Seuraan lasten leikkejä. Metsä tuo meidän kaikkien huvipuisto tarjoaa parastaan.
Kaikilla lapsilla on leikit, paitsi tuolla yhdellä ujolla. Hän istuu yksin kivellä. Kysyn ryhmän aikuisilta onko näin usein?
- Välillä, hän vetäytyy niin helposti ja tuo ”määräilijä” jonka kanssa hän usein leikkii, on ehkä kyllästynyt vetämään häntä perässä.
Surullista.
Mietin ystäväporukoita, mihin hän sopisi. Kuka tukisi ujoa? Kenen oloinen hän olisi? Voin mennä touhuilemaan hänen kanssaan, mutta sitten se ei etene, on tärkeää tukea lapsia löytämään omia ystäviä, vahvistaa vuorovaikutustaitoja.
- Hän ei aina halua leikkiä kenenkään kanssa. On sellainen erakkoluonne. Luuletko ettemme ole tukeneet, tuumaa työkaverini kuin lukien ajatukseni.
Erakkoluonne.
Niinpä, onko hän sitä oikeasti vai eikö hän uskalla, osaa ottaa kontaktia ja missä menee meidän aikuisten rajat näissä asioissa. Lapsia täytyy kunnioittaa, toiset kaipaavat välillä omaa rauhaa.
En ymmärtänyt tuota ennen, olen itse ollut supersosiaalinen, kunnes ikää on tullut ja olen alkanut kaivata omaa hiljaisuutta. Sosiaaliähky, se on aika uusi tuttavuus, mutta ei niin kiva tunne.
Päätän mennä kuulostelemaan tilannetta.
Ujo miettii omiaan, on melko kaukana tästä hetkestä. Mutta ei hän vaikuta yksinäiseltä. Minusta tuntuu kuin särkisin jonkin hetken, kun avaan suuni. Ehkä olisi pitänyt vain istua hiljaa viereen.
Yritän jututtaa häntä. Hän katsoo minua ja sanoo minä tässä leikin itsekseni. Ja jotenkin minä ymmärrän häntä. Hän kaipaa tuota puiden huminaa, metsän vihreyttä, hän tuijottelee muurahaisia kuin jutellen heille alitajuisesti.
Vieressä on ihan mahdoton pölinä. Ystäväporukalla on kriisi. kuka leikkii kenenkin kanssa ja kuka saa olla kukin.
Tiedän, minun työtäni on mennä nyt auttamaan selvittelyssä, mutta jään ujon viereen. Seuraan tilanteen etenemistä. Yksi johtaa draamaa. Hän on yleensä aina se, joka saa tilanteen päälle.
Ja samalla hetkellä kuin välähdys omasta lapsuudesta, muistan tilanteita, joissa itse olen ollut. Ystäväpiirini draaman johtaja oli aina se sama. Minä olin yleensä se, joka katseli sivusta jäin ehkä pois myrskyn silmästä. Tuollainen vie niin paljon voimia. ”Draaman johtaja” vaihtoi ystäväpiiriä ja sai ne kuplimaan toisiaan vastaan ja katosi.
Sellainen hän taitaa olla edelleen aikuisenakin. En ole pitänyt häneen yhteyttä, en kaipaa häntä.
Mutta olisiko joku voinut hioa hänen kulmiaan? Auttaa ja opettaa kohtelemaan ystäviä oikein? Opettaa tunnetaitoja, vuorovaikutusta. Miksi hän toimi näin?
Onko minun tärkein tehtäväni, kuitenkin mennä ja auttaa draaman johtajaa. Onko tuo käytös luonnetta vai opittua toimintatapaa?
Muistan edelleen, kun eräs vähätteli meidän varhaiskasvattajien työtä sanomalla, ettei tämä ole mitään rakettitiedettä.
Rakettitieteestä en tiedä mitään, mutta varhaiskasvatuksesta tiedän sen, että nämä pienet ihmiset maksavat joskus veroja ja hoitavat meidät vanhuksina. Haluan antaa heille parhaat eväät elämään.
Kuinka paljon sitä toivoisi, että heidän elämänsä olisi mutkattomampaa, että he osaisivat kohdella toisiaan ja meitä kaikkia kunnioittavasti ja loukkaamatta. Että suvaitsevaisuus ja erilaisuus kuuluisivat kaikkien ominaisuuksiin. Sillä näillä pääsee jo pitkälle.
Meillä kaikilla on oikeus olla omia ihania itsejämme.
Missä menee siis minun rajani? Mitä oikeuksia minulla on aikuisena ja onko kuitenkin se kaikkein tärkein, lukea lapsia, tukea heitä kasvamaan omaksi itsekseen ja hyväksyä heidät sellaisina kuin he ovat.
Draama on saanut uudet käänteet, ystävykset hiovat toinen toistensa kulmia. ”Yksinäinen” ottaa kädestäni. Jään siihen hetkeen, minun on hyvä tässä, meidän kaikkien on.