Harva meistä enää aikuisena miettii, että kylläpä minua pelottaa, tai onpa hienoa, että voitin pelkoni, vaikka
tätä tapahtuukin meille aika usein. Sitä turtuu elämään, eikä osaa edes ajatella mitä tunteita, milloinkin
käymme läpi.
Lapset omassa aitoudessaan taas näyttävät, sanovat, ja käyvät läpi pelkojaan melko rohkeastikin.
Meillä Vilskeessä on menossa uimakoulut. Uimakoulu on minulle itselle yksi rakkaimmista työnkuvistani.
Vaikka olen kloorille allerginen ja ääneni kärsii kovin, en silti halua luovuttaa uimaopettajan paikkaa
kenellekään muulle.
Uimakoulussa oppii tuntemaan lapsia ihan eritavoin, kun missään muualla. Olen uimaopettanut ryhmiä yli
20-vuotta, aina se silti yllättää, miten eritavoilla lapset suhtautuvat veteen elementtinä.
Se kaveri, joka ei ole hetkeäkään hiljaa tai paikallaan, jonka ego pursuaa ovista ja ikkunoista, kutistuu altaan
reunalla, hän pelkää. Tai se ujo, hiljainen kaveri, joka yhtä äkkiä uikin kuin delfiini. Roolit voivat vaihtua ja
aina kaikilla on mahdollisuus voittaa itsensä ja oppia uutta. Vesi tarjoaa mahdollisuuden voittaa pelkoja.
Nämä ovat super hienoja hetkiä. Lapsesta näkee, että hän jännittää. Ensin pikkusen kasvoja veteen, pieni
puhallus. Mitään pahaa ei tapahtunut. Sitten ehkä jo enemmän, kunnes uskaltaudutaan kokonaan veden
alle. Ja se ilme, kun olet voittanut itsesi. Nämä ovat myös meidän kasvattajien tähtihetkiä. Näinä hetkinä
sitä tuntee tekevänsä merkityksellistä työtä.
Toinen mikä motivoi minua suuresti on se, että uitamme lapset jo viisivuotiaina. Tällöin he saavat
kosketuksen uimaopetukseen, veteen ja uimiseen jo ennen esikoulun uimakoulua. Viisi vuotiainen
uimakoulussa tärkein tavoite on veteen tottuminen ja vedessä liikkuminen. Harjoittelemme jo vähän
liukumista ja kellumisia mutta tärkeintä on se, ettei kukaan pelkäisi ja kaikilla olisi luottavainen mieli. Tämä
onkin sitten ihan huikea juttu, kun jollain on vesipelkoa tai arkuutta, niin vuoden päästä, kun palataan
uimakouluun, hän tulee sinne jo valmiiksi ihan uudella hienolla asenteella ja uskaltaa ihan eri tavoin kuin
aiemmin. -Katso mitä minä jo osaan!
Meille aikuisille uimakoulu tarjoaa myös mahdollisuuden voittaa pelkoja tai ainakin harjoittaa stressin
hallintaa. Se on kyllä ihan tosi kumma juttu, että aina kun on jotain erityistä, niin sitten tulee vielä lisää
erityistä ja jotain muuta kummallista päälle. Ihan kuin se mitä jo teemme, ei olisi riittävä.
Uimakoulu vaatii aikuisilta paljon. Aikataulutamme bussit ja kuljetamme lapsia busseissa, sitten on
tavaroista huolehtiminen, on ihan vakio, että jonkun uimalasit unohtuu tai pyyhkeet katoaa. Riisumiset,
pissatukset, suihkutukset, saunottamiset, pukemiset, välipalat, ne kadonneet uimahousut ja sitten vielä se
fööni jonka joku vanhempi oli laittanut mukaan, hiusten kuivatus +20 asteen elokuuhun muiden 49 lasten
ohella on ehkä jo liikaa.. Varsinkin kun yllätys yllätys, juuri tänä uimakoulupäivänä on neljä henkilökunnasta
sairaana ja yksi pikkunen saa päiväkodilla sairaskohtauksen, johon joudutaan tilaamaan ambulanssia.
Kaikesta selviää, aina, mutta on niitä pelkotilanteita meillä aikuisillakin.
Isot pelkoa herättävät tilanteet kuten sairaskohtaukset ja niissä toimimiset käydään tietysti läpi jälkikäteen.
Aika moni aikuinenkin vielä opettelee sitä, että on ihan ok, kertoa että jännittää tai pelottaa. Monelle
meistä aikuisistakaan ei ole helppoa ja luonnollista puhua omista tunteista.
Mutta kuinka me aikuiset voimme opettaa lapsia tunnistamaan tunteitaan tai puhumaan niitä, jos emme
osaa tehdä sitä itsellekään?
Toinen mistä herätän mielelläni aina keskustelua, on se, että on luvallista kokea myös negatiivisia tunteita.
Ei aina tarvitse olla ymmärtäväinen, rakastava ja huolehtivainen. Välillä on lupa sanoa, että kiukuttaa ja
suututtaa, loukkasit minua tai minusta tämä tuntuu ikävältä.
Ei kukaan voi elää joka päivä ja hetki vaaleanpunaisessa hattaraelämässä, jossa kaikki on ihanaa ja
positiivista. Vaikka kannatankin positiivista pedagogiikkaa ja ajattelua, kyllä jokaisella on oikeus tuntea
myös negatiivisia hetkiä, ne kuuluvat elämään ja ne saa myös sanoa ääneen.
Tässä asiassa lapset ovat ihan superhyviä. He kiukuttelevat juuri niin paljon kuin tuntuu ja usein juuri siellä
missä haluavat. Harvoin he kainostelevat tai häpeävät, se rooli jää meille aikuisille.
Ihanaa syksyn odotusta meille kaikille
Terveisin vesipeto Henna
