`Se oli kuin suuri musta viitta,
joka kietoi minut, sulki syleilyyn ja upotti epätoivoon
– Suureen suruun.
Enkä minä edes tiennyt mikä minua ahdisti.
Kaikki tuntui vain pimeältä, pelottavalta.`
Lapsen kokema suru ja ahdistus on yhtä todellinen kuin aikuisenkin, mutta usein se katoaa
maailman melskeen sekaan, sillä lapsella ei välttämättä ole vielä taitoa pukea sanoiksi tunnetilojaan. Miten voisi ollakaan, jos sitä ei ole koskaan tehty ennen.
Perheen kriisin keskellä esimerkiksi avioerotilanteessa lapsi on yhtä suuressa
muutoksessa kuin vanhemmatkin, usein vielä enemmän, sillä lapsen maailmaan tällaiset tunnetilat tulevat ensimmäistä kertaan.
Kriisissä usein vanhemmilla on oma prosessi niin käynnissä ja kesken että voi olla, ettei heillä ole voimavaroja, taitoa, tai edes kykyä huomata lapsen kriisiä. Tällöin lapsi voi joutua ottamaan pärjääjän roolin, jopa tukijan roolin, ettei tuota vanhemmilleen enemmän huolta ja murhetta.
Vanhemman kriisi on koko perheen kriisi. Tunnetilat tarttuvat. Esimerkiksi toisen
vanhemmat uupuminen koskettaa koko perhettä. Ei pelkästään tunnetilojen kautta vaan
myös kiintymissuhteiden muuttumisena. Kiintymissuhteet luovat meille turvaa ja eheän
lapsuuden. Vahvat ja hyvät kiintymissuhteet ovat kuin vakuutuksemme eheästä elämästä.
Turvaton lapsuus, kiintymissuhteiden rakoileminen esimerkiksi vanhemman uupuessa tai
avioerokriisissä jättää monesti pysyviä ja syviä haavoja lapseen, jos asiaa ei käsitellä tai
lasta ei tueta tunteiden sekamelskan keskellä.
´On helpompi kasvattaa terveitä lapsia,
kun korjata rikkimenneitä aikuisia. `
-Frederick Douglass-
Tämä suuren suuri viisaus on totta, mutta kuinka vaikeaa se onkaan?
Varhaiskasvatuksen ammattilaisena minä ajattelen, että minun tärkein tehtäväni on juurikin
tämä, kasvattaa terveitä lapsia yhdessä vanhempien kanssa, mutta miten voin kasvattaa
terveitä lapsia jos olen itse rikkimennyt?
Uskaltaisin väittää, että meitä aikuisista kaikki ovat menneet jossain vaiheessa rikki.
Rikkimeneminen, murheet, kuuluvat elämänkiertokulkuun, mutta miten? Missä vaiheessa
elämää? Ja miten kriisistä on selvitty? Miten se on käsitelty? Ovat avainkysymykset. Ne
ovat kuin avaimia tähän elämässä selviämiseen.
Kuinka tulla eheäksi ja onnelliseksi?
Kuinka kohdata myrskytuulet?
Ja sen sijaan että miettisimme kuinka suojaan lastani myrskytuulilta, meidän pitäisi miettiä miten opetamme heitä kohtaamaan vastatuulet ja myrskynsilmät.
Meidän pitäisi pystyä kohtaamaan maailma ja auttaa sekä tukea lasta selviämään tässä
varsin kummallisessa tulevaisuudessa. Tulevaisuudesta, josta emme tiedä mitään. Meidän
ei tarvitse kuitenkaan selvitä tästä yksin. Meillä on toisemme ja meillä on paljon erilaisia
keinoja. Minä koen, että tunne- ja vuorovaikutustaidot, elämisentaidot ovat yksi
tärkeimmistä asioista.
Kun opimme kohtaamaan omia tunteitamme, sanottamaan tunnetilojamme, pystymme
käsittelemään niitä, päästämään irti, ennen kuin ne jäävät kehoomme tunnelukoiksi,
traumoiksi.
Vahvat vuorovaikutustaidot auttavat meitä siinä, ettei tätä kaikkea tarvitse käydä yksin läpi.
Vuorovaikutustaidot, jonka avulla pystymme etsimään ja pyytämään apua, kun vain
uskallamme tehdä sen.
Olkaamme toisillemme tukiverkko, olkapää, ystävä, jotta voisimme luoda meille ja lapsillemme turvallisen tulevaisuuden.
Henna