Kun olin pieni, meidän perheessämme luettiin paljon. Äitini on aina lukenut itselleen mutta myös meille lapsille. Iltasadut olivat hetki olla lähekkäin, hetki kadota yhdessä mielikuvitusmaailmaan.
Lukemisesta kasvoi tapa, jota jatkoin itse kasvaessani. Muistan, kuinka kahlasin läpi kaikki kirjaston Neiti Etsivät ja Tiina-kirjat.
Kun saimme oman lapsen etsin omat lapsuuteni kirjat ja aloitimme niistä. Tutustuimme uusiin satuihin, tarinoihin ja runoihin. Kävimme isoja asioita läpi satujen avulla. Saduissa ja tarinoissa on monesti paljon piilotettua viisautta, oppeja. Satujen kautta käydään läpi tunnetiloja. Satujen kautta on turvallista oppia.
Mutta en minä tätä kaikkea ajatellut silloin, en edes silloin kun luin omalle lapselleni, se oli vain meidän hetkemme.
Tämä kaikki tuli vastaan vasta myöhemmin. Kun tyttäremme alkoi puhumaan, hänen sanavarastonsa oli valtava. Ajattelin sen johtuvan siitä, että keskustelimme paljon. Selitin hänelle asioita. Kun koulussa piti kirjoittaa ainekirjoituksia, hänen mielikuvituksensa oli ihan loistava. Hänen tarinoissaan seikkaili hahmot ja niissä oli idea.
Samaan aikaan tyttäremme löysi äänikirjat ja meille muutti Vesa Vierikko Harry Pottereineen.
Minusta se on niin hienoa. Maailmassa on niin paljon enemmän värejä, kun voi itse värittää mielikuvituksella asioita.
Leikit ovat lapsilla rikkaampia ja maailma paljon avoimempi. Kirjoista saatujen tarinoiden avulla mielikuvitus on ihan eri tasolla.
Luulin että kaikilla on näin, kunnes töissäni varhaiskasvatuksessa tajusin, ettei kaikki lapset omista mielikuvituslaseja, että jonkun vanhemmat ovat halunneet ehkä kasvattaa lapsensa toisin. Muistan aina sen hetken..
Luin kirjaa elävästi äänenpainoja käyttäen. Lapsiryhmä kuunteli tarkasti ja katseli kuvia, yhtä pientä jännitti. Mietimme miksi peikot toimivat sadussa, niin kuin toimivat.
Eräs isokokoinen poika sanoi kovaan ääneen, että tämä on ihan tylsää, peikkoja ei ole olemassa! Hymyilin hänelle ja sanoin, että hän on oikeassa mutta mielikuvituksissa voimme ajatella toisin ja leikkiä niillä.
Hän ei leiki ainakaan, kun se ei ole totta!
Sama keskustelu käytiin joulun aikaan tontuista. Silloin osa lapsista jo hermostui häneen, sillä he halusivat uskoa tonttuihin.
Minä olin lähinnä surullinen. Tämän kaverin maailma oli niin paljon tylsempi ja mustavalkoisempi ilman mielikuvituslaseja ja uskoa siihen, että saduissa ja tarinoissa on taikaa.
Me vilskeessä haluamme saada sadut ja tarinat elämään. Uskomme, että mielikuvitus tuo elämäämme palon, enemmän rikkautta.
Meillä kepit muuttuvat leikeissä miekoiksi ja taikasauvaksi. Mestaritonttu seikkailee meidän metsäretkillämme ja käymme läpi tunteita ja tilanteita tarinoiden avulla. Se on meidän etuoikeutemme ja rikkaus. Ja se on kyllä yksi meidän supervoimistamme.