- Henna minä näin sen krokotiilin ja tiedätkö? Se liikkui!!
Kertoi poika 3v. silmät suurina kuin lautaset ja kädet täristen Vilskeen Korkeasaari retkellä.
Voi kun olisin saanut tuon hetken videolle. Minä katsoisin sitä videota joka kerta, kun minun mieleni valtaa tummuus ja mietin alanvaihtoa.
Tuo pieni kaveri, hän värisi innostuksesta, ihmetyksestä, onnellisuudesta. Tuon pienen kaverin tunteet tarttuivat meihin kaikkiin.
Voiko olla vilpittömämpää iloa tai aidompaa hämmästelyä, kun lapsen ilo ja hämmästys?
Se on jotain sellaista, jota ei voi edes kuvailla. Nämä ovat niitä hetkiä, jotka saavat tekemään tätä työtä varhaiskasvattajana, nämä hetket ovat niitä, jolloin tietää tekevänsä merkityksellistä työtä. Seikkailu, elämys, sen ei tarvitse edes olla lapselle kovin suuri tai kummoinen, mutta se täyttää pienen ihmisen ja käynnistää valtavan oppimisprosessin.
Ajattelu alkaa ihmettelystä. Kun lapsi innostuu, hän alkaa ihmetellä, ajatella, hakea vastuksia, hän oppii täysin huomaamatta. Hän kerää tietoa ja jalostaa sitä omissa ajatuksissaan. Elämykset opettavat parhaiten.
Meidän tehtävä aikuisena on elää hetkessä mukana, hypätä ihmettelyn laivaan ja tehdä lisäkysymyksiä, etsiä yhdessä vastauksia, tunnustella tunteita. Meidän tehtävä aikuisena on innostua ja innostaa lasta. Lisäbonuksena on tietenkin myös se, jos me itse koemme tämän tärkeäksi, jos meihin tarttuu lasten tunteet.
Ammatillisesti ajattelen, että hyvä aikuinen on sellainen, joka osaa elää hetkessä, lukea tilanteita ja muuttaa suunnitelmat lapsilähtöiseksi, sellaiseksi, joka palvelee lapsen oppimista parhaiten, eli tukee lasta ihmettelemään, ajattelemaan.
Olen opiskellut nyt pari vuotta voimavarakeskeiseksi työnohjaajaksi. Hakeuduin koulutukseen, sillä ajatuksella, että se voisi antaa minulle eväitä henkilöstöhallintaan. Ajattelin, että oppisin ymmärtämään ja kohtaamaan työntekijät ja asiakkaat paremmin, mutta ennen kaikkea ajattelin, että voisin oppia jotain myös itsestäni.
Olen äärimmäisen herkkä. Koen asioita voimakkaasti ja sisälläni on valtavat tunteet, niin hyvässä kun pahassakin. Näen asioita usein herkemmin, kun monet muut ja minulla on vahva intuitio. Kun tulen tilaan, skannaan sen läpi ja vaistoan paljon asioita, joista ei edes puhuta. Olen kokenut tämän taakaksi, koska tällainen syö paljon voimavaroja. Samoin kun tämä järkyttävä ajatustyö, joka surraa päässäni lakkaamatta. Mietin kaikki kohtaamiset, tilanteet, sanomiset, ilmeet ja eleet. En vain saa aivojani offline tilaan. Työnohjaaja koulutuksen myötä olen oppinut näkemään ja kokemaan tämän minun supervoimakseni.
Elän hetkessä, ihmettelen ja ihmetellen myös ääneen. Ajattelen ja laitan muutkin ajattelemaan. Ymmärrän ja yritän ymmärtää myös ne kertomattomat tarinat, ne joita ei ääneen sanota, mutta ne saavat ihmisen toimimaan eri tavoin. Haluan kurkistaa ihmisten sisimpään, isojen ja pienten ja löytää tien heidän sydämiinsä, jotta voisin auttaa, tukea ja ymmärtää heitä paremmin.
Yhtä asiaa opettelen edelleen, en ole teflonia. Asiat koskettavat, satuttaa ja tuntuu pahalta.
Varsinkin jos se kohdistuu itseeni tai itselle tärkeisiin asioihin.
Tätä on kyllä hyvä harjoitella yhdessä pienten asiakkaiden kanssa. Aika usein minulla on tunne, että ne samat asiat, joita me harjoittelemme pikku tyyppien kanssa
- Et voi puhua noin kaverille
- Tehdään tämä yhdessä, jaetaan asioita
Jatkuu myös aikuisten maailmassa, vähän eri muodoissa ja jalostettuna.
Ehken siis ole ainoa, joka on vielä keskeneräinen, mutta minä uskallan sanoa sen ääneen, eikä se tee minusta heikkoa.
Henna