” Meillä kaikilla on lupa olla ihania omia itseämme”
Vilskeen yksi tärkeimmistä arvoistamme, mutta mitä se itsessään tarkoittaa?
Kuka minä olen?
Olen aina sanonut, että Vilske ei kasvata vain lapsia, me kasvatamme toisiamme ja itseämme, jos annamme siihen luvan. Tämän luvan antaminen onkin suurin haasteemme. Me aikuiset, kun olemme elämän matkan varrella monesti unohtaneet, keitä me oikeasti olemme. Lisäksi me yritämme kovasti muuttaa toisiamme, joskus teemme sitä intohimoisemmin kuin sitä mikä olisi vielä tärkeämpää, tutkia itseä ja miettiä kuka minä olen tai onko minun oma käytökseni nyt asiallista.
Lapset, he ovat aitoja, he ovat heitä keitä he oikeasti ovat. Heitä maailma ei ole vielä kolhinut eikä muovannut. Heidän luonteensa ja temperamentit ovat vielä kesyttämättömiä. Me aikuiset puhumme kasvattamisesta ja monesti tarkoitamme sitä sillä, että alamme muovata lapsista yhteiskuntakelvollisia, me siis muutamme heitä, niin kuin meitäkin on muovattu ja muutettu.
Millainen kasvatus sitten on tärkeää ja oikeanlaista? Mitä meidän tarvitsee oppia, ollaksemme yhteiskuntakelvollisia?
Maailma on entistä avoimempi erilaisuudelle, me elämme nyt erilaisessa maailmassa, kuin 20-vuotta sitten mutta miten se näkyy varhaiskasvatuksen kentällä?
Meillä on uusia ohjeita, kuinka meidän kuuluu ammattikasvattajina olla sukupuolineutraaleja emmekä saa puhua enää tytöistä tai pojista vaan meidän pitää puhua henkilöistä. Meidän kasvatuksemme pitää olla avointa ja emme saa määritellä tyttöjen ja poikien leikkejä, vaan he saavat itse valita leikkinsä. Tämä minusta toteutuu todella hienosti kentällä, ei meillä ainakaan ole niin että kotileikissä häärisi vain tytöt vaan kyllä siellä yhtä lailla pojat työntävät nukenrattaita ja laittavat ruokaa, mutta niinhän nykypäivän isät tekevätkin.
Erityiskouluja ja päiväkotiryhmiä pyritään vähentämään ja kaikenlaiset oppijat pyritään integroimaan ns. normaalien lasten joukkoon. Mikä on kuitenkaan nykypäivän ns. normaali?
Nyt tulemme minun mielestäni siihen herkullisempaan kysymykseen, mikä on nykypäivän normaali?
Minut on kasvatettu kunnioittamaan uskontoa ja isänmaata, olen kasvanut hyvin perinteisessä pienessä maalaiskaupungissa vanhojen kunnon kansakoulun opettajien kurissa ja nuhteessa. Vanhempani arvostivat kauniita tapoja ja työntekoa. Työnteko on iskostettu vahvasti selkärankaani ja se on tällä tavalla yrittäjänä ollut suuri hyve ja kirous. Hyve sen puolesta, että työnteko on elämäntehtävä ja näin yrittäjänä se sitä todella on mutta kirous sen puolesta, että omien voimavarojen tunnistamisesta minulle ei ole koskaan lapsuudessa puhuttu mitään, niinpä sitä onkin nyt ihmetelty ja etsitty.
Eksyinkö aiheesta, miten tämä liittyy lapsiin? Tämä liittyy hyvin vahvasti, sillä kasvatamme lapsia niihin arvoihin, jotka meille on annettu, kasvatamme lapsia siihen muottiin, johon meidät on asetettu, mutta nyky-yhteiskunta on toisenlainen, kuin ennen, maailma on muuttunut, meidän lapsemme kasvavat erilaisessa ympäristössä siksi heidän tarpeensa on erit.
Ja eikö nyt olisi aika katsoa kunnolla peiliin, katsoa kuka siellä on, kuka minä olen?
Miten minusta on tullut minä? Olenko minä se, kuka minä oikeasti olen?
Annanko lapseni kasvaa siksi kuka hän on?
Eheät onnelliset aikuiset kasvattavat onnellisia lapsia. Uskon tähän vahvasti sillä uskon mallioppimiseen. Jos olet itsesi kanssa sinut, tunnet itsesi, annat lapsesikin kasvaa omaksi itsekseen.
Ja nyt en tarkoita täysin vapaata kasvatusta, rajattomuutta.
Meidän tärkein tehtävämme, on hioa timantin kulmia, ettei ne hiertäisi mistään ja mitään, timantti loistaa kyllä. Hiomista tehdään suurella rakkaudella. Jokainen meistä on oma ainutlaatuinen ihana itsensä, timantti, jolla on oikeus loistaa, kulmia on hyvä hellästi välillä hioa mutta muuttaa ei tarvitse, maailma on avoin, kun mekin vain muistaisimme aina olla suvaitsevaisia ja avoimia.
Erilaisuus on rikkautta, ehkä voimme oppia toisiltamme.
Mitä vahvemmin löydämme itsemme sitä rohkeammin, uskallamme olla sitä mitä olemme.
Ehkä itsemme löytäminen on elämän pituinen matka, mehän kuitenkin muutumme elämän tilanteiden ja matkamme varrella mutta uskon silti vahvasti siihen, että se tärkein, meidän oma sielumme, se on se, joka se on, puhdas ja aito kun sen luo vain löytää tien.
Meillä Vilskeessä on paljon suuria persoonia, niin aikuisissa kuin lapsissakin, se on valtavan suuri rikkaus. Me tarvitsemme toisiamme, me olemme toistemme peilejä, kasvatamme toisiamme, kasvatamme ja vahvistamme jos annamme siihen itse luvan.
Olin tällä viikolla pikku Vilskeessä muka pikaisesti käymässä, käyn siellä aina muka pikaisesti, mutta rakastan niiden pienten ihmisten energiaa, sitä välitöntä aitoa ihmettelyä ja tutkimusta, joten monesti unohdun sinne. Nytkin tein lähtöä sillä minua odotettiin jo jonnekin muualle.
Lapsia potatettiin ja vaihdettiin vaippoja ennen tulevaa ruokailua. Osa lapsista askarteli, osa oli siis vessassa ja osa oli menossa leikkihuoneeseen leikkimään. Seisoin pitkällä keittiön käytävällä, kun pienen pieni mies lähti juoksemaan käytävää pitkin syliini. Luonnollisesti kyykistyin ottaakseni hänet syliin, sieltä hän viipotti. Halasimme. Hän kuitenkin irrottautui ja halusi juosta uudelleen. Oi miten hyvää liikuntaa.
Maski naamalla, mietin hetken koska minua on joku halannut noin kovin, tullut noin lähelle iholleni. Hitsin korona!
Sitten hän juoksi uudelleen, sitten tuli jo seuraava lapsikin juoksemaan.
Se tunne.
Levitin käteni ottaakseni heidät koko rakkauden voimallani vastaan. He juoksivat, koko pienten jalkojen vauhdilla, kädet ja sydän auki, tarrasivat pieneten sormien voimalla kaulaani ja kikattivat hersyvää naurua ja iloa syliini.
Se tunne, se tunne, kun koko sielusi pakahtuu rakkaudesta ja onnesta.
Olisin voinut jäädä siihen koko päiväksi.
Tapahtuman jälkeen oikein säikähdin, olen kova halailemaan tai olin, aikaa ennen koronaa, nythän se on kovin kiellettyä. Oi kuinka olin kaivannut sitä, sitä kosketusta, sitä että on myös fyysisesti läsnä. Lapset ovat opettaneet minulle sitä, miten ollaan auki elämälle ja ihmeille. Silloin kun on sydän ja syli auki, ei maailma voi näyttää kovin pahalta, ehkä sitä pitäisi tehdä näin korona aikana jotenkin turvallisesti, sillä nyt, jos joskus sitä tarvitaan ja se tuntui kyllä tosi tosi hyvältä.