On taas se aika, kun kiitellään syyskaudesta ja virittäydytään pikkuhiljaa joulun viettoon.
Tämä syksy onkin ollut tosi ihana, lähes normaali, kahden kummallisen vuoden jälkeen.
Kaksi pöpö vuotta kaikkine rajoituksineen on kuitenkin muuttanut meitä ja tapaamme tehdä työtä, joten nyt on se aika, kun aletaan pohtia mitä se elämä oli ja mihin siihen me haluamme palata. Mitä otatamme näistä rajoitetuista vuosista mukaamme ja mitä haluamme muuttaa?
Yhteisöllisyys on ollut meidän voimavaramme, on mukavaa, kun se on jälleen mahdollista. Vaatii kuitenkin taas työtä opettaa yhteisöllisyyttä myös uusille ihmisillemme ja perheille. Ihminen kun niin helposti kutistuu omiin ympyröihin ja unohtaa kuinka kivaa voikaan olla jakaa asioita ja tehdä yhdessä.
Sama näkyy myös lapsissa. Kyllä maskien ja rajoituksien varjossa kasvaneiden lasten elämä on ollut erilaista. Ihan vain ihmisten kohtaaminen, nyt lapset taas näkevät kasvot ja lukevat helpommin ilmeitä ja eleitä.
Nyt olemme siis saaneet palata taas kaikkeen mukavaan yhteiseen. Olemme saaneet järjestää nukketeattereita, lauluhetkiä, retkiä, kaikkea kivaa isoillekin porukoille. Vähitellen maailma muuttuu, vaikka mikään ei ole enää niin kuin ennen.
On kuitenkin asioita, jotka ovat ja pysyy, ja isoin asia niistä on se, että kasvamme ja kehitymme, maailma pyörii ja menee eteenpäin.
Itselläni omassa elämässä on ollut melkoinen identiteettikriisi. Ainut lapsemme, tyttäremme, muutti syksyn alussa kotoa pois. Yhden ison elämänvaiheen muutos. Vähän kuin silloin kun oli siirtyminen varhaiskasvatuksesta kouluun, tai yläkoulusta opiskelemaan. Ne valtavat tunteet siitä, pärjääkö hän? Olenko minä osannut antaa hänelle tarvittavat elämän valmiudet?
Muistan aina kun luin jonkun viisauden siitä, että meidän vanhempien tärkein tehtävä on antaa lapselle juuret ja siivet. Tiedän että olen antanut rikkaat, pitkät ja vahvat juuret mutta en ole ollut millään tavalla valmis päästämään häntä siivilleen. Sinne hän kuitenkin lähti, lentoon, omaan elämäänsä ja jätti minut selviämään yksin näiden tunteiden kanssa.
Todellinen kriisi paikka.
Mutta kuinka lohduttavaa onkaan ollut huomata, että hän pärjää. Hän löytää oman polkunsa ja kulkee sitä hienosti eteenpäin, ilman minuakin. Eikä hän ole minua hylännyt, hän palaa aina luokseni, milloin mistäkin syystä, välillä vain siksi että on ikävä. Ja kun minä seuraan hänen elämäänsä, minä näen kuinka ne minun pienet oppini, kulkevat hänen mukanaan, ne pienet jutut, jotka ovat olleet minulle merkityksellisiä ja olen yrittänyt opettaa ne hänelle.
Tärkein oppia on ollut se, että sinä riität.
Mihin ikinä kuljetkin, kulje oman näköistä elämää.
Meillä kaikilla on yksi elämä, elä se itsellesi parhaalla mahdollisella tavalla.
Silloin kun tyttäremme oli pieni. En osannut ajatella, että tämä olisi se merkityksellisin juttu, siihen että ihminen voi löytää onnen ja olla onnellinen. Ajattelin että äitinä minun tärkein tehtäväni on viedä häntä harrastuksiin, opettaa leipomaan ja tekemään englannin tehtäviä. Äitinä minun tärkein tehtäväni on suojella häntä.
Toki se suojeleminen on tärkeää, koen sen elämäntehtäväksi edelleen. Mutta se että kasvatan hänelle siivet hänen kanssaan, opetan lentämään, onkin se tärkein juttu. Se että opetan hänet löytämään itsensä ja kohtaamaan omat tunteet.
Itsensä hyväksyminen, omanarvon tunto, elämän arvot.
Ne ovat asioita, joita ei koulumaailma opeta, se jää meille vanhemmille, ja se ei ole muuten mikään pikku urakka.
Jokainen vanhempi haluaa varmasti tehdä parhaansa oman lapsensa eteen, kasvattaa hänet parhaalla mahdollisella tavalla kohtaamaan maailmaa. Loppujen lopuksi on vain luotettava, että olemme tehneet parhaamme ja se on riitettävä. Lapset oppivat kuitenkin kaikesta mitä teemme. Elämänarvomme periytyvät eletyn elämän mukana. Miten kohtaamme toisiamme, kuinka suhtaudumme tilanteisiin, mitä valintoja teemme ja miksi. On myös paljon asioita, joita meidän vanhempien tai kasvattajien kuuluu kertoa ja avata jotta lapset ymmärtävät.
Meillä Vilskeessä me haluamme opettaa lapsia tekemään hyvää. Haluamme, että lapset ymmärtävät, että olemme etuoikeutettuja, kun saamme asua suomessa ja meillä on asiat hyvin. Tämä esimerkiksi on yksi arvo, joka voi tulevaisuudessa rakentaa parempaa maailmaa. Toisista huolehtiminen, omasta jakaminen, itsekkyyden minimointi.
Nämä sopivat hienosti jouluunkin ja joulun sanomaan.
Joulun sanoma, olikin muuten monella ihan hukassa. .
Tartuin tähän. Siis siihen, että lapsilla ei ollut suurimmalla osalla mitään tietoa siitä miksi joulua vietetään. Kävimme henkilökunnan kanssa keskustelua mitä lapsille saa puhua uskonnoista ja mitä ei, mikä on uskontakasvatusta mitä emme saa tehdä ja mikä on yleissivistystä.
Joulu ja pääsiäinen ovat monelle meistä suomalaisista isoja juhlia. Nämä ovat osa meidän kulttuuriperintöämme, yleissivistystä. Siksi minusta on ihan karmeaa, että lapset kuvittelevat, että joulua vietetään (Lainaan tähän nyt lasten kommentteja)
- Koska silloin syödään pipareita
- Joulupukki tulee
- koska esi-isämmekin ovat viettäneet
Kävimme lasten kanssa läpi sitä, miten ihmiset uskovat eri asioihin. Toiset uskovat joulupukkiin, toiset eivät, toiset uskovat peikkoihin, keijuihin ja metsänhenkiin, toiset eivät, toiset uskovat enkeleihin, toiset eivät. Toiset uskovat aikuista, kun aikuinen sanoo tai kieltää jotain, toiset eivät.
Usko on asia mitä voidaan käsitellä monella tavalla.
Usko ja uskonto ovat taas asioita, joihin jotkut uskovat. Toiset uskovat Jeesuksekseen, toiset Budhaan, Toiset Jahvettiin, maailmalla on paljon uskontoja ja meillä suomessakin on ja kaikilla on oikeus uskoa mihin haluaa. Jotkut eivät usko mihinkään.
Suomalaiseen kulttuuriin on kuulunut kuitenkin vahvasti kristinusko ja siinä uskomme Jeesukseen, joka syntyi jouluna ja siksi joulua vietetään, ei joulupukin takia, tai pipareiden.
Kävimme jouluevankeliumin läpi pienillä nukeilla, ihan siksi että lapset tietävät mikä on joulun perimmäinen tarkoitus. Saman käymme läpi myös pääsiäisenä, ettei käy niin nolosti kun kerran..
Minulla oli esikoulu porukka, jonka kanssa oli käyty läpi jouluna miksi joulua vietetään, sitten tuli pääsisäinen ja seurakunnasta vieraili meillä päiväkodissa ihmisiä ja he kysyivät sitten että miksi pääsiäistä vietetään. Takarivin poika viitaisi innokkaasti ja kun sai puheen vuoron hän kertoi, että se on pakko olla sitten Jeesuksen nimipäivien vuoro!
Kiitos kaikille tästä syksystä,
Rauhallista joulua ,
Nähdään ensi vuonna taas uusin kujein
Henna
