Liikennevalot

Vauhdikas työpäivä takana. Paljon touhua, iloisia kohtaamisia, yhdessä tekemistä ja hömpöttämistä.

Rakastan sitä lasten pulppuavaa energiaa, jopa sitä kun eteisessä vedetään kurahousuja jalkaan ahtaasti ja ympärillä on mahdoton pölötys ja hölötys.

Se yksi kaveri, hän ei saa vaatteita päälle millään, juttelee vaan ja puhuu ja puhuu, lopuksi minä melkein puen hänet ulos.

Toinen kaveri ei myöskään ole innokas pukemaan. Hän seuraa muita hiljaa nurkassa, seuraa ja hymähtelee, lopulta minä viimeistelen hänetkin ulos.

Mutta oliko se hiljainen ja omatoiminen ”Kerttu” paikalla tänään?

Pysähdyn.

En yhtään muista.

Kauhea tunne.

Kuinka usein sitä oikeasti ammattikasvattajina pysähdymme pohtimaan, miten näemme lapset ja näemmekö heidät kaikki?

 Minä puhun tapettilapsista. He ovat niitä mauttomia, hajuttomia persoonia, jotka katoavat helposti tapettiin. He eivät vaadi paljoa, eikä pidä itsestään ääntä. He ovat usein aikuisina heitä, jotka tekevät hommansa työpaikalla ilman isompaa ääntä ja kiitosta. Heidän työnsä huomaa vasta sitten kun he puuttuvat. Ovatko he mahtaneet kasvaa koko lapsuutensa samalla tavalla?

Aika pelottava ajatus,

pelottava siksi, että joka ikinen meistä on ainutlaatuinen, jokainen meistä ansaitsee oman paikkansa ja huomionsa. Miten tällaisten lasten yksilöllisyyttä huomioidaan, jos ei edes tiedetä onko hän paikalla.

Jos olemme ihan rehellisiä, joka yhteisössä on joku ”tapetti-ihminen”, usein he ovat itsekin sellaisia, etteivät halua mitään isompaa roolia, eivät kaipaa estradin puhujan paikkaa tai teatterin tähtiroolia, mutta ihan varmasti jokainen haluaa tulla nähdyksi, olla merkityksellinen.

Vähintään kerran vuodessa laitan henkilökuntamme pohtimaan tätä. Puhun liikennevaloista, johon lapset sijoitetaan.

Punaiset lapset, he näkyvät ja kuuluvat. He ottavat paikkansa ja vähän muidenkin tilaa. Show on päällä ja se ehkä jopa ärsyttää.

Vihreät lapset, he ovat iloisia, helppoja ja tasapainoisia. He ottavat paikkansa sen kummempia draamoja tekemättä. Tähän kategoriaan menevät ns. kansakoulun opettajan 10-lapset.

sitten on

Keltaiset lapset, Oliko hän paikakalla tänään? Missä hän on hyvä? Onko hänellä ystäviä? He ovat tapettilapsia, jotka katoavat tapettiin.

Se mikä on kummallista, mutta hienoa, on se, että me näemme liikennevalot lapsissa eri tavoin. Minun punainen lapseni on eri, kun esimerkiksi Kalervon. Ja minun keltainen on eri, kun jonkun muun, tähän vaikuttaa meidän persoonamme. Tämä on valtavan helpottavaa ja hienoa.  Tämä on se suuri syy, miksi työpaikallamme on töissä paljon erityyppisiä persoonia. Siksi koska lapsetkin ovat yksilöitä. Tämän takia myös meidän ideologiamme, että aikuisia ei kiinnitetä tiukasti perinteisiin ryhmiin, on hyvä asia. Teemme töitä projekteissa, jokainen aikuinen voi antaa itsestään kaikille lapsille ja näin ollen myös me aikuiset näemme lapsia monipuolisemmin ja laajasti.

Oli tilanne mikä oli, tämä on asia, jonka äärelle on hyvä pysähtyä.

Arviointi-illan ohjelmaamme kuuluu;

Miten sinun liikennevalosi menevät?

Miten näet kenetkin lapset?

Mitä punaiset lapset tarvitsevat?

Onko toimintamme sitä, mikä vahvistaa heidän persoonaansa positiivisesti?

Onko toimintamme sitä mitä juuri hän tarvitsee yksilönä?

Ketkä ovat meidän keltaisia lapsiamme? Miten huomioimme heidät?

Ja sitten se mielenkiintoisin juttu..

Kuulunkohan minä jonkun liikennevaloihin?

Minkähän värinen minä olisin?

Elämän tärkein matka on matka omaan sisimpään

” Meillä kaikilla on lupa olla ihania omia itseämme”

Vilskeen yksi tärkeimmistä arvoistamme, mutta mitä se itsessään tarkoittaa?

Kuka minä olen?

Olen aina sanonut, että Vilske ei kasvata vain lapsia, me kasvatamme toisiamme ja itseämme, jos annamme siihen luvan. Tämän luvan antaminen onkin suurin haasteemme. Me aikuiset, kun olemme elämän matkan varrella monesti unohtaneet, keitä me oikeasti olemme. Lisäksi me yritämme kovasti muuttaa toisiamme, joskus teemme sitä intohimoisemmin kuin sitä mikä olisi vielä tärkeämpää, tutkia itseä ja miettiä kuka minä olen tai onko minun oma käytökseni nyt asiallista.

Lapset, he ovat aitoja, he ovat heitä keitä he oikeasti ovat. Heitä maailma ei ole vielä kolhinut eikä muovannut. Heidän luonteensa ja temperamentit ovat vielä kesyttämättömiä. Me aikuiset puhumme kasvattamisesta ja monesti tarkoitamme sitä sillä, että alamme muovata lapsista yhteiskuntakelvollisia, me siis muutamme heitä, niin kuin meitäkin on muovattu ja muutettu.

Millainen kasvatus sitten on tärkeää ja oikeanlaista? Mitä meidän tarvitsee oppia, ollaksemme yhteiskuntakelvollisia?

Maailma on entistä avoimempi erilaisuudelle, me elämme nyt erilaisessa maailmassa, kuin 20-vuotta sitten mutta miten se näkyy varhaiskasvatuksen kentällä?

Meillä on uusia ohjeita, kuinka meidän kuuluu ammattikasvattajina olla sukupuolineutraaleja emmekä saa puhua enää tytöistä tai pojista vaan meidän pitää puhua henkilöistä. Meidän kasvatuksemme pitää olla avointa ja emme saa määritellä tyttöjen ja poikien leikkejä, vaan he saavat itse valita leikkinsä. Tämä minusta toteutuu todella hienosti kentällä, ei meillä ainakaan ole niin että kotileikissä häärisi vain tytöt vaan kyllä siellä yhtä lailla pojat työntävät nukenrattaita ja laittavat ruokaa, mutta niinhän nykypäivän isät tekevätkin.

Erityiskouluja ja päiväkotiryhmiä pyritään vähentämään ja kaikenlaiset oppijat pyritään integroimaan ns. normaalien lasten joukkoon. Mikä on kuitenkaan nykypäivän ns. normaali?

Nyt tulemme minun mielestäni siihen herkullisempaan kysymykseen, mikä on nykypäivän normaali?

Minut on kasvatettu kunnioittamaan uskontoa ja isänmaata, olen kasvanut hyvin perinteisessä pienessä maalaiskaupungissa vanhojen kunnon kansakoulun opettajien kurissa ja nuhteessa. Vanhempani arvostivat kauniita tapoja ja työntekoa. Työnteko on iskostettu vahvasti selkärankaani ja se on tällä tavalla yrittäjänä ollut suuri hyve ja kirous. Hyve sen puolesta, että työnteko on elämäntehtävä ja näin yrittäjänä se sitä todella on mutta kirous sen puolesta, että omien voimavarojen tunnistamisesta minulle ei ole koskaan lapsuudessa puhuttu mitään, niinpä sitä onkin nyt ihmetelty ja etsitty.

Eksyinkö aiheesta, miten tämä liittyy lapsiin? Tämä liittyy hyvin vahvasti, sillä kasvatamme lapsia niihin arvoihin, jotka meille on annettu, kasvatamme lapsia siihen muottiin, johon meidät on asetettu, mutta nyky-yhteiskunta on toisenlainen, kuin ennen, maailma on muuttunut, meidän lapsemme kasvavat erilaisessa ympäristössä siksi heidän tarpeensa on erit.

Ja eikö nyt olisi aika katsoa kunnolla peiliin, katsoa kuka siellä on, kuka minä olen?

Miten minusta on tullut minä? Olenko minä se, kuka minä oikeasti olen?

Annanko lapseni kasvaa siksi kuka hän on?

Eheät onnelliset aikuiset kasvattavat onnellisia lapsia. Uskon tähän vahvasti sillä uskon mallioppimiseen. Jos olet itsesi kanssa sinut, tunnet itsesi, annat lapsesikin kasvaa omaksi itsekseen.

Ja nyt en tarkoita täysin vapaata kasvatusta, rajattomuutta.

Meidän tärkein tehtävämme, on hioa timantin kulmia, ettei ne hiertäisi mistään ja mitään, timantti loistaa kyllä. Hiomista tehdään suurella rakkaudella. Jokainen meistä on oma ainutlaatuinen ihana itsensä, timantti, jolla on oikeus loistaa, kulmia on hyvä hellästi välillä hioa mutta muuttaa ei tarvitse, maailma on avoin, kun mekin vain muistaisimme aina olla suvaitsevaisia ja avoimia.

Erilaisuus on rikkautta, ehkä voimme oppia toisiltamme.

Mitä vahvemmin löydämme itsemme sitä rohkeammin, uskallamme olla sitä mitä olemme.

Ehkä itsemme löytäminen on elämän pituinen matka, mehän kuitenkin muutumme elämän tilanteiden ja matkamme varrella mutta uskon silti vahvasti siihen, että se tärkein, meidän oma sielumme, se on se, joka se on, puhdas ja aito kun sen luo vain löytää tien.

Meillä Vilskeessä on paljon suuria persoonia, niin aikuisissa kuin lapsissakin, se on valtavan suuri rikkaus. Me tarvitsemme toisiamme, me olemme toistemme peilejä, kasvatamme toisiamme, kasvatamme ja vahvistamme jos annamme siihen itse luvan.

Olin tällä viikolla pikku Vilskeessä muka pikaisesti käymässä, käyn siellä aina muka pikaisesti, mutta rakastan niiden pienten ihmisten energiaa, sitä välitöntä aitoa ihmettelyä ja tutkimusta, joten monesti unohdun sinne. Nytkin tein lähtöä sillä minua odotettiin jo jonnekin muualle.

Lapsia potatettiin ja vaihdettiin vaippoja ennen tulevaa ruokailua. Osa lapsista askarteli, osa oli siis vessassa ja osa oli menossa leikkihuoneeseen leikkimään. Seisoin pitkällä keittiön käytävällä, kun pienen pieni mies lähti juoksemaan käytävää pitkin syliini. Luonnollisesti kyykistyin ottaakseni hänet syliin, sieltä hän viipotti. Halasimme. Hän kuitenkin irrottautui ja halusi juosta uudelleen. Oi miten hyvää liikuntaa.

Maski naamalla, mietin hetken koska minua on joku halannut noin kovin, tullut noin lähelle iholleni. Hitsin korona!

Sitten hän juoksi uudelleen, sitten tuli jo seuraava lapsikin juoksemaan.

Se tunne.

Levitin käteni ottaakseni heidät koko rakkauden voimallani vastaan.  He juoksivat, koko pienten jalkojen vauhdilla, kädet ja sydän auki, tarrasivat pieneten sormien voimalla kaulaani ja kikattivat hersyvää naurua ja iloa syliini.

Se tunne, se tunne, kun koko sielusi pakahtuu rakkaudesta ja onnesta.

Olisin voinut jäädä siihen koko päiväksi.

Tapahtuman jälkeen oikein säikähdin, olen kova halailemaan tai olin, aikaa ennen koronaa, nythän se on kovin kiellettyä. Oi kuinka olin kaivannut sitä, sitä kosketusta, sitä että on myös fyysisesti läsnä. Lapset ovat opettaneet minulle sitä, miten ollaan auki elämälle ja ihmeille. Silloin kun on sydän ja syli auki, ei maailma voi näyttää kovin pahalta, ehkä sitä pitäisi tehdä näin korona aikana jotenkin turvallisesti, sillä nyt, jos joskus sitä tarvitaan ja se tuntui kyllä tosi tosi hyvältä.

Auktoriteetin löytämisen vaikeus

Olin joku aika sitten kävelyllä ystäväni kanssa. Hänen lapsensa on jo koulussa, mutta hän on kasvanut meillä Vilskeessä päiväkotiuransa, tunnen siis hänen lapsensa harvinaisen hyvin.

Mielikuvitusrikas kaveri, oman tiensä kulkija, jotenkin ihailtavan vahva siinä mitä hän on. Hän haastoi meitäkin sopivasti, pisti meidät miettimään asioita ja niiden merkitystä.  Hän ihastutti ja vihastutti persoonallaan, sillä hän kyseenalaisti ja pohti asioita niin suuresti. Hän ei ole helppo lapsi, hän on lapsi, jonka sieluun tarvitsee löytää tie. Häntä pitää oppia käsittelemään, ymmärtämään ja löytää yhteys. Voit aina kasvattajana päättää miten suhteudut lapseen, näetkö hänessä hänen vahvuutensa ja mahdollisuudet, haluatko ottaa haasteen vastaan ja kasvattaa häntä positiivisuudella vai näetkö hänet hankalana, pääseekö hän ihosi alle ja saa sinut ärsyyntymään.

Tämä pieni kaveri haastoi meitä, kunnes löysimme hänen tiensä, se tie on hyvin yksinkertainen, se on positiivisuuden ja rakkauden tie. Mitä enemmän tuet ja annan positiivisuutta sitä helpommaksi kasvatus käy. Me uskomme enemmän porkkana- kun keppikasvatukseen. Jos annat porkkanoita, lapsi tarttuu syöttiin ja syö pian kädestäsi, keppi eli rangaistusmenetelmä ei ole kovinkaan toimiva tällaisten vahvojenkaan lasten kohdalla.

Puhun aina siitä, että meidän tavoitteemme Vilskeessä on, että jokainen saa kasvaa arvokkaaksi ainutlaatuiseksi omaksi itsekseen, sellaiseksi kuka hän on.  Me annamme vain eväitä elämää varten.

Tärkeänä pidämme sitä, että lapset oppivat ajattelemaan itse, kyseenalaistamaan ja pohtimaan asioita sillä vain näin ajattelu kehittyy. Kun ihminen oppii ajattelemaan itse, hänen päättelykykynsä kehittyy ja hän oppii ratkaisemaan asioita. Tärkeätä ei niinkään ole ulkoa oppiminen vaan se että ihminen kykenee itsenäiseen ajatteluun ja päättelyyn.

No nyt tämä ihastuttavan vihastuttava pieni koululainen oli haastanut opettajan, nuori opettaja oli ihan hätää kärsimässä, kun pieni ihminen oli ottanut valtaa ja tietoisestikin ärsyttänyt opettajaa. Äiti kertoi tilannetta ja koki samalla suurta ärsytystä ja epätoivoa. Hän tuntee lapsensa mutta hän koki, että opettaja ei ollut tarpeeksi ammattitaitoinen pärjätäkseen hänen lapsensa kanssa.

Näin sieluni silmin tilanteen, tunsin äidin tuskan ja mietin, että voi kuinka yleistä tuo on. Miten pienestä se on kiinni, henkilökemiat.

Voin myös kuvitella nuoren opettajan tunteet, lapsi on päässyt menemään hänen ihonsa alle, tai jos se ei ole mennyt ehkä ihon alle, ei hänellä silti ole keinoja kohdata lasta positiivisuuden kautta. Miten helposti sitä ajautuu, tuollaiseen negatiivisuuden kehään ja tulee väärin ymmärretyksi ja lopuksi ehkä jopa uupuu siihen mitä tekee tai kokee.

 Joskus on helpompi mennä koulun sääntöjen ja rajojen taakse piiloon, kun kohdata tilanne ja katsoa peiliin. Miten voisin hoitaa tilanteen toisin, ehkä positiivisemmin, niin että seuraukset voisivat olla toisenlaiset? Onko muuta vaihtoehtoa, kun jälki-istunto ja wilma-viestit ?

Onko kyseessä kuitenkin vain se, että oma auktoriteetti on kadoksissa? Mistä se oma auktoriteetti tulee? Ja miten sitä itse epävarmana käyttäytyy ehkä ihan toisella tavalla, kuin sitten kun on löytänyt oman paikkansa maailmassa.

Auktoriteetti, voi kuinka vaikeaa se onkaan. Rajat ovat suurta rakkautta ne luovat turvallisuuden, mutta miten asetat rajat? Jokainen tuore kasvattaja tai vanhempi pohtii varmasti samaa asiaa. Ehkä siihen vain kasvaa? Ja kun sen auktoriteetin luominen on jokisen kohdalla niin henkilökohtaista ja eriä.

Eräs nuori työntekijämme kertoi kehityskeskustelussa, että hän aina miettii, että hänen pitää tietää kaikesta kaikki, jos joku vaikka vanhemmista kysyy, että kun hän on näin nuori, ettei kukaan vain ajattele, että hän on epäpätevä.

Minä ymmärrän häntä, mutta samaan aikaan lohdutin häntä, että enhän minkään tiedä kaikkea. Mieti minun pitäisi johtaa tätä päiväkotia ja kyllä minä olen välillä ihan ulalla asioista, mutta minulla on teidät, jotka tuette ja autatte minua, me jaamme vastuun. Minä tiedän jostain paljon, sinä tiedät jostain muusta ja sehän on rikkaus. Ei auktoriteettia saada asioista tietämällä, se saadaan luottamusta luomalla, sillä että luot tien toisen sieluun.

Minä olen ajatellut, että minä luon auktoriteetin rehellisyydellä ja avoimuudella. Ajattelen että lapsilla on röntgenkatse, he näkevät minun läpi. On turha olla yhtään enempää kuin on, mutta reilu ja rehellinen pitää aina olla. Sanon aina lapsille, että saa kyseenalaistaa ja kysyä, sitten neuvotellaan ja puhutaan. Selvitän aina, miksi joku asia on kiellettyä tai miksi pitää käyttäytyä tietyllä tavalla, jos ohjeita ja sääntöjä noudatetaan se tuo myös lapsille lisää valtaa ja vastuuta. Samalla tavalla haluan toimia myös aikuisten kanssa.

Mutta ei nämä ole helppoja asioita tai musta valkoisia, jos toimit näin, saat tätä tai tuota. Kai se kaikki on kokemusta ja elämän tuomaa viisautta, sitä mitä ei saa koulukirjoista vaan elämää elämällä ja itseä tutkiskelemalla.

Meidän nykyaikamme lapset ovat erilaisia, kuin 20-vuotta sitten. He näkevät ja kokevat elämän eritavoin, koska elämä on muuttunut niin paljon. Kyllä meidän kasvattajienkin on muututtava maailman mukana, mutta mihinkä suuntaa ja missä asioissa? En kannata täysin vapaata kasvatusta, vaikka tiedän jonkin sortin ”uuden ajan hippi” olevanikin, minulle rajat ovat rakkautta.

Tappelin yksi päivä meidän Vilskeemme eteisessä erään pienen pippurisen neidin kanssa villahaalaria vastaan, tai siis neiti oli sitä mieltä, että haalaria ei tarvita ja minä vaadin, että pakkasherra pakottaa meidät vielä haalariin. Huuto ja kiukku, se tuli koko kolmen vuoden uhmalla, voimalla ja valtavalla volyymillä. Hän roikkui kiinni eteisen naulakon jalassa ja hänen pienet sormensa oli tarrautunut kiinni niin että, kun minä varovaisesti yritin niitä irrotella ne kynsivät minuakin. Minä halasin ja halasin ja sitten minä puin raivoavalle neidille sen haalarin. Mietin, että tätäkö se on? Mitä vaihtoehtoja minulla on? Olin neuvotellut ja neuvotellut, sitäkään ei voi kuulkaas loputtomasti tehdä ja ilman vaatteita ei ulos voi mennä. Tässä ei kuulkaas auttanut päiväkodin johtajan auktoriteetti eikä rakkaus, se haalari oli päälle saatava.

En minä pakottamisestani järjin ylpeä ollut, olin täysin poikki ja korviin sattui, kun neiti oli ulkovaatteissa ja ovella. Ja sitten hän tarrasi pienien käsin minun jalkaani, halasi, katsoi silmiin ja vilahti ulos onnellisena. Siihen minä jäin oven rakoseen pöllähtäneenä siitä kaikesta mitä tapahtui, tätä se meidän elämämme on.

Piilomaan Pikku Aasi

.-        Henna koska sinä tulet lukemaan Piilomaan Pikku Aasia? Onko tänään se päivä?

Oi kuinka ihanalta se tuntuu, se tunne, kun tuntee olevansa tärkeä. Tuntee että sillä mitä tekee, on merkitystä. Vaikka se olisikin ihan jotain noin pientä, kun sadun lukeminen.

Olen varhaiskasvatuksen opettaja koko sydämelläni, olen sitä paljon enemmän, kun toimistorotta tai päiväkodinjohtaja, minun energiani kuplii kun saan olla yhdessä noiden veikeiden pikku ihmisten kanssa. Kun saan jakaa heidän kanssa jotakin.

Olemme järjestelleet nyt töitäni niin, että pääsen lukemaan lapsille joka viikko Leea Pennasen Piilomaan Pikku Aasia. Idea on, että koko talolla on yhteinen aihe ja sitten katsotaan miten lapset tarttuvat siihen. Tätä on lapsilähtöisyys, sitä että aikuinen syöttää ideoita ja sitten lapset tarttuvat niihin asioihin, jotka kiinnostavat. Kiinnostavia asioita aloitetaan pohtia ja tutkia, ja sitten se aikuisen tärkein tehtävä, mitä kaikkea voimme tästä asiasta oppia? Mitä juuri tämän lapsen tai näiden lasten pitäisi oppia? Miten se saadaan ympättyä tähän kiinnostavaan asiaan?

Piilomaan Pikku Aasi on satuna klassikko, monille perheillekin varmasti tuntematon sillä se on kirjoitettu 1978. Minun lapsuuteni satu. Hiukan jännittävä ja opettavainen.

Minä en koskaan vain lue satua. Minä teen lukuhetkestä elämyksen. Elävöitän sitä pienillä asioilla, nukutusmehupullo, olkihattu, pienet eläimet, kuvat, soittimia ja musiikkia. Se tekee tarinasta kiinnostavamman, elävämmän ja jännittävämmän.

Tärkein on kuitenkin minusta se, että lukija elää itse satua. Ilmeet, eleet, äänenpainot.

Eleet ovatkin asia joka on mietityttänyt meitä nyt maskiaikaan paljon, miettikää miten paljon me suljemme pois kasvojen eleitä ja ilmeitä, kun joudumme peittämään kasvomme maskeilla? Ihmisten kanssakäymisestä  80% on non-verbaalista viestintää. Ruumiinkieltä, katseita, Ilmeitä ja eleitä ja nyt maskiaikaan suljemme niitä ison joukon pois, kun kasvoistamme on osa peitetty. Tämä on tosi surullista lapsille, varsinkin heille, jotka lukevat entistä enemmän ilmeitä.

Ymmärrän koronan tuomat rajoitteet ja turvallisuus ennen kaikkea, mutta ilmeikkäänä, eläväisenä ihmisenä minä kärsin itse tästä. Seuraamme koronatilannetta ja käytämme maskeja, mutta lukuelämyksestä ja ilmeistäni en ole halunnut vielä tinkiä. Toivottavasti ei tarvitsisikaan.

Muistan aina kun eräs nuori varhaiskasvatuksen opettaja ihmetteli miksi lapset eivät jaksa kuunnella hänen satuhetkiään, vaikka hän lukee samaa kirjaa, kun muut. Menin seuraamaan tilannetta. Tilanne selvisi hyvin pian, monotonisesti luettu satu kuulosti tosi tylsältä, siihen oli vaikea eläytyä tai nähdä sitä mielikuvissa. Yritin neuvoa, että sinun täytyy elää itse tarinaa, nähdä se sinun sielussa, elää sitä. Hän oli aivan ihmeissään, eikö tarkoitus ole saada lapset nukkumaan.

No joskus sekin voi olla tarkoitus, mutta eikö tärkeintä ole saada lapset kokemaan elämys, opettaa heitä käyttämään mielikuvitusta ja luomaan mieleen omia tarinoita, kuvia ja elämää.

Tämä on minusta luetun tarinan ja elokuvien tärkein ero. Kun kuuntelet tarinaa sinä voit luoda mielessäsi oman kuvan tarinasta, saat käyttää mielikuvitustasi. Elokuvaa katsoessa suljet ison osan omia mielikuvia pois, sinulle luodaan elokuvaelämys, mutta et voi käyttää omaa mielikuvitusta samalla tavoin.

Tyttäremme ollessa pieni hän aina ihmetteli, kun joulupukki toi hänelle aina kirjoja, mutta serkku tyttö sai dvd-elokuvia. Yritin hienovaraisesti kertoa, että joulupukki tietää, että sinun äiti, rakastaa lukea sinulle ja hän tietää myös että sinulla on maailman rikkain maailma pääsi sisällä, sinun mielikuvitusta on rikastettu ja ruokittu koko sinun lapsuus. Se antaa avaimet luovuudelle ja rikkaammalle elämälle.

Vähän niin kuin ennen joulua kävin hauskan keskustelun meidän viisivuotiaiden kanssa. Olin lukemassa heille joulukirjaa. Yhtä äkkiä yksi lapsista kysyi, onko tonttuja oikeasti olemassa?

- Aika vaikea kysymys. Toiset uskovat, että on, toiset eivät. Vähän sama, kun onko keijuja tai peikkoja tai joulupukkia. Jotkut aikuiset sanovat, että ne ovat satua, mutta minä haluan uskoa satuhahmoihin, sillä silloin elämä on paljon rikkaampaa.  Jotkut aikuiset eivät näe metsässä kulkiessaan keijuja tai peikon häntiä, mutta minä laitan aina mielikuvituslasit päähän, minusta metsä on paljon jännittävämpi ja hienompi paikka jos voi kuvitella näkevänsä pienen peikon tai tanssivan keijun. Ja mitä joulupukkiin tulee, on totta että hän tarvitsee paljon apua, ei hän jouluaattona ehdi ihan joka paikkaan ja miettikää mikä määrä lahjoja hänen pitäisi tehdä, aikuiset auttavat häntä mielellään, mutta kyllä Rovaniemellä oleva joulupukinmaa on  hieno paikka.

Pieni pellavapäinen tyttö viittasi kovin

-     Henna, onko se niin kuin se Jeesus vauva, meidän äiti sanoo että jotkut uskoo että se on oikeasti ollut olemassa, mutta meidän äiti ei usko!

Kaikki uskoo mihin haluaa, sehän tässä nykymaailmassa hienointa onkin, on mahdollisuus olla sitä mitä on ja se on just hyvä!

Suosittelen laittamaan kuitenkin välillä mielikuvitus lasit päähän ja lupaan, elämä on paljon rikkaampaa niin.

Henna

Siitä se sitten lähti..

Eräs eskaripoika oli kysynyt Kalervolta, että koska sinulla on syntymäpäivät? Kalervo oli sitten vastannut että 9.12. johon poika oli sitten kommentoinut, että sitten voitaisiin pitää mökkibileet!

Kalervohan on rakentanut eskarilaisten kanssa leikkimökkejä ja pitkän aikaa ja kai kaikissa mökeissä pitää olla harjannostajaiset.

Eipä kumpikaan ehkä silloin osannut ajatelle mihin tämä keskustelu johtaa.

Syntymäpäivien lähestyessä minä aloin kysellä mitä toiveita Kalervolla on syntymäpäivään, sillä 60-vuotta on tosi kunnioitettava ikä, ehkä sitä olisi syytä juhlistaa jotenkin.

Kalervo sanoi siihen, että lapset toivovat mökkibileitä, joten ehkä sellaiset. Lupasin selvitellä asiaa ja ottaa sen organisoitavaksi.

Tukeuduin nyt sitten mökkibileiden toivojiin eli eskarilaisiin. Juhlat lähestyy, joten mitä keksitään?

Pidimme asiasta tietenkin asianmukaisen kokouksen, niin kuin aikuisetkin olisi pitänyt.

Onko leikkimökkibileet mahdolliset 130 lapselle ja 25 aikuiselle? Vähän ehkä voi olla ahdasta..

Ja nyt on vielä tämä kummallinen aika, kun ei saisi kokoontua edes sisälle.

Lapset alkoivat luetella asioita, joita pitää olla, jos pidetään syntymäpäiväjuhlat. Minä kirjasin niitä pieneen punaiseen timanttiseen muistikirjaani:

-          Ilmapalloja

-          laulua

-          raketteja

-          jäätelöä

-          hyvää ruokaa

-          hyvää ohjelmaa

-          lahjoja ja kortti

Jos juhlia ei voida pitää pienessä leikkimökissä, niin mihin me kaikki mahdumme ja millaista ohjelmaa voisimme järjestää. Sitten eräs heleääninen eskarilaistyttö viittaa kovin ja;

-Masked singer olisi hieno, Kalervo voisi arvata kuka on maskin takana ja me voisimme tehdä ohjelmia..

Nyt minun on tunnustettava, minä en katso televesiota oikeastaan ollenkaan, joskus katson jotain, jotta voin keskustella lasten kanssa, mutta nyt minulla ei ollut mitään tietoa, miten tämä ohjelma etenee.

Onneksi muilla oli selkeä käsitys ja yllättävän moni lapsi tiesi tarkasti, miten ohjelma etenee ja miten se voisi toteutua meillä Vilskeessä, hei tästä saadaan ihan huippu juttu!

Eskarilaiset lupasivat vastata ihan itse ohjelmasta Johanna, Ansun ja Petran kanssa.

Sitten kävimme listaa läpi mitä muuta tarvitaan ja miten ne järjestyy.

Hyvää ruokaa, paikalle haettiin keittiön Mia ja selvitettiin voisiko Mia toteuttaa tämän toiveen. Lasten herkkuruoka on ilman muuta ranskalaiset ja kananugetit, kyllä Kalervo sankarikin niitä tykkää. Mia lupasi tehdä parhaansa, koska lapset haluavat.

Minä lupasin järjestää jätskiä, mutta kuten pelkäsin sankari haluasi tarjota itse kaikille lapsille jäätelöä, joten senkin onnistuu.

Raketteja ei saa ostettua tähän aikaan mistään, mutta meillä onkin lennätetty aina mielikuvitusraketteja ja niitä lähetettään niin paljon, kun sankari täyttää. Edessä olisi siis 60 raketin lähetys, homma pitää miettiä niin että se ei ole mahdoton..

1.       Pikkutalo, 2. Vilinät, 3. Hulinat, 4. Hippulat ja Vimpulat, 5. Eskarit, 6 aikuiset.

kaikki lähettävät 10 rakettia = 60 kpl

Synttärilaulu onnistuu ja me aikuiset huolehditaan lahjasta. Lapset saivat tehdä kortin, johon he keräsivät ajatuksia Kalervosta.

Sitten oli se päivän haastavin osuus, tämä kaikki pitäisi saada pysymään salassa!

Uskokaa tai älkää, koko juhlat pysyivät salassa. Pari poikaa oli käynyt vihjailemassa Kalervolle, että meillä on salaisuus, mutta toiset olivat sulkeneet kaverin suun. TÄMÄ ON SALAISUUS!

Lapset olivat niin innoissaan, pukuja mietittiin, ohjelmia harjoiteltiin ja 28 eskarilaisesta 25 halusi roolin.

Maskeihin pukeutuneiden lisäksi oli taustatanssijoita ja turvamiehiä.

Yksi eskarilainen ilmoitti, että tarvitaan savukone, heillä on sellainen kotona ja he voisivat tuoda sen lainaan. Pitää saada oikea tunnelma. Oikea tunnelma saadaan ilmapallolla, savulla, musiikilla, jotka lapset itse valitsivat.

Tätä on lapsilähtöisyys, tätä on varhaiskasvatus parhaimmillaan, tätä että lapset saavat äänensä kuuluviin, että heillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen mitä tehdään, miten tehdään ja tekemällä he oppivat asioita. He oppivat huomaamatta. Aikuisten ammattitaitoa on osata opettaa asioita, silloin kun lapset ovat vastaanottavimmillaan.

Esimerkiksi tämä, että lapset esittävät maskien takana he uskaltavat ottaa sellaisen roolin, jota he eivät ehkä muuten uskaltaisi tehdä. Yhdessä tekemällä ja suunnittelemalla.

Ja olihan show huikea.

Voi kun olisimme saaneet esittää sen teille vanhemmillekin, lasten tekemät ohjelmat ovat parhautta.

Juhlien jälkeen heräsi muillakin kuin eskarilaisilla halu tehdä ohjelmia, laulaa, tanssia ja olla esillä. Tähän täytyy tarrata kiinni, nyt siihen täytyy antaa mahdollisuus, sillä se on sitä lapsilähtöisyyttä.

Ja mitä sanoi meidän sankari

-          Olen viettänyt 59 syntymäpäivää elämässäni, mutta nämä syntymäpäivät ovat elämäni parhaat!

Kiitos kaikille, jotka teitte Kalervon päivästä ikimuistoisen, lapset, Johanna, Ansu, Petra ja koko Vilskeenväki.

Tässä 20 min. tunnelmia juhlista :)

Ihana erityinen sinä

Vilskeen arvoissa yksi tärkeä arvo on se, että jokaisella on oikeus olla ihana oma itsensä. Mitä se sitten tarkoittaa?

Olemme jokainen yksilöitä. Meillä on oma ulkonäkö, luonteen piirteet ja temperamentti. Kokemuksemme elämästä muokkaavat meitä, samoin meidän kasvatuksemme ja kotitaustat. Olemme yksilöitä.

Kohtaamme jokainen tilanteet eri tavoin, kohtaamme sen niiden kokemusten pohjalta, joita meillä on ja reagoimme myös sen mukaan. Reagointiin vaikuttaa vielä luonteemme ja temperamenttimme.

Pikkuihmiset, lapset, opettelevat vielä kaiken päälliseksi elämäntaitoja eli tunnetaitoja sekä sosiaalisia- ja vuorovaikutustaitoja. Toisin sanoen he eivät edes tiedä, miten missäkin tilanteessa pitäisi reagoida tai toimia.

Toisinaan minulla on kyllä olo, että nämä pienet ihmiset toimivat välillä paremmin kuin me aikuiset, heillä on jo syntyessään sellaista viisautta ja valoa mitä meillä aikuisilla ei välttämättä ole.

Annan teille esimerkin.

Lapset leikkivät päiväkodin pihan nurkassa. Joukossa on tyttöjä ja poikia. Aikuinen seuraa leikkiä. Aikuisen silmiin leikki näyttää mukavalta ja toimivalta. Leikissä on eri rooleja ja tarkemmin tarkasteltuna voit erottaa rooleissa paljon tuttua ja leikki on monen arjen peruskulkua.

Leikissäolijat kokevat kuitenkin leikin hyvin eri tavoin.

”Määräilijä” on lapsi, joka kuljettaa juonta eteenpäin. Hän on jo pienestä iästä huolimatta organisoija, vahva johtaja tyyppiluonteeltaan. Hän on saanut kasvaa kodissa, jossa luonnetta on vahvistettu ja tuettu, hän pärjää varmasti organisoijana, ohjaajana, näkisin hänessä vahvaa esimiesainesta.

Hän on kuitenkin nyt leikissä tavallista terävämpi ja äreämpi. Hän pompottaa muita ja määräilee. Hänen luonteensa, on täpäkkä, mutta nyt kyseessä on muutakin..

Useimmat leikkijät vain touhuilevat, tyytyvät kohtaloonsa ja kulkevat leikin mukana. Sanovat omia mielipiteitään ja kannattelevat leikin kulkua. ”Ystävykset” kyllästyvät ”määräilijän” komenteluun. He haluavat rakentaa majaa myös omien mielipiteidensä mukaan. Leikin sivussa on myös ”herkkis”, hän peesaa ”ystävyksiä” koska tuntee että hän uskaltaa olla heidän lähellään, mutta hän ei kuljeta leikkiä eteenpäin.

Hän itse asiassa seuraa sitä enemmän ja haluaisi uskaltaa ottaa roolia.

Tiedän, tässä tilanteessa aikuisen rooli on mennä tukemaan ”herkkiksen” roolia ja tasapainottamaan ”määräilijää”, opettamaan heille, kuinka tilanne pitäisi hoitaa. Aikuinen kuitenkin jää seurailemaan. Hän ei ehkä osaa nähdä roolinsa tärkeyttä, tai hän haluaa nähdä, kuinka tämä päättyy.

Leikki kulkee eteenpäin. ”Määräilevä” on tosi äreä. Hän haluaa, että asiat menisivät niin kuin hän haluaa. Ei hän paha ole, mutta hänen sisällään on pahaolo. Äiti on pitkällä työmatkalla, ollut jo monta päivää, on ikävä ja harmittaa kaikki. Mutta ei hän pieni osaa sitä ääneen sanoa, ei hän osaa edes eritellä sitä tunnetta, hänen on vain kurja olla. Sitten hän pöksäyttää sanoa ärhäkästi ”Herkkikselle”.

”Herkkis” on se lapsi joka kokee kaiken voimakkaasti. Hän kokee niin kovin, että katselee mieluimmin ja pohtii ennen kuin ottaa roolia. Hän ei voi ymmärtää miten joku voi olla noin vahva ja määräilevä. Hän ehkä ihailee sitä, voi kun minäkin joskus uskaltaisin olla tuollainen, kotona minä leikin tätä niin että minä määrään kuka asuu missäkin!

”Määräilijä” jatkaa, koska leikki ei etene niin kuin hän oli ajatellut. ”Ystävykset” vetivät sitä omaan suuntaan, pari ”Peesaajaa” hengaa siinä mukana ja sitten ”Herkkis” hän on jo leikin tiellä, kun hän ei osaa sanoa mitään.

”Herkkis”, joka käyttää kaiken energian ja ajan tilanteen tarkkailuun ja analysointiin kokee, että hän on ylimääräinen ja pahoittaa mielensä.

Tilanne on eskaloitunut.

Hereillä oleva aikuisen pitäisi puuttua viimeistään tässä vaiheessa tilanteeseen, tukea ”Herkkistä” ”Ystävyksiä” ja tasapainottaa ”Määräilijää , mutta jos aikuinen ei osaa lukea lasten ilmeitä ja eleitä, tai luottaa leikin kulkuun ja lapsiin liikaa ei puutu siihen ja sitten ollaan jo pulassa. Tilanne vaatii sen että aikuinen puuttuu siihen ja opettaa lapsille asioita, käy tilanteen kunnolla läpi.

Voisin kertoa teille ihan samalaisen tilanteen aikuisten illalliskutsuilta. Juoni menisi jokseenkin juuri noin, on ihmisiä jotka ottavat tilan ja määräilevät tai ovat kovaäänisempiä, sitten joukossa on yleensä joku ” Isäntä” joka koittaa tasapainotella. Monesti vaikka ”Isäntä” puuttuisi tilanteeseen, herättää tämä kaikki tunteita tai jälkipuheita.

Ainakin se joukon ”Herkkis” on pahoittanut mielensä. Hän pohtii mielessään, pyörittää ja koittaa keksiä jonkun ratkaisun. Siinä hetkessä, kukaan muu ei edes välttämättä ymmärrä, että joku voi ottaa asiasta itseensä ja pahoittaa mielensä.

Aikuiset ratkaisevat tilanteen vähän kuin lapset.

-En leiki sun kanssa!

Illalliskutsua ei heru ihan pian uudestaan, otetaan happea tai hengataan toisessa porukassa hetken. Annetaan kovaäänisten määräilijöiden olla omanaan ja otetaan aikaa itselle.

Se mitä minä haluan opettaa tässä tilanteessa, on se, ettei tilantee tai asiat ole niin mustavalkoisia. Me jokainen olemme yksilöitä. Meissä kaikissa on paljon hyvää ja joskus kummallisen ärsyttävän käytöksen takana voi olla jotain tosi surullisiakin tunteita, vanhoja haavoja, mitä kaikkia emme osaa edes itse tunnistaa.

Avataan sydämemme ja opetetaan lapsetkin avaamaan. Ollaan toisillemme ja maailmalle avoimempia.

Se miten ”Herkkis” oppisi analysoimaan harvemmin, murehtimaan ja miettimään edes pikkasen vähemmän tai kokemaan keveämmin, ei monesti onnistu, ei ainakaan helpolla, mutta muistakaa meillä on lupa olla ihania omia itseämme, ollaan armollisia itselle ja muille.