Vauhdikas työpäivä takana. Paljon touhua, iloisia kohtaamisia, yhdessä tekemistä ja hömpöttämistä.
Rakastan sitä lasten pulppuavaa energiaa, jopa sitä kun eteisessä vedetään kurahousuja jalkaan ahtaasti ja ympärillä on mahdoton pölötys ja hölötys.
Se yksi kaveri, hän ei saa vaatteita päälle millään, juttelee vaan ja puhuu ja puhuu, lopuksi minä melkein puen hänet ulos.
Toinen kaveri ei myöskään ole innokas pukemaan. Hän seuraa muita hiljaa nurkassa, seuraa ja hymähtelee, lopulta minä viimeistelen hänetkin ulos.
Mutta oliko se hiljainen ja omatoiminen ”Kerttu” paikalla tänään?
Pysähdyn.
En yhtään muista.
Kauhea tunne.
Kuinka usein sitä oikeasti ammattikasvattajina pysähdymme pohtimaan, miten näemme lapset ja näemmekö heidät kaikki?
Minä puhun tapettilapsista. He ovat niitä mauttomia, hajuttomia persoonia, jotka katoavat helposti tapettiin. He eivät vaadi paljoa, eikä pidä itsestään ääntä. He ovat usein aikuisina heitä, jotka tekevät hommansa työpaikalla ilman isompaa ääntä ja kiitosta. Heidän työnsä huomaa vasta sitten kun he puuttuvat. Ovatko he mahtaneet kasvaa koko lapsuutensa samalla tavalla?
Aika pelottava ajatus,
pelottava siksi, että joka ikinen meistä on ainutlaatuinen, jokainen meistä ansaitsee oman paikkansa ja huomionsa. Miten tällaisten lasten yksilöllisyyttä huomioidaan, jos ei edes tiedetä onko hän paikalla.
Jos olemme ihan rehellisiä, joka yhteisössä on joku ”tapetti-ihminen”, usein he ovat itsekin sellaisia, etteivät halua mitään isompaa roolia, eivät kaipaa estradin puhujan paikkaa tai teatterin tähtiroolia, mutta ihan varmasti jokainen haluaa tulla nähdyksi, olla merkityksellinen.
Vähintään kerran vuodessa laitan henkilökuntamme pohtimaan tätä. Puhun liikennevaloista, johon lapset sijoitetaan.
Punaiset lapset, he näkyvät ja kuuluvat. He ottavat paikkansa ja vähän muidenkin tilaa. Show on päällä ja se ehkä jopa ärsyttää.
Vihreät lapset, he ovat iloisia, helppoja ja tasapainoisia. He ottavat paikkansa sen kummempia draamoja tekemättä. Tähän kategoriaan menevät ns. kansakoulun opettajan 10-lapset.
sitten on
Keltaiset lapset, Oliko hän paikakalla tänään? Missä hän on hyvä? Onko hänellä ystäviä? He ovat tapettilapsia, jotka katoavat tapettiin.
Se mikä on kummallista, mutta hienoa, on se, että me näemme liikennevalot lapsissa eri tavoin. Minun punainen lapseni on eri, kun esimerkiksi Kalervon. Ja minun keltainen on eri, kun jonkun muun, tähän vaikuttaa meidän persoonamme. Tämä on valtavan helpottavaa ja hienoa. Tämä on se suuri syy, miksi työpaikallamme on töissä paljon erityyppisiä persoonia. Siksi koska lapsetkin ovat yksilöitä. Tämän takia myös meidän ideologiamme, että aikuisia ei kiinnitetä tiukasti perinteisiin ryhmiin, on hyvä asia. Teemme töitä projekteissa, jokainen aikuinen voi antaa itsestään kaikille lapsille ja näin ollen myös me aikuiset näemme lapsia monipuolisemmin ja laajasti.
Oli tilanne mikä oli, tämä on asia, jonka äärelle on hyvä pysähtyä.
Arviointi-illan ohjelmaamme kuuluu;
Miten sinun liikennevalosi menevät?
Miten näet kenetkin lapset?
Mitä punaiset lapset tarvitsevat?
Onko toimintamme sitä, mikä vahvistaa heidän persoonaansa positiivisesti?
Onko toimintamme sitä mitä juuri hän tarvitsee yksilönä?
Ketkä ovat meidän keltaisia lapsiamme? Miten huomioimme heidät?
Ja sitten se mielenkiintoisin juttu..
Kuulunkohan minä jonkun liikennevaloihin?
Minkähän värinen minä olisin?