En tiedä haluaako kukaan, enää lukea elämästä jota korona raatelee, mutta sitä se vain nyt on, jo kolmatta viikkoa.
En tiedä miten tästä ikinä palataan enää normaaliin, ja mikä se uusi normi on. Jälkensä tämä ainakin jättää.
Katselen kaikkea ihan eri silmin, ihmisiä, tilanteita, itseäni ja elämääni.
Jopa näitä pieniä ihmisiä. Näitä, jotka kasvavat ja kehittyvät maskeilla peitettyjen ilmeettömien ihmisten seassa, jonka ensimmäiset opitut sanat ovat korona ja käsidesi.
Aika äärimmilleen meidät on viety, mikä ennen oli väsymystä, on nyt normi. Minua ei lohduta yhtään se, että me kaikki kärsimme tästä, ihan jokainen kärsimys on liikaa.
Olen ihminen, joka haluaa keskittyä aina positiivisuuteen, nähdä valoa varjoissakin ja uskoa parempaan. Nyt minunkin uskoni on ollut aika koetuksella.
Ensimmäinen pöpön altistus viikko meni vielä suht hyvin. Pari tippui henkilökunnastamme, mutta meillä on enemmän resursseja kun on usein tarpeen joten kaikesta selviää.
Sitten henkilökuntaa rupesi tippumaan enemmän. Sitä oli ajatellut, että se on niin kuin perusflunssa, niinhän sitä oli puhuttu, että ihmiset palaavat pian takaisin ja se on sitten siinä, mutta ei he palaa. Meillä on 5 vuorokauden karanteeni ja senkin jälkeen kaikista rokotteista huolimatta harva pystyy palamaan päiväkotityöhön. Tämähän ei ole hiljaista, siistiä sisätyötä, on pakko jaksaa ulkoilla ja puuhata energiaa pursuavien lasten joukossa.
Sijaisten etsintä oli oikein hauska sirkus, ei heitä ole.
Joka aamu aloitetaan sillä, keitä on paikalla ja kuinka arjesta selvitään. Lapset tarvitsevat toimintaa ja aktiviteetteja. Niitä pitäisi pystyä järjestämään, mutta ihmisillä ei ole aikaa valmistella asioita tai kerätä materiaalia. Sitten pitäisi pitää vielä iloa ja voimaa yllä, vaikka jokainen miettii koska se sattuu omalle kohdalle ja onko näistä maskeistakaan mitään hyötyä, kun porukkaa tippuu vierestä.
Lapset kaipaavat syliä ja lohtua, se on heidän oikeutensa maskeista tai pöpöstä viis, me lohdutamme, pyyhimme kyynelitä, otamme syliin ja nauramme kippurassa heidän vieressään. Se on meidän työtämme, elämää. Ei siinä mietitä kuka kantaa piilevänä pöpöä ja voinko minä sen nyt tästä saada.
Ja sitten se sattuu omalle kohdalle, se on pakko sairastaa ja me muut hoidamme sillä aikaa sen kaiken työn.
Yrittäjänä tämä koronakurjuus on ollut oikea he#%&ti.
Pahimpia on sunnuntait. Viime sunnuntai veti pohjan, pikkutalon kuudesta hoitohenkilökunnastamme puuttui neljä. Tai on puuttunut nyt lähes koko viikon. Itku siitä aina tulee. Se tunne, että ei, voimat loppuu just nyt. Ei ole keinoja selvitä.
En muista koska olisin nukkunut. Tai nukun minä pätkissä mutta herään hiestä märkänä painajaisiin, että ne loputkin sairastuvat ja olen yksin. Ihmisen mieli on siitä kummallinen, että sitä ei voi kahlita eikä hallita, se kulkee omia teitään ja usein se tekee kepposia, se maalailee kuvia paljon pahemmastakin ja saa koko kropan jäykäksi.
En minä tiedä miten tästä olisi ikinä selvitty tähänkään asti, jos ympärillä ei ole näitä ihmisiä, tätä henkilökuntaa ja näitä perheitä.
Henkilökuntamme on meidän kallein aarre, suurin voimavaramme. Meillä on töissä ihan huiput tyypit. Kaikki ei sopeudu meille, meillä ei olla vain töissä, meillä sitoudutaan myös antamaan sydämensä tälle työlle ja näille lapsille, meille toisillemme. Me pidämme huolta myös toisistamme. Se onkin aikamoinen voima, mutta myös sudenkuoppa, jos tämä tilanne jatkuu ja jatkuu… Siksi on jatkuvasti pidettävä silmänsä auki, että kaikki ihmiset antaisivat itsestänsä enemmän, kun ottaisivat.
Viime viikolla jouduin laittamaan ison talon vanhemmille, tällä viikolla pikkutalon vanhemmille sähköpostia, että jos joku vain voi auttaa ja ottaa lapset kotiin tai saa järjestettyä jostain jonkun hoitamaan lastaan, niin tulemme vastaan maksuissa. Minä itkin. Tiedän että kaikki ymmärtää, että jos ei ole henkilökuntaa, eikä sijaisia löydy on keinot aika vähissä, silti se tuntui minusta niin pahalta. Oli olo, kun olisin pettänyt kaikki vanhemmat.
Eihän tämä minun syyni ole, ei tämä ole kenenkään syy, mutta silti sitä haluaa olla aina kaikille paras mahdollinen.
Siinä omassa ahdingossa, väsymyksessä ja epätoivoissa tuli sitten ne kaikkeni suurimmat tunteet kun vanhemmat alkoivat vastata ja ottaa lapsia kotiin. Se yhteisöllisyys mikä meillä on. Välittäminen ja ymmärrys. En ole milloinkaan missään kokenut moista, sitä kuinka paljon ihmiset ovat valmiit tekemään yhteisen hyvän eteen, tukemaan ja auttamaan toisiamme. Niin siitä on kirjoitettu, että suurimmissa kriiseissä, ihmistä paljastuu ne kaiken alkuperäisemmät tunteen, niin se näyttää olevan.
Uskokaa tai älkää, maailmassa on vielä niin paljon hyvää, ainakin meidän vilskeen väen maailmassa.
Haluan aina lopettaa tekstini johonkin iloiseen asiaan, siksi haluan jakaa teille vielä hetken tältä viikolta.
Tämän koko koronakurimuksen keskellä minä tässä tällä viikolla heräsin, että nyt helmikuussa tulee seitsemän vuotta siitä, kun Vilske on perustettu. Avasimme ovet toki vasta elokuussa 2015 mutta helmikuussa syntyi Vilske. Ensimmäinen vuosi oli sitä, että tulimme joka aamu ennen kukonlaulua avaamaan pikku Vilskeen ovea ja leivoin sämpylöitä aamupalalle tulijoille ja kaikki oli pientä ja söpöistä. Olimme töissä aamusta iltaan ja halusin tehdä kaiken itse, ommella lakanat pikku sänkyihin ja kirjoittaa kaikki asiakirjat ja niistää joka nenän. Sitä oli niin huumassa, ettei jalat edes koskettaneet maata.
No onneksi sitä on tasaantunut tässä seitsemässä vuodessa, mutta edelleen kaikella mikä liittyy Vilskeeseen on minulle suuri merkitys, se on meidän lapsi.
Nyt kun on henkilökuntaa puuttunut, on itse oltu täällä taas aamuaikaisesta, iltamyöhään ja tehty illalla vielä paperityöt.
Niinpä olen tällä viikolla tehnyt sämpylöitä pikku Vilskeessä aamuaikaisin, tänä aamuna pienen pieni uusin tulokas nukahti melkein vatsani päälle meidän siinä aamuhämärässä istuskellessamme 45 minuuttia. Mikä ihana hetki. Sydämeni suli ja hengitin vain sitä pienen ihmisen rauhaa. Että jos jotain rauhaa ja rakkautta tästä koronakurjimuksesta on, niin olen saanut taas muistutuksen missä minut pysäytetään ja ladataan täyteen, pieneten ihmisten sylissä.
Voimaa, rauhaa ja rakkautta meille kaikille, pidetään toisistamme huolta.
Henna
