Olin joku aika sitten kävelyllä ystäväni kanssa. Hänen lapsensa on jo koulussa, mutta hän on kasvanut meillä Vilskeessä päiväkotiuransa, tunnen siis hänen lapsensa harvinaisen hyvin.
Mielikuvitusrikas kaveri, oman tiensä kulkija, jotenkin ihailtavan vahva siinä mitä hän on. Hän haastoi meitäkin sopivasti, pisti meidät miettimään asioita ja niiden merkitystä. Hän ihastutti ja vihastutti persoonallaan, sillä hän kyseenalaisti ja pohti asioita niin suuresti. Hän ei ole helppo lapsi, hän on lapsi, jonka sieluun tarvitsee löytää tie. Häntä pitää oppia käsittelemään, ymmärtämään ja löytää yhteys. Voit aina kasvattajana päättää miten suhteudut lapseen, näetkö hänessä hänen vahvuutensa ja mahdollisuudet, haluatko ottaa haasteen vastaan ja kasvattaa häntä positiivisuudella vai näetkö hänet hankalana, pääseekö hän ihosi alle ja saa sinut ärsyyntymään.
Tämä pieni kaveri haastoi meitä, kunnes löysimme hänen tiensä, se tie on hyvin yksinkertainen, se on positiivisuuden ja rakkauden tie. Mitä enemmän tuet ja annan positiivisuutta sitä helpommaksi kasvatus käy. Me uskomme enemmän porkkana- kun keppikasvatukseen. Jos annat porkkanoita, lapsi tarttuu syöttiin ja syö pian kädestäsi, keppi eli rangaistusmenetelmä ei ole kovinkaan toimiva tällaisten vahvojenkaan lasten kohdalla.
Puhun aina siitä, että meidän tavoitteemme Vilskeessä on, että jokainen saa kasvaa arvokkaaksi ainutlaatuiseksi omaksi itsekseen, sellaiseksi kuka hän on. Me annamme vain eväitä elämää varten.
Tärkeänä pidämme sitä, että lapset oppivat ajattelemaan itse, kyseenalaistamaan ja pohtimaan asioita sillä vain näin ajattelu kehittyy. Kun ihminen oppii ajattelemaan itse, hänen päättelykykynsä kehittyy ja hän oppii ratkaisemaan asioita. Tärkeätä ei niinkään ole ulkoa oppiminen vaan se että ihminen kykenee itsenäiseen ajatteluun ja päättelyyn.
No nyt tämä ihastuttavan vihastuttava pieni koululainen oli haastanut opettajan, nuori opettaja oli ihan hätää kärsimässä, kun pieni ihminen oli ottanut valtaa ja tietoisestikin ärsyttänyt opettajaa. Äiti kertoi tilannetta ja koki samalla suurta ärsytystä ja epätoivoa. Hän tuntee lapsensa mutta hän koki, että opettaja ei ollut tarpeeksi ammattitaitoinen pärjätäkseen hänen lapsensa kanssa.
Näin sieluni silmin tilanteen, tunsin äidin tuskan ja mietin, että voi kuinka yleistä tuo on. Miten pienestä se on kiinni, henkilökemiat.
Voin myös kuvitella nuoren opettajan tunteet, lapsi on päässyt menemään hänen ihonsa alle, tai jos se ei ole mennyt ehkä ihon alle, ei hänellä silti ole keinoja kohdata lasta positiivisuuden kautta. Miten helposti sitä ajautuu, tuollaiseen negatiivisuuden kehään ja tulee väärin ymmärretyksi ja lopuksi ehkä jopa uupuu siihen mitä tekee tai kokee.
Joskus on helpompi mennä koulun sääntöjen ja rajojen taakse piiloon, kun kohdata tilanne ja katsoa peiliin. Miten voisin hoitaa tilanteen toisin, ehkä positiivisemmin, niin että seuraukset voisivat olla toisenlaiset? Onko muuta vaihtoehtoa, kun jälki-istunto ja wilma-viestit ?
Onko kyseessä kuitenkin vain se, että oma auktoriteetti on kadoksissa? Mistä se oma auktoriteetti tulee? Ja miten sitä itse epävarmana käyttäytyy ehkä ihan toisella tavalla, kuin sitten kun on löytänyt oman paikkansa maailmassa.
Auktoriteetti, voi kuinka vaikeaa se onkaan. Rajat ovat suurta rakkautta ne luovat turvallisuuden, mutta miten asetat rajat? Jokainen tuore kasvattaja tai vanhempi pohtii varmasti samaa asiaa. Ehkä siihen vain kasvaa? Ja kun sen auktoriteetin luominen on jokisen kohdalla niin henkilökohtaista ja eriä.
Eräs nuori työntekijämme kertoi kehityskeskustelussa, että hän aina miettii, että hänen pitää tietää kaikesta kaikki, jos joku vaikka vanhemmista kysyy, että kun hän on näin nuori, ettei kukaan vain ajattele, että hän on epäpätevä.
Minä ymmärrän häntä, mutta samaan aikaan lohdutin häntä, että enhän minkään tiedä kaikkea. Mieti minun pitäisi johtaa tätä päiväkotia ja kyllä minä olen välillä ihan ulalla asioista, mutta minulla on teidät, jotka tuette ja autatte minua, me jaamme vastuun. Minä tiedän jostain paljon, sinä tiedät jostain muusta ja sehän on rikkaus. Ei auktoriteettia saada asioista tietämällä, se saadaan luottamusta luomalla, sillä että luot tien toisen sieluun.
Minä olen ajatellut, että minä luon auktoriteetin rehellisyydellä ja avoimuudella. Ajattelen että lapsilla on röntgenkatse, he näkevät minun läpi. On turha olla yhtään enempää kuin on, mutta reilu ja rehellinen pitää aina olla. Sanon aina lapsille, että saa kyseenalaistaa ja kysyä, sitten neuvotellaan ja puhutaan. Selvitän aina, miksi joku asia on kiellettyä tai miksi pitää käyttäytyä tietyllä tavalla, jos ohjeita ja sääntöjä noudatetaan se tuo myös lapsille lisää valtaa ja vastuuta. Samalla tavalla haluan toimia myös aikuisten kanssa.
Mutta ei nämä ole helppoja asioita tai musta valkoisia, jos toimit näin, saat tätä tai tuota. Kai se kaikki on kokemusta ja elämän tuomaa viisautta, sitä mitä ei saa koulukirjoista vaan elämää elämällä ja itseä tutkiskelemalla.
Meidän nykyaikamme lapset ovat erilaisia, kuin 20-vuotta sitten. He näkevät ja kokevat elämän eritavoin, koska elämä on muuttunut niin paljon. Kyllä meidän kasvattajienkin on muututtava maailman mukana, mutta mihinkä suuntaa ja missä asioissa? En kannata täysin vapaata kasvatusta, vaikka tiedän jonkin sortin ”uuden ajan hippi” olevanikin, minulle rajat ovat rakkautta.
Tappelin yksi päivä meidän Vilskeemme eteisessä erään pienen pippurisen neidin kanssa villahaalaria vastaan, tai siis neiti oli sitä mieltä, että haalaria ei tarvita ja minä vaadin, että pakkasherra pakottaa meidät vielä haalariin. Huuto ja kiukku, se tuli koko kolmen vuoden uhmalla, voimalla ja valtavalla volyymillä. Hän roikkui kiinni eteisen naulakon jalassa ja hänen pienet sormensa oli tarrautunut kiinni niin että, kun minä varovaisesti yritin niitä irrotella ne kynsivät minuakin. Minä halasin ja halasin ja sitten minä puin raivoavalle neidille sen haalarin. Mietin, että tätäkö se on? Mitä vaihtoehtoja minulla on? Olin neuvotellut ja neuvotellut, sitäkään ei voi kuulkaas loputtomasti tehdä ja ilman vaatteita ei ulos voi mennä. Tässä ei kuulkaas auttanut päiväkodin johtajan auktoriteetti eikä rakkaus, se haalari oli päälle saatava.
En minä pakottamisestani järjin ylpeä ollut, olin täysin poikki ja korviin sattui, kun neiti oli ulkovaatteissa ja ovella. Ja sitten hän tarrasi pienien käsin minun jalkaani, halasi, katsoi silmiin ja vilahti ulos onnellisena. Siihen minä jäin oven rakoseen pöllähtäneenä siitä kaikesta mitä tapahtui, tätä se meidän elämämme on.