- Kyllä tämä maailma on kummallinen, ensin oli korona, sitten tuli sota ja nyt opettajat ovat lakossakin.
Näin tuumaili äärimmäisen viisas ja herkkä vanha eskarilaisemme, nykyinen koululainen. Hän piipahti tuomaa pikkuveljeä Vilskeeseen ja kuinka ihanalta tuntuikaan nähdä häntä. Hän on kulkenut aikoinaan kanssamme monta vuotta Vilskeessä ja opettanut minulle paljon. Se viisaus ja herkkyys mikä meidän nykyaikamme lapsissa on. He elävät erilaista lapsuutta, kuin me olemme eläneet.
Heidän lapsuudessa saa tuntea tunteita, näyttää niitä ja puhua niitä ääneen. Me tuemme ja opetamme heitä tuntemaan, kokemaan ja sanoittamaan elämää.
Näin ei ollut minun lapsuudessani. 80-luvulla itkevät pojat olivat itkupillejä. Jos jännitys tuntui mahassa, ei sitä tiedostettu, tai ei siitä puhuttu samalla tavalla, otettiin särkylääkettä ja mentiin vain kouluun.
Nyt me käytämme paljon aikaa siihen, että lapset oppisivat sanoittamaan omia olotiloja, tunnistamaan tunteita ja elämään niiden kanssa. Mutta miksi?
Minä olen viime vuosina käsittelyt itse tätä asiaa paljon. Olen ehkä tiedostanut vasta nyt, kuinka paljon minun tunteet johtuvat minun eletystä elämästä. Miksi jotkut reaktiot ovat niin suuria tai kummallisia, mitä niiden taakse kätkeytyy?
Olen saanut pikkuhiljaa yhteyden itseeni. Ymmärtänyt että tullakseni täysin ehjäksi minun on kuorittava itseäni kerros kerrokselta kuin sipulia.
Tämä loputon riittämättömyyden tunne, ehkä se on heijastus siitä, että lapsena koitin miellyttää ja tehdä kaikkeni, jotta olisin ollut hyväksytty, jotta olisin tullut itse nähdyksi sellaisena, kuin olen, jotta olisin riittänyt minuna. Nyt minä riitän varmasti, niin kuin olisin riittänyt silloinkin, riitän kaikille muille, paitsi en itselleni. Armollisuus itseä kohtaan on minun kipupiste, oppiläksyni tällä hetkellä.
Mitä sinä opetelet? Mitkä tunteet sinua vie elämässä ja osaatko ajatella mistä ne johtuvat?
Me jokainen synnymme omiin perheisiimme ja saamme sellaisen elämän, kun saamme. Olen kiitollinen elämästäni, se on opettanut minulle tosi paljon. Se ei ole ollut helppo elämä, mutta jokainen kokemus on ollut arvokas. Nyt minulla on mahdollisuus oppia niistä vaikeistakin kokemuksista ja päästää niistä irti. Tämä ei ole helppoa, mutta se kannattaa, jotta voin tulla ehjemmäksi. Jos olisin osannut lapsena puhua tunteistani paremmin, jos me olisimme puhuneet niitä auki enemmän, kokeneet niitä, olisin ehkä nyt ehjempi, toisaalta koskaan ei ole liian myöhäistä. En ole katkera vanhemmille, eikä meidän kannata olla huolissaan, kuinka pahasti olemme traumatisoineet lapsiamme, tämä on elämää, jossa teemme varmasti parhaamme niissä olosuhteissa jossa elämämme.
Tulevaisuuden aikuisilla, näillä meidän lapsilla on paljon paremmat lähtökohdat omaan elämään, he eivät kompastu kaikkiin samoihin kuoppiin mihin me olemme kompastuneet. He osaavat puhua paremmin toisilleen, sanoittaa tunteitaan ja hyväksyä ne. Heillä on sitä sydämen yleissivistystä.
Ennen yleissivistys oli nippelitietoa, se oli pääkaupunkien muistamista ja pohjanmaan jokien ulkoa oppimista nykyään arvostetaan eri asioita.
Professori Laura Kolbe puhui tästä puoli seitsämän ohjelmassa.
https://yle.fi/uutiset/3-12390315
Nykyään tärkeää on olla kohtelias, ihminen ihmiselle ja kohdata toisemme ihmisenä, siihen pystymme vain, kun hallitsemme tunteemme ja koemme ne ja päästämme ne osaksi itseämme.
Toivon että meidän tulevaisuutemme aikuiset, nämä lapset eivät enää patoa tunteitaan sisään ja anna niiden muuttua tunnelukoiksi ja kipupisteiksi. Että se kaikki vanha karma jota me olemme kuljettaneet mukanamme voi laimentua ja liukua pois. Heidän elämänsä voisi olla helpompaa.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että meidän pitäisi olla curling-vanhempia ja siloittaa lapsiemme tietä!
Ehei, meidän pitää olla aikuisia, jotka antavat lasten kokea pettymyksiä ja opettaa heitä kohtaamaan niitä, tuntemaan kaikenlaisia tunteita. Se on meidän kaikkein tärkein tehtävämme aikuisina.
Istuin erään äidin kanssa lapsen kasvatuskeskustelussa. Hänen lapsensa on myös henkisesti vahva mutta herkkä. Pieni ihminen, joka aistii ja lukee ihmisiä paljon paremmin, kuin me aikuiset edes tiedostamme. Tämä äiti kertoi, että heillä on tulossa perheeseen iso elämänmuutos, kun vanhemmat ovat päättäneet muuttaa erilleen. Vanhemmat olivat pohtineet ja käsitelleet asiaa paljon, ei tämmöiset ole helppoja päätöksiä, nyt mietimme miten lapsi mahtaa ottaa asian, kokea sen.
Onhan se tosi iso ja surullinen asia, mutta se voi tuoda myös paljon hyvää. Ja onneksi sitä ei tarvitse kokea ja kohdata yksin. Tämän kun me aikuisetkin muistaisimme. Aina on olemassa paikkoja, jossa voi puhua, aikuiset ja lapset, aina on olemassa ihmisiä, jotka auttavat ja tukevat isojen asioiden äärelle ja pienempienkin asioiden äärellä. Jollekin toiselle, kun asia voi olla pieni, mutta toiselle se voi olla suuri, me emme tiedä mitä hän on kokenut ennen tätä ja vaikuttaako se tähän tunteeseen.
Jotta voimme opettaa lapsia tuntemaan, kokemaan ja puhumaan omista tunteistaan, meidän pitää kohdata omat mörkömme, tunteemme ja opetella itse puhumaan. kokemaan ja tuntemaan ne.
Siinäpä on teille muillekin haastetta, tervetuloa kerhoon, tervetuloa matkalle, joka kestä koko loppu elämämme. Ne sanovat, että tämä matka on kaiken sen arvoinen, tämän matkan päämääränä on onnellisuus ja sisäinen rauha.
Palaan kuitenkin viisaan vanhan eskarilaisemme pohdintaan elämän kummallisuudesta.
Vastasin hänelle:
- Mutta tiedätkö maailmassa, on silti kaikki hyvin. Kuuntelin juuri Saku Tuominen kirjan ”Riippumatta siitä miten kaikki on, kaikki on hyvin” Se laittoi ajattelemaan. Ei sota ole hyvä asia, ei korona, mutta loppujen lopuksi meillä on kuitenkin kaikki ihan hyvin ja paljon ympärillä aihetta onneen. Opet on nyt lakossa, mutta te koululaiset saatte lukea aamulla Aku Ankkoja ilman kiirettä ja kölliä sohvalla, ja se jos joku, on hyvä juttu.
Henna