Aikamoinen viikonloppu takana, tunteiden koko kirjo.
Olin tyttäreni joukkuevoimistelukilpailuissa Jyväskylässä, kauden tärkeimmät kilpailut, jonka eteen on tehty paljon töitä. Joka viikko 3-4 kertaa, monta tuntia kerrallaan.
Laji on tyttärelleni erityisen rakas, joukkue toinen perhe. Sellaiseksi se on muodostunut pikkuhiljaa minullekin. 11-vuotta olen jakanut lapseni tämän lajin kanssa.
Kun tytöt olivat pieniä, olin mukana huoltajana, nukuimme koulujen lattialla kahisevissa makuupusseissa. Pukujen huoltoa, hiuksien laittamista, jonkun äitiä ikävöivän pikku jumpparin lohduttamista.
Hurjan hienoja muistoja, joita niissä ruuhkavuosissa ei osannut arvostaa. Sitä paahtoi vain täysillä elää.
Tyttäreni täytti keväällä kahdeksantoista. Silloin sen tajusin, hän on kasvanut. Elämä on muuttunut. Hän tarvitsee minua edelleen, mutta eritavoin.
Nyt majoitutaan hotelliin, tytöt hoitavat kaiken itse. Minä tungen mukaan vain siksi, että saisin edes hetken sitä ihanaa energiaa, jossa he kuplivat.
Jo edellisenä iltana, ennen kilpailuita, jännitä niin etten saa nukutuksi, ihan niin kuin aina.
Kisamatolla kimmeltää upeat puvut, suoraryhtiset ihanat nuoret naiset, kaikkien tasapainot pysyy, kunnes..
Keila putoaa, toinen keila, kolmas…
ja sitten pahan näköinen kaatuminen.
Minun lapseni, hänen jalkansa menevät alta. Näen kuinka kyyneleet kirpoavat hänen silmiinsä. Hän ottaa tahdista kiinni, jatkaa, tämä on kilpaurheilua.
Hän ja muut tytöt kokoavat itsensä hyvin.
Lavalta pois marssiessa, näen että ne valuvat jo, kyyneleet. Minunkin tulee itku.
Vieressä istuva siskoni käskee minun koota itseni, lapseni vuoksi.
Se pettymys. Hänen pettymyksensä, joukkueen pettymys.
Tytöt itkevät joukkueena. Valmentajat koettavat koota tyttöjä. Pettymys on tosi kova. Heillä olisi hyvänä päivä voinut olla hyvät mahdollisuudet olla kärkikahinoissa.
Tyttäreni tulee puku ja kyyneleet kimmeltäen yleisöön luokseni, tulee syliin, niin kuin pikku tyttönä.
Äiti on aina äiti.
Minä en ole silotellut tyttäreni tietä, pettymyksiä on koettu ennenkin. Kun hän oli pieni, kurahousut ja villapuku vedettiin päälle, vaikka kuinka kiukutti. Sitä ruokaa syötiin mitä päivällispöydässä tarjoiltiin ja kaikilta ystäviltä ei aina tullut syntymäpäivä kutsuja, vaikka kaverille tulikin.
Pettymyksiä on koettu, niitä on vastaanotettu, harjoiteltu niistä selviämistä.
Onneksi.
Sillä kilpaurheilu on kilpaurheilua ja siihenkin kuuluvat pettymykset. Tästä noustaan. Se kihelmöivä voitonjanoinen energia oli kerralla muuttunut karvaaksi tappioksi.
Tunteet kuuluvat elämään, annetaan lastemme kokea niitä. Koetaan niitä heidän kanssaan, sillä silloin elämä saa uuden merkityksen.
Eletään hetkessä, yhdessä, sillä tämä elämä lipuu niin nopeasti eteenpäin.
Joulu tulee pian, olisiko tänä jouluna aikaa olla vain yhdessä perheen kanssa? Nauttia, iloita ja jos joku pettymys tulee ottaa se vastaan koko tunnekirjollaan. Niin kuin oppina elämää varten.
Rauhallista perheen täyteistä joulun aikaa ja lämmin kiitos kuluneesta syksystä❤
Henna
