuloa kerhoon, tervetuloa matkalle, joka kestä koko loppu elämämme. Ne sanovat, että tämä matka on kaiken sen arvoinen, tämän matkan päämääränä on onnellisuus ja sisäinen rauha.

 

Palaan kuitenkin viisaan vanhan eskarilaisemme pohdintaan elämän kummallisuudesta.

Vastasin hänelle:

-          Mutta tiedätkö maailmassa, on silti kaikki hyvin. Kuuntelin juuri Saku Tuominen kirjan ”Riippumatta siitä miten kaikki on, kaikki on hyvin” Se laittoi ajattelemaan. Ei sota ole hyvä asia, ei korona, mutta loppujen lopuksi meillä on kuitenkin kaikki ihan hyvin ja paljon ympärillä aihetta onneen.  Opet on nyt lakossa, mutta te koululaiset saatte lukea aamulla Aku Ankkoja ilman kiirettä ja kölliä sohvalla, ja se jos joku, on hyvä juttu.

Henna

Elämää koronan varjossa ja myrskyn silmässä

En tiedä haluaako kukaan, enää lukea elämästä jota korona raatelee, mutta sitä se vain nyt on, jo kolmatta viikkoa.

En tiedä miten tästä ikinä palataan enää normaaliin, ja mikä se uusi normi on. Jälkensä tämä ainakin jättää.

Katselen kaikkea ihan eri silmin, ihmisiä, tilanteita, itseäni ja elämääni.

Jopa näitä pieniä ihmisiä. Näitä, jotka kasvavat ja kehittyvät maskeilla peitettyjen ilmeettömien ihmisten seassa, jonka ensimmäiset opitut sanat ovat korona ja käsidesi.

Aika äärimmilleen meidät on viety, mikä ennen oli väsymystä, on nyt normi. Minua ei lohduta yhtään se, että me kaikki kärsimme tästä, ihan jokainen kärsimys on liikaa.

Olen ihminen, joka haluaa keskittyä aina positiivisuuteen, nähdä valoa varjoissakin ja uskoa parempaan. Nyt minunkin uskoni on ollut aika koetuksella.

Ensimmäinen pöpön altistus viikko meni vielä suht hyvin. Pari tippui henkilökunnastamme, mutta meillä on enemmän resursseja kun on usein tarpeen joten kaikesta selviää.

Sitten henkilökuntaa rupesi tippumaan enemmän. Sitä oli ajatellut, että se on niin kuin perusflunssa, niinhän sitä oli puhuttu, että ihmiset palaavat pian takaisin ja se on sitten siinä, mutta ei he palaa. Meillä on 5 vuorokauden karanteeni ja senkin jälkeen kaikista rokotteista huolimatta harva pystyy palamaan päiväkotityöhön. Tämähän ei ole hiljaista, siistiä sisätyötä, on pakko jaksaa ulkoilla ja puuhata energiaa pursuavien lasten joukossa.

Sijaisten etsintä oli oikein hauska sirkus, ei heitä ole.

Joka aamu aloitetaan sillä, keitä on paikalla ja kuinka arjesta selvitään. Lapset tarvitsevat toimintaa ja aktiviteetteja. Niitä pitäisi pystyä järjestämään, mutta ihmisillä ei ole aikaa valmistella asioita tai kerätä materiaalia. Sitten pitäisi pitää vielä iloa ja voimaa yllä, vaikka jokainen miettii koska se sattuu omalle kohdalle ja onko näistä maskeistakaan mitään hyötyä, kun porukkaa tippuu vierestä.

Lapset kaipaavat syliä ja lohtua, se on heidän oikeutensa maskeista tai pöpöstä viis, me lohdutamme, pyyhimme kyynelitä, otamme syliin ja nauramme kippurassa heidän vieressään. Se on meidän työtämme, elämää. Ei siinä mietitä kuka kantaa piilevänä pöpöä ja voinko minä sen nyt tästä saada.

Ja sitten se sattuu omalle kohdalle, se on pakko sairastaa ja me muut hoidamme sillä aikaa sen kaiken työn.

Yrittäjänä tämä koronakurjuus on ollut oikea he#%&ti.

Pahimpia on sunnuntait. Viime sunnuntai veti pohjan, pikkutalon kuudesta hoitohenkilökunnastamme puuttui neljä. Tai on puuttunut nyt lähes koko viikon. Itku siitä aina tulee. Se tunne, että ei, voimat loppuu just nyt. Ei ole keinoja selvitä. 

En muista koska olisin nukkunut. Tai nukun minä pätkissä mutta herään hiestä märkänä painajaisiin, että ne loputkin sairastuvat ja olen yksin. Ihmisen mieli on siitä kummallinen, että sitä ei voi kahlita eikä hallita, se kulkee omia teitään ja usein se tekee kepposia, se maalailee kuvia paljon pahemmastakin ja saa koko kropan jäykäksi.

 

En minä tiedä miten tästä olisi ikinä selvitty tähänkään asti, jos ympärillä ei ole näitä ihmisiä, tätä henkilökuntaa ja näitä perheitä.

Henkilökuntamme on meidän kallein aarre, suurin voimavaramme. Meillä on töissä ihan huiput tyypit.  Kaikki ei sopeudu meille, meillä ei olla vain töissä, meillä sitoudutaan myös antamaan sydämensä tälle työlle ja näille lapsille, meille toisillemme. Me pidämme huolta myös toisistamme. Se onkin aikamoinen voima, mutta myös sudenkuoppa, jos tämä tilanne jatkuu ja jatkuu… Siksi on jatkuvasti pidettävä silmänsä auki, että kaikki ihmiset antaisivat itsestänsä enemmän, kun ottaisivat.

 

Viime viikolla jouduin laittamaan ison talon vanhemmille, tällä viikolla pikkutalon vanhemmille sähköpostia, että jos joku vain voi auttaa ja ottaa lapset kotiin tai saa järjestettyä jostain jonkun hoitamaan lastaan, niin tulemme vastaan maksuissa. Minä itkin. Tiedän että kaikki ymmärtää, että jos ei ole henkilökuntaa, eikä sijaisia löydy on keinot aika vähissä, silti se tuntui minusta niin pahalta.  Oli olo, kun olisin pettänyt kaikki vanhemmat.

Eihän tämä minun syyni ole, ei tämä ole kenenkään syy, mutta silti sitä haluaa olla aina kaikille paras mahdollinen.

Siinä omassa ahdingossa, väsymyksessä ja epätoivoissa tuli sitten ne kaikkeni suurimmat tunteet kun vanhemmat alkoivat vastata ja ottaa lapsia kotiin. Se yhteisöllisyys mikä meillä on. Välittäminen ja ymmärrys. En ole milloinkaan missään kokenut moista, sitä kuinka paljon ihmiset ovat valmiit tekemään yhteisen hyvän eteen, tukemaan ja auttamaan toisiamme. Niin siitä on kirjoitettu, että suurimmissa kriiseissä, ihmistä paljastuu ne kaiken alkuperäisemmät tunteen, niin se näyttää olevan.

Uskokaa tai älkää, maailmassa on vielä niin paljon hyvää, ainakin meidän vilskeen väen maailmassa.

Haluan aina lopettaa tekstini johonkin iloiseen asiaan, siksi haluan jakaa teille vielä hetken tältä viikolta.

Tämän koko koronakurimuksen keskellä minä tässä tällä viikolla heräsin, että nyt helmikuussa tulee seitsemän vuotta siitä, kun Vilske on perustettu. Avasimme ovet toki vasta elokuussa 2015 mutta helmikuussa syntyi Vilske. Ensimmäinen vuosi oli sitä, että tulimme joka aamu ennen kukonlaulua avaamaan pikku Vilskeen ovea ja leivoin sämpylöitä aamupalalle tulijoille ja kaikki oli pientä ja söpöistä. Olimme töissä aamusta iltaan ja halusin tehdä kaiken itse, ommella lakanat pikku sänkyihin ja kirjoittaa kaikki asiakirjat ja niistää joka nenän. Sitä oli niin huumassa, ettei jalat edes koskettaneet maata.

No onneksi sitä on tasaantunut tässä seitsemässä vuodessa, mutta edelleen kaikella mikä liittyy Vilskeeseen on minulle suuri merkitys, se on meidän lapsi.

Nyt kun on henkilökuntaa puuttunut, on itse oltu täällä taas aamuaikaisesta, iltamyöhään ja tehty illalla vielä paperityöt.

Niinpä olen tällä viikolla tehnyt sämpylöitä pikku Vilskeessä aamuaikaisin, tänä aamuna pienen pieni uusin tulokas nukahti melkein vatsani päälle meidän siinä aamuhämärässä istuskellessamme 45 minuuttia. Mikä ihana hetki. Sydämeni suli ja hengitin vain sitä pienen ihmisen rauhaa. Että jos jotain rauhaa ja rakkautta tästä koronakurjimuksesta on, niin olen saanut taas muistutuksen missä minut pysäytetään ja ladataan täyteen, pieneten ihmisten sylissä.

 

Voimaa, rauhaa ja rakkautta meille kaikille, pidetään toisistamme huolta.

Henna

Pettymykset kuuluvat elämään

Aikamoinen viikonloppu takana, tunteiden koko kirjo.

Olin tyttäreni joukkuevoimistelukilpailuissa Jyväskylässä, kauden tärkeimmät kilpailut, jonka eteen on tehty paljon töitä. Joka viikko 3-4 kertaa, monta tuntia kerrallaan.

Laji on tyttärelleni erityisen rakas, joukkue toinen perhe. Sellaiseksi se on muodostunut pikkuhiljaa minullekin. 11-vuotta olen jakanut lapseni tämän lajin kanssa.

Kun tytöt olivat pieniä, olin mukana huoltajana, nukuimme koulujen lattialla kahisevissa makuupusseissa. Pukujen huoltoa, hiuksien laittamista, jonkun äitiä ikävöivän pikku jumpparin lohduttamista.

Hurjan hienoja muistoja, joita niissä ruuhkavuosissa ei osannut arvostaa. Sitä paahtoi vain täysillä elää.

Tyttäreni täytti keväällä kahdeksantoista. Silloin sen tajusin, hän on kasvanut. Elämä on muuttunut. Hän tarvitsee minua edelleen, mutta eritavoin.

Nyt majoitutaan hotelliin, tytöt hoitavat kaiken itse. Minä tungen mukaan vain siksi, että saisin edes hetken sitä ihanaa energiaa, jossa he kuplivat.

Jo edellisenä iltana, ennen kilpailuita, jännitä niin etten saa nukutuksi, ihan niin kuin aina.

Kisamatolla kimmeltää upeat puvut, suoraryhtiset ihanat nuoret naiset, kaikkien tasapainot pysyy, kunnes..

Keila putoaa, toinen keila, kolmas…

ja sitten pahan näköinen kaatuminen.

Minun lapseni, hänen jalkansa menevät alta. Näen kuinka kyyneleet kirpoavat hänen silmiinsä. Hän ottaa tahdista kiinni, jatkaa, tämä on kilpaurheilua.

Hän ja muut tytöt kokoavat itsensä hyvin.

Lavalta pois marssiessa, näen että ne valuvat jo, kyyneleet. Minunkin tulee itku.

Vieressä istuva siskoni käskee minun koota itseni, lapseni vuoksi.

Se pettymys. Hänen pettymyksensä, joukkueen pettymys.

Tytöt itkevät joukkueena. Valmentajat koettavat koota tyttöjä. Pettymys on tosi kova. Heillä olisi hyvänä päivä voinut olla hyvät mahdollisuudet olla kärkikahinoissa.

Tyttäreni tulee puku ja kyyneleet kimmeltäen yleisöön luokseni, tulee syliin, niin kuin pikku tyttönä.

Äiti on aina äiti.

Minä en ole silotellut tyttäreni tietä, pettymyksiä on koettu ennenkin. Kun hän oli pieni, kurahousut ja villapuku vedettiin päälle, vaikka kuinka kiukutti. Sitä ruokaa syötiin mitä päivällispöydässä tarjoiltiin ja kaikilta ystäviltä ei aina tullut syntymäpäivä kutsuja, vaikka kaverille tulikin.

Pettymyksiä on koettu, niitä on vastaanotettu, harjoiteltu niistä selviämistä.

Onneksi.

Sillä kilpaurheilu on kilpaurheilua ja siihenkin kuuluvat pettymykset. Tästä noustaan. Se kihelmöivä voitonjanoinen energia oli kerralla muuttunut karvaaksi tappioksi.

Tunteet kuuluvat elämään, annetaan lastemme kokea niitä. Koetaan niitä heidän kanssaan, sillä silloin elämä saa uuden merkityksen.

Eletään hetkessä, yhdessä, sillä tämä elämä lipuu niin nopeasti eteenpäin.

Joulu tulee pian, olisiko tänä jouluna aikaa olla vain yhdessä perheen kanssa? Nauttia, iloita ja jos joku pettymys tulee ottaa se vastaan koko tunnekirjollaan. Niin kuin oppina elämää varten.

 

Rauhallista perheen täyteistä joulun aikaa ja lämmin kiitos kuluneesta syksystä❤

 Henna

Varhaiskasvatuksen työvoimapula

Mietin pitkään, haluanko ottaa asiaan kantaa. Nyt se tuntuu kuitenkin olevan kaikkien huulilla, varhaiskasvatuksen työvoimapula.

Sitten tajusin, että taisin niin tehdä omalla henkilökohtaisella facebook sivullani juuri viikko sitten. Lähinnä se oli kai sellainen avautuminen.

Ehkä jaan sen myös teille:

”Minun päiväni yrittäjänä/päiväkodinjohtajana   22.10

Herään yöllä jo kolmatta kertaa. En tunne jalkojani, koko selkä on tulessa, en saa liikutettua itseäni kivutta.

Sirdalun ei sitten tehonnut ja illalla nappaama burana ei enää auta. Yritän yskäistä varovaisesti. Äänihuulet ovat turvonneet kahden uimakoulun päivän jäljiltä kloorista. Hiton allergiat, ne on aktivoitunut.

Olen äänetön. Kurkusta ei tule, kun pihahduksia.

Koitan nukkua vielä hetken. Aamulla kiemurtelen vaatteisiin, lopulta mieheni pukee minut.

5 ihmistä pois töistä.

Selvitään ehkä nipin napin. Onneksi meillä on 4 ihmistä extraa, muuten oltaisiin pulassa. Onneksi on perjantai, yleensä lapsia on paljon vapaalla. Nythän meitä haastaa uimakoulu kuljetukset ja sitten vielä se, että minä uimaopettajana olen sekä äänetön että jalaton.

Kaiken kruunaa vielä uusi puhelu

-Minä en nyt kuule tule tänään.

6 poissaolija on, yksi, jonka piti hoitaa kuljetuksia.

H####tti! (kirosana, paha sellainen)

Pikapalaveri varajohtajan kanssa. On keksittävä joka keino. Ollaan ihan pulassa. Asioilla on aina tapana järjestyä. Kiitän yläkertaa joustavasta henkilökunnastamme, niistä, jotka ovat töissä.

Buranaa lisää nassuun.

Menen hallille 30 min aikaisemmin, että ennätän kiemuralla märkäpukuun selän kanssa, joka ei taivu. Käytän pilliä ja imeskelen yskänkarkkeja.

Itkettää.

Minulla ei ole oikeutta sanoa, etten kuule tule tänään duuniin, on tultava, on hoidettava. Sitten minua itkettää jo lapsetkin, jotka ovat niin ihania.

45 vesipetoa, niin rohkeita, suuria tunteita, itsensä voittamista.

Tästä saan voimaan, vaikka sattuu, tosi kovin. Vesi on kyllä kummallista, se kannattelee. Kuivaa kyyneleet.

Burana auttaa vähän.

4 ryhmän jälkeen henkilökunnasta yksi riisuu minut uikkareista. Harvoin kai sitä pomoaan riisuu. 🙈

Kiitollinen hänestäkin. Mistä heitä on minun elämääni siunattu? Kiemurtelen vaatteisiin.

Töihin.

Pikku palaveri pikkuihmisten kanssa. Kuiskaillen. Ääntä ei tule. Suuria tunteita, vaikeita asioita, lupasin hänen isälleen puhua, hoitaa tilanteen, minä hoidan.

Kriisipalaveri päiväkodin kylpyhuoneessa ensi viikosta, kiitos heistä, ihanista työntekijöistä, he keräävät vähän taakkaani hartioilta.

Sitten teams-palaveri Joensuuhun. Katsos, on nämä opiskelut vielä myös. Raakun koneelle, yritän hoitaa osuuteni.

Sitten pikapalaveri varajohtajan kanssa, olkoon ensi viikko vähän helpompi, kiitos.

Sitten jäsenkorjaajan kautta kotiin.

7 nilveltä paikaltaan ja 3 kylkiluuta.

Vanha herrasmies kääntelee ja vääntelee, ilma alkaa kulkea pikkuhiljaa.

-Taidat olla aika nainen, jos tämän kropan kanssa olet elänyt.

Hymyilen.

Olen yrittäjä, mutta myönnän, olen helpottunut, on perjantai. ”

 

Meillä Vilskeessä ei ole hätää. Meillä on tosiaan niin kuin kerroin, neljä ihmistä enemmän, kun normaaleissa päiväkodeissa, juuri sen takia, ettei sijaisia saa, kun on hätä. Haasteen tuo sairastelu ja henkilökunnan lasten sairastelu. Sairaana kun ei voi tulla töihin ja myös henkilökunnalla on lapsia, jotka sairastavat. Tämä syksy on flunssien osalta ollut aika hurja. Sairastettu on enemmän, kun koskaan aiemmin. Puolikuntoiset lapset ja aikuiset tartuttavat pöpöä uudelleen ja uudelleen, joten kierre on loputon. Sn takia sairaana ei töihin tulla ja toivomme että myös puolikuntoiset lapset saisivat toipua kotona.

Viime viikko oli minun henkilökohtainen painajaiseni, lähinnä siksi että olin fyysisesti tosi heikossa kunnossa, ja se muuten syö aika nopeasti myös henkistä puolta. Yrittäjyys on ollut kuitenkin aikoinaan meidän valintamme.

Syy miksi Vilske perustettiin, oli se, että halusimme lähteä kehittämään varhaiskasvatusta. Olen varhaiskasvattaja, ja olen sitä koko sielultani, olen varhaiskasvattaja aika paljon enemmän, kun yrittäjä mutta jotta saimme Vilskeen, minun oli ruvettava myös yrittäjäksi, jotta voimme toimia niin kuin toimimme, minun on oltava yrittäjä.

Emme pienneimmissä ajatuksissammekaan voineet kuvitella 6 vuotta sitten, että meidän työn/yrityksen suurin uhka on työvoimapula. Siitä oli jo nähtävänä merkkejä, mutta kukapa olisi kuvitellut. Kun ensimmäisen kerran haimme varhaiskasvatuksen opettajaa, hakemuksia tuli yhtä paikkaa kohden 130 kpl. Nyt voi tuurilla tulla 4, josta jos oikein lykästää, voi pari olla pätevää, mutta istuuko ne meidän arvomaailmaamme, on sitten ihan tuurista kiinni. Kaikki ei istu, kaikki ei pelaa samoilla arvoilla, toiset ovat enemmän kunnan työntekijöitä ja luojan kiitos 6kk koeajan, ja sen että puhumme avoimesti siitä, että ei ole häpeä lähteä etsimään itselleen sopivampaa paikkaa. On kaikkien etu olla onnellinen ja voida hyvin. Yksi huonosti voiva ihminen myrkyttää ympäriltään paljon, olemme energiaa.

Meillä työtä tehdään intohimolla, henkilökuntamme on sitoutunut siihen mitä he tekevät. halumme pitää heidän hyvinvoinnistansa kiinni, se on meidän prioriteettimme ykkönen, uskomme että se myös näkyy. Meillä on extraihmisiä, me maksamme parempaa palkkaa, me annamme kiitosta ja muistamme henkilökuntaa, mutta kyllä meillä töitä saa tehdä. Me halumme, että henkilökuntamme näkee vaivaa teidän lasten eteen.

Ne perheet, joilla on kokemus muualta, osaa ehkä arvostaa sitä, miten me työmme teemme. Tämä maksaa. Siksi muistan ikuisesti erään varhaiskasvatuksen ammattilaisen, joka toi lastansa meille hoitoon ja ilmoitti, että hänen lapsellaan ei tehdä rahaa! Yrityspohjaiset päiväkodit tekevät sitä!

 En halua ottaa tähän asiaan muuta kantaa, kun sen, että minä olen aika paljon enemmän varhaiskasvattaja, kun bisnesnainen, ja tämä ehkä loukkasi. Tosin hän jätti lapsensa meille hoitoon ja uskon että oli myös tyytyväinen meihin. Bisnes on bisnestä, eläkkeellä tästä olisi kiva joskus jäädä, jos sitä ennen ei uuvu työtaakan alle, mutta ei tämä niin kova kultakaivos ole, että voisin sanoa tekeväni rahaa lapsilla, ainakaan näillä meidän arvoillamme tehtynä ja tällä työtaakalla.

Minua naurattaa Helsingin sanomien juttu, jossa kauhisteltiin päiväkodin varajohtajan työkuvaan työvoimapulassa, kun hän joutuu leikkimään työvoimapulan takia lasten kanssa lattialla.  

( https://yle.fi/uutiset/3-12160419 )

öööö.. minun työkuvani päiväkodinjohtajan kyllä liittyy aika paljon enemmän lapsiin, kun satunainen hetki lattialla työvoimapulassa. Ja tästä olen ylpeä. Se on minulle tärkeää.

Tämän takia Vilske on perustettu, että saamme tehdä asioita lasten kanssa, kehittää työtämme.

Tässä tilanteessa, jossa olemme, että työvoimaa on vaikea löytää ja saada ja se että kentälle ehkä hakeutuu myös ihmisiä, jotka eivät välttämättä sovellu kuitenkaan alalle, on suuri etu se, että on varhaiskasvattaja eikä bisnesnainen. Meidän tilanteemme, on tällä hetkellä tosi hyvä, jos vertaa muualle esimerkiksi Turun kaupungille, meillä on pätevät opettajat ja henkilökuntaa riittävästi ja enemmänkin, uskotaan siihen, että näin on meillä myös jatkossa. Ainakin halumme pitää hyvistä tyypeistämme kiinni ja hemmotella heitä.

(https://yle.fi/uutiset/3-12164584 )

Koko varhaiskasvatus on murroksessa, emme voi ennustaa mitä seuraavaksi tapahtuu, itse en usko, että mitään radikaaleja helpotuksia ainakaan. Siksi on parempi vain koittaa hoitaa selkä kuntoon ja pitää yllä positiivista energiaa, ympäröidä itsensä mukavilla tyypeillä ja puhaltaa hyvää tekemisen meininkiä, sen voimalla jaksaa. Yhdessähän tätä tehdään ja sen on kuulkaas aika paljon omista asenteista kiinni, miltä työsi tuntuu, miten siihen asennoidut. Meillä ainakin on annettu lähtökohdat hyvään.

Yhdessä tätä myös tehdään teidän perheiden kanssa. Jos on siis jotain, jota voisimme kehittää tai parantaa, muistakaa heti laittaa viestiä, ottaa hihasta tai soittaa. Aika mukavaa se on kyllä kuulla myös teiltä, jos olemme työmme hyvin tehneet, sillä vaikka ei kukko kehuilla elä, kyllä se lämmittää silti mieltä.

Voimia pimenevään syksyyn, jouluun ei ole enää paljoa aikaa ja Jekku-jekku-tonttukin on jo alkanut ilmestyä!

Henna

Aikuisen rooli ja tehtävä

Seuraan lasten leikkejä. Metsä tuo meidän kaikkien huvipuisto tarjoaa parastaan.

Kaikilla lapsilla on leikit, paitsi tuolla yhdellä ujolla. Hän istuu yksin kivellä. Kysyn ryhmän aikuisilta onko näin usein?

-          Välillä, hän vetäytyy niin helposti ja tuo ”määräilijä” jonka kanssa hän usein leikkii, on ehkä kyllästynyt vetämään häntä perässä.

Surullista.

Mietin ystäväporukoita, mihin hän sopisi. Kuka tukisi ujoa? Kenen oloinen hän olisi? Voin mennä touhuilemaan hänen kanssaan, mutta sitten se ei etene, on tärkeää tukea lapsia löytämään omia ystäviä, vahvistaa vuorovaikutustaitoja.

-          Hän ei aina halua leikkiä kenenkään kanssa. On sellainen erakkoluonne. Luuletko ettemme ole tukeneet, tuumaa työkaverini kuin lukien ajatukseni.

Erakkoluonne.

Niinpä, onko hän sitä oikeasti vai eikö hän uskalla, osaa ottaa kontaktia ja missä menee meidän aikuisten rajat näissä asioissa. Lapsia täytyy kunnioittaa, toiset kaipaavat välillä omaa rauhaa.

En ymmärtänyt tuota ennen, olen itse ollut supersosiaalinen, kunnes ikää on tullut ja olen alkanut kaivata omaa hiljaisuutta. Sosiaaliähky, se on aika uusi tuttavuus, mutta ei niin kiva tunne.

Päätän mennä kuulostelemaan tilannetta.

Ujo miettii omiaan, on melko kaukana tästä hetkestä. Mutta ei hän vaikuta yksinäiseltä. Minusta tuntuu kuin särkisin jonkin hetken, kun avaan suuni. Ehkä olisi pitänyt vain istua hiljaa viereen.

Yritän jututtaa häntä. Hän katsoo minua ja sanoo minä tässä leikin itsekseni. Ja jotenkin minä ymmärrän häntä. Hän kaipaa tuota puiden huminaa, metsän vihreyttä, hän tuijottelee muurahaisia kuin jutellen heille alitajuisesti.

Vieressä on ihan mahdoton pölinä. Ystäväporukalla on kriisi. kuka leikkii kenenkin kanssa ja kuka saa olla kukin.

Tiedän, minun työtäni on mennä nyt auttamaan selvittelyssä, mutta jään ujon viereen. Seuraan tilanteen etenemistä. Yksi johtaa draamaa. Hän on yleensä aina se, joka saa tilanteen päälle.

Ja samalla hetkellä kuin välähdys omasta lapsuudesta, muistan tilanteita, joissa itse olen ollut. Ystäväpiirini draaman johtaja oli aina se sama. Minä olin yleensä se, joka katseli sivusta jäin ehkä pois myrskyn silmästä. Tuollainen vie niin paljon voimia. ”Draaman johtaja” vaihtoi ystäväpiiriä ja sai ne kuplimaan toisiaan vastaan ja katosi.

Sellainen hän taitaa olla edelleen aikuisenakin. En ole pitänyt häneen yhteyttä, en kaipaa häntä.

Mutta olisiko joku voinut hioa hänen kulmiaan? Auttaa ja opettaa kohtelemaan ystäviä oikein? Opettaa tunnetaitoja, vuorovaikutusta. Miksi hän toimi näin?

Onko minun tärkein tehtäväni, kuitenkin mennä ja auttaa draaman johtajaa. Onko tuo käytös luonnetta vai opittua toimintatapaa?

 Muistan edelleen, kun eräs vähätteli meidän varhaiskasvattajien työtä sanomalla, ettei tämä ole mitään rakettitiedettä.

Rakettitieteestä en tiedä mitään, mutta varhaiskasvatuksesta tiedän sen, että nämä pienet ihmiset maksavat joskus veroja ja hoitavat meidät vanhuksina. Haluan antaa heille parhaat eväät elämään.

Kuinka paljon sitä toivoisi, että heidän elämänsä olisi mutkattomampaa, että he osaisivat kohdella toisiaan ja meitä kaikkia kunnioittavasti ja loukkaamatta. Että suvaitsevaisuus ja erilaisuus kuuluisivat kaikkien ominaisuuksiin. Sillä näillä pääsee jo pitkälle.

Meillä kaikilla on oikeus olla omia ihania itsejämme.

 

Missä menee siis minun rajani? Mitä oikeuksia minulla on aikuisena ja onko kuitenkin se kaikkein tärkein, lukea lapsia, tukea heitä kasvamaan omaksi itsekseen ja hyväksyä heidät sellaisina kuin he ovat.

Draama on saanut uudet käänteet, ystävykset hiovat toinen toistensa kulmia. ”Yksinäinen” ottaa kädestäni. Jään siihen hetkeen, minun on hyvä tässä, meidän kaikkien on.

 

Meidän Vilskeen tärkein tehtävä

Olen pyöritellyt taas paljon mielessäni Vilskeen arvoja, tärkeintä tehtävää. Syytä miksi aikoinaan loimme Vilskeen. Miksi se on kehittynyt tämän kuuden vuoden aikana? Miten minä olen ihmisenä muuttunut?

Myönnän, melkoisen mankelin läpi tässä on menty.

Tarkastelen näitä kysymyksiä säännöllisesti, mutta varsinkin näin syksyllä, kun avaamme uutta kautta. Teemme ryhmäsuunnitelmia ja koulutamme henkilökuntaa. Lisäksi joka syksy tulee paljon uusia perheitä. Minä aina toivon, että he tietäisivät mihin he tulevat, etteivät tulisi väärillä odotuksilla. Aina joskus joku eksyy meille, ei ota meistä tarpeeksi selvää tullessaan ja pettyy. Pettyy kun lapsi ei tuo kotiin säännöllisesti malliaskarteluja ja pettyy kun joutuu keräämään ulkoa kuraisen ja märän mutta onnellisen lapsen kuraleikeistä. Uskokaa tai älkää näitäkin palautteita on tullut.

Mitä me sitten olemme, me vilskeläiset? Mitä me teemme ja miksi?

 

Sain hetki sitten aika koskettavan viestin yhdeltä vanhalta asiakasperheen äidiltä menneisyydestäni. Hänen kuopuksensa oli minulla sinä vuonna eskarissa, kun minä synnyin ammatillisesti uudestaan. Tämä pieni kaveri olikin ihan erityinen, hän kipunoi, iski tulta ja nosti minut seinälle sen ryhmän kanssa. He laittoivat minut katsomaan itseäni silmiin. He laittoivat minut vastaamaan kysymykseen

                      Mikä elämässä on loppujen lopuksi kaikkein tärkeintä?

                      Ja miten siihen päästään?

En ikinä unohda niitä viisaita lapsia, väärinymmärryksestä kärsiviä, valoisia sieluja, joita oli yritetty asettaa ihan vääriin muotteihin. Niihin muotteihin minäkin koitin heitä asettaa, ennen kuin riisuin itseni aseista ja asetuin heidän oppilaakseen.

Se oli huikea vuosi.

Vilske syntyi sen vuoden ansiosta, sillä en voinut enää palata siihen muottiin, johon minutkin oli laitettu.

Nyt tämä äiti, kahdeksan vuoden jälkeen kiitti minua siitä miten merkityksellistä työtä teen ja kuinka suuren jäljen olin jättänyt hänen lapseensa, joka edelleen muistelee yhteistä vuottamme.  Hän kiitti myös siitä, miten olin opettanut hänet uskomaan heidän lapseensa, siihen että hän löytää maailmassa oman paikkansa.

Siitä minä en kyllä voi ottaa yksin kunniaa, sillä ne ryhmän lapset avasivat minun silmäni ja tekivät minusta minut.

Nyt minä toivon avaavani henkilökuntamme silmiä ja asetan heitä seinää vasten, että he näkisivät enemmän sydämellään.

Mitä ihminen tarvitsee elämässä pärjätäkseen?

Hyvän itsetunnon

                      Tunteen minä riitän ja saan olla juuri tällainen ihana itseni. Tämä on varsin vaikeaa joskus meille aikuisillekin. Sorrumme suorittamaan elämäämme ja tekemään ihan liikaa ihan kaikkea, ihan vain siksi, että kuvittelemme että se tekee meistä parempia ihmisiä.

Hyvät tunne-ja vuorovaikutustaidot sekä sosiaaliset taidot

Elämässä ei pärjää, jos et osaa neuvotella, tulla toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa ja hallita temperamenttiasi. On lupa tuntea ja sanoa se myös ääneen, mutta ketään ei ole syytä loukata tai satuttaa.

Tämä se vasta vaikeaa onkaan. Juttelimme tästä vasta ikään yhden perheen kanssa, heidän lapsensa on todella älykäs ja akateemisesti taitava, mutta tunnetaidot kaipaavat vielä pientä harjoitusta, särmät pientä hiontaa niin kuin mielelläni sanon. Jokainen timantti kaipaa pientä hiontaa välillä. Perheen isä huokaisi, on niin vaikeaa opettaa tunnetaitoja ja tunteen lmaisua, jos sitä ei oikein itsekkään osaa!

Niinpä, kuinka monesti me ikuiset sorrumme riitelemään asioista jotka voisimme selvittää vain sanomalla, minusta tuntuu nyt tältä, kaipaisin vain ymmärrystä..

 

Oikean ja väärän tunnistaminen ja toimiminen sen mukaan

Mikä on oikein ja mikä on väärin? Miten minun pitää toimia, että toimin varmasti oikein? On väärin lyödä kaveria, mutta jos minun pitää vähän tönäistä tuota kaveria joka kiusaa häntä, ihan vain siksi että minä puolustaakseni omaa kaveriani?

Onko väärin tuoda päiväkotiin pikkuherkkuja, jos kuitenkin salaa jakaa ne kavereille?

 

 Hyväntekeminen

Miten minä voin tehdä hyvää? Miksi minun pitää tehdä hyvää? Miltä se tuntuu toisista ja miltä se tuntuu minusta? Eikö maailmassa kuitenkin ole tärkeintä auttaa ja tukea toisiamme?

 

Luottaminen maailmaan ja rakastaminen

Jos et usko, että elämä kantaa, jos sinut opetetaan jo lapsena epäilemään kaikkea ja kätkemään tunteesi, mistä kaikesta jäät paitsi?

Tämä on ehkä yksi vaikeimmista asioista, luottaa siihen, että kaikki järjestyy ja kaikella on kai joku tarkoitus tässä suuressa kokonaisuudessa. Joku opetus, jonka huomaamme ehkä vasta joskus myöhemmin.

Hippiajatuksia tai ei, minun tärkein oppi henkilökunnalle on, näe hyvää ja rakasta. Mitä vähemmän hän ehkä ansaitsee rakkautta sitä enemmän, ajattele hänestä hyvää, sillä sitä enemmän hän tarvitsee sitä.

Tiedän, joskus se on hurjan vaikeaa, mutta se kannattaa. Empatia, myötäelämisen taidot ovat kuin auringonsäteitä, ihmeiden tekijöitä.

Minä jos joku voin todistaa sen, ei se joka hetki ole unelmaa, satua, mutta suurimman osan, meidän Vilske ja ihan itse luotuna, kaikista epäilijöistä huolimatta.

etanat.jpg

Arjen aloituksen aatteita

Se meni jo, kesä. Vai menikö?

No monen lomat menivät jo ainakin ja aina se arkeen paluu aiheuttaa omat stressinsä ja ajatuksensa.

Kesä jatkuu vielä, vaikka helteiden hävitessä ilmaan on ilmestynytkin häivähdys syksyä.

Arjen aloitus on aina monille iso stressinpaikka, toisille jopa helpotus. Tätä se ei ole pelkästään meille aikuisille vaan tätä se on myös lapsille.

Päivähoidon aloitus on tosi iso asia, mutta kyllä neljän viikon lomalta laskeutuminen voi olla oma prosessi.

Lapsissa se näkyy eritavoin. Toiset odottavat ystävien näkemistä niin etteivät malta paikallaan olla, toiset hakevat taas päiväkodin rajoja ja tapoja, kun kotona voi olla hyvin eri säännöt.

Me aikuiset, me mietimme työsähköpostiemme salasanoja, miten aikataulutamme arkemme, miten saamme lapset illalla aikaisemmin nukkumaan itsestä puhumattakaan.

Eka viikko siihen menee, ehkä toistakin, sitten se alkaa pikkuhiljaa sujua. Minä koen monesti itse niin että 5 minuuttia töissä ja ihan kun et ikinä olisi lomalla ollutkaan, sitä niin kuin lumpsahtaa siihen kaikkeen, mutta arjen sujuminen ottaa taas oman aikansa.

 

Lapsia on hyvä seurailla tavallista enemmän ensimmäiset viikot, miten he kokevat arkeen paluun tai uusien kohdalla, ihan uuden elämäntavan.

Maanantai aamuna pieni suuri silmäinen pikku ystävä tuli äidin kädessä päiväkotiin. Muutto pikkutalosta isoon Vilskeeseen tuntuu isolta asialta, vaikka sitä kerettiin vähän harjoitellakin kesällä, kun pikkutalo sulkeutui aikaisemmin. Asiaa haastaa vielä se, että paras kaveri, on vielä lomalla.  

Pienen ystävän silmistä voi lukea koko tunnekirjon. Sen kaipuun mikä hänellä on ollut ystävien luo, turvalliseen arkeen ja sen epävarmuuden, uusi naulakkopaikka, oma uusi sänkypaikka ja kaikki ne kivat uudet lelut jotka odottavat. Iltapäivällä hän on jo kuin olisi aina ollut täällä, mutta eleistä voi silti lukea, että kyllä häntä vielä huomenaamunakin jännittää.

 

Toinen isompi ”villimpi” versio, kaveri etutukan takana tulee rinta rottingilla portista. Loma on taitanut olla aika vauhdikas ja rajaton. Hänestä huokuu jo kauas, että on vaikea asettua taas omaan itseensä ja rauhoittua. Ajatukset tuntuvat juoksevan, kädet käyvät ja kaikkeen on vaikea tarttua. Vanhempi huokaa portilla: - Koita nyt edes käyttäytyä.

Mustaa huumoria vai uupunut toteamus? Ehkä molempia, mutta se antaa lapselle luvan jatkaa kapinointia

-Tällainen minä olen. Iltapäivällä selvitellään jo kahnausta kaverin kanssa. Menee useampi viikko, ennen kuin villikko saadaan takaisin omaan itseensä.

 

Sitten se uusi ystävä.

Hento hymy ja jännityksestä mykkyrään puristuneet sormet. Kuinka rohkea hän onkaan, kaiken tämän ihan uuden edessä, ja silti hän vain vilkuttaa portista katoavalle vanhemmalle.

Kaikki se uusi ja ihmeellinen edessä. Koko maailma.

 

Se kaikki alkaa meille kaikille taas alusta. Haemme paikkaamme ja tapaamme toimia. Näin se on aikuisillakin. Mietipä omaa elämääsi, miten sinä koet arjen aloituksen?

Miten kohtaat työt ja työkaverit?

Jännitätkö sormet mykkyrässä masu täynnä perhosia vai palaatko rinta rottingilla työpaikan ovesta tai teams-palaverin välityksellä.

Mitenkäs ne teidän työpaikkanne uudet ihmiset? Vai oletko sinä sen kaiken uuden edessä?

 

Onhan tämä aika huikeaa, elämä, tämä kaikki, jossa me olemme.

Minä jotenkin pysähdyin kesälomalla, mökkirantamme hiljaisuudessa siihen, että elämäni on kyllä niin hieno ja tärkeä, etten halua juosta sitä pikajuoksuna, vaan haluan nauttia kaikista hetkistä, ehkä niistä pelottavistakin ja negatiivisistakin, siitä että en voi yhtään ennakoida mitä tapahtuu. Koska sen kaiken edessä me taas olemme. Emme voi tietää mitä huominen tuo tullessaan, tai ensi viikko. Viime vuodet ja tämä kummallinen pöpö on ollut melkoinen oppikoulu, on opittava elämään hetkessä ja on pakko oppia olemaan stressaamatta, olemme tässä kaikki yhdessä.

 

Tervetuloa siis ihana kummallinen arki ja tervetuloa pieneten löytöretkeijöiden päiväkotiin, Vilskeeseen sillä on hyvä oppia jo pienenä löytöretkeilijäksi, tämä maailma kun on täynnä ihmeellisiä asioita löydettäviksi.

mökkiranta.jpg

Kummallisen vuoden päätös

Tämä kummallinen lukukausi alkaa viedä viimeisiään. Kukapa meistä olisi uskonut vielä vuosi sitten, että olemme edelleen tässä tilanteessa. Vuosi on ollut tosi poikkeuksellinen ja outo.

Ei bussiretkiä museoihin. Ei torille. Ei Korkeasaaren reissua, ei uimakoulua. Ei yhteisiä tapahtumia, ei juhlia, ei mitään.

Kevään olemme työskennelleet maskit kasvoilla, joten pienimmät lapset ovat tottuneet kai näkemään meiltä aikuisilta vain silmät. Olemme vieneet toimintaamme entistä enemmän ulos luontoon, josta olemme voineet ammentaa voimaa, on ollut pakko opetella elämään hetkessä ja nauttimaan pienistä asioista. Se on ollut loppujen lopuksi aika hienoa.

tytöt puussa.jpg

Lapset ovat olleet tässä asiassa oivallisia opettajia, he elävät yleensä todella hetkessä.

Meidän eskarilaisten viimeinen päiväkotivuosi ei ehkä ollut ihan sitä mitä kaikki olisi toivoneet, mutta niin he vain kasvoivat, oppivat ja itsenäistyivät.

Aika eri lapsia me lähetämme kouluun nyt kuin ne lapset, jotka otimme syksyllä eskariin.

Tässä lähtevästä joukosta lähtee myös viimeiset Vilskeen alkuperäiset ”perustajat”. Kaksi eskarilaista aloitti meillä syksyllä 2015, ihan minipieninä ja ovat nyt kasvaneet ja kasvattaneet meitä koko tämän Vilskeen matkan.

Haikeaa, kun minä mietin miten he ovat kasvaneet näinä vuosina, tuntuu että pakahdun ylpeydestä. Aikamoinen elämänkoulu. Kun minä mietin itseäni, on tapahtunut muutakin kuin tullut ryppyjä ja parit extrakilot. Kyllä minä tunnustan katselevani elämää aika eri lasien läpi nyt kuin kuusi vuotta sitten. Voin katua joitakin asioita, mutta päivääkään en vaihtaisi pois. Jokainen kokemus, ihminen on antanut uutta näkökulmaa, antanut mahdollisuuden tarkkailla elämää eri tavoin.

Olen tosi kiitollinen tästä kaikesta, varsinkin ihmistä ympärilläni. Maailmassa on niin paljon valoa ja hyvyyttä. Ankeuttajien ja ankeuden määrä on vakio, mutta heitäkin tarvitaan, sillä heidän avullaan näkee sen kaiken hyvän oikeassa valossa.

yöeskari11.jpg

Haluan avata tätä teille ihan huikean yöeskari kokemuksen avulla.

Moni tuleva koululainen ei ole vielä ole ollut yökylässä, erossa vanhemmistaan, onko se päiväkodin tehtävä opettaa sellaista?

Nyt koronan aikana varsinkin, ihmiset ovat olleet tosi omissa oloissaan. Lapset kuitenkin ilmaisivat toiveensa yöeskarista, olisihan se hienoa. Ruuaksi makaronilaatikkoa, koko ilta leikkiä, iltalenkki ja satuhetki Piilomaan Pikku Aasin seikkailut loppuun, pieniä herkkuja ja yö omien eskarikavereiden kanssa teltassa tai kartanossa sisällä, oman makuupussin kanssa.

Ei tämmöiset tapahtumat tule tyhjästä. Ne vaativat ihmisiä toteuttamaan ne. Meillä on sellaisia Vilskeessä. Sellaisia aikuisia, jotka nauttivat pienien ihmeiden tekemisestä lapsille ja siitä kun lapset kuplii iloa. Ei ole mikään pikkujuttu olla erossa vanhemmista. Se on tosi iso ja jännittävä tilanne. Oli niin hienoa olla elämässä sitä monen rinnalla.

yöeskari8.jpg

 Alkuilta leikkien pienryhmässä. Pieni tyttöporukka tornikammarin toimistossa Petshop leikissä.

Tyttäreni vanhat aarteet, jotka olen tuonut yllätysleikeiksi erikoistilaisuuksiin. Seurasin leikin etenemistä ja rooleja. Hassua he olivat kuin pieniä aikuisia. Neuvottelivat ja sopivat, kävivät kauppaa leikkivälineistä. Pienryhmässä voit nähdä eri rooleja ja tapoja kohdata tilanteita.

Ai kuinka minä tykkään olla hiljaa ja tarkkailla. Miettiä mitä heistä tulee isona. Hän on varma johtaja tai opettaja, joka kantaa vastuuta ja organisoi. Tai hän, epävarma, hiljainen taiteellinen, voi kun meillä olisi ollut vielä enemmän aikaa vahvistaa häntä. Onneksi hänellä on tuo ystävä. He täydentävät toisiaan.

yöeskari12.jpg

Iltalenkillä muutamat irrottavat sokan. Vauhtia riittää ja annamme lasten juosta. Paras purkaa kaikki ylimääräinen energia. He eivät kilpaile keskenään, he kilpailevat itseään vastaan, kuka jaksaa ja kuinka pitkään. Söpöjä. He vain lenkkeilevät, eivät muuta halunneet, pieneen tyytyväisiä.

 Sitten sadulle. Piilomaan Pikku Aasi on kietonut kaikki sadun maailmaan. Siellä käsitellään samaa rohkeus teemaa ja ystävyyttä.

yöeskari3.jpg

Osan silmät jo lerppuvat on päästävä nukkumaan. Hampaiden pesu, pisut ja makuupussiin.

yöeskari2.jpg

Iso osa haluaa lähteä nukkumaan puolijoukkuetelttaan. On luvattu lämmintä yötä. Sinne minäkin haluan, heidän joukkoonsa. Pojat varaavat minut viereensä. Patjat ovat sikin sokin ja makuupussit ristissä. Ei se haittaa. Kunhan kaikille löytyy paikka. Kerron tarinaa, laulan vähän ja rauhoitutaan. Satakielet laulavat teltan viereisissä puissa ja ilta alkaa pian hämärtyä. Minä silittelen pellavapäiden hiuksia ja mietin, että en olisi missään muualla nyt mieluiten.

yöeskari7.jpg

Tähtitaivas teltan katto lumoaa kauneudellaan. Yksi tytöistä nyyhkyttää ikävää, aikuinen kömpii hänen viereensä. Kuinka rohkeita nämä lapset ovatkaan.

Pikkuhiljaa alkaa tuhina. Me aikuiset haetaan vähän iltapalaa, kuunnellaan satakieliä ja mietitään miten upea yö voikaan olla. Ja nuo pienet ihmeet, ihmisen alut, elämän taipaleensa alkupolulla jakavat tämän kokemuksen kanssamme ja se voi olla heille hyvin merkityksellinen.

Enkä minä olisi ikinä uskonut, että näin pienistä asioista voi kasvaa näin suuria tunteita.

Hyvää matkaa tulevat koululaiset! Kiitos kun saimme kulkea kanssanne!

Tulkaa tervehtimään meitä, teille on aina paikka sydämissämme.❤