.- Henna koska sinä tulet lukemaan Piilomaan Pikku Aasia? Onko tänään se päivä?
Oi kuinka ihanalta se tuntuu, se tunne, kun tuntee olevansa tärkeä. Tuntee että sillä mitä tekee, on merkitystä. Vaikka se olisikin ihan jotain noin pientä, kun sadun lukeminen.
Olen varhaiskasvatuksen opettaja koko sydämelläni, olen sitä paljon enemmän, kun toimistorotta tai päiväkodinjohtaja, minun energiani kuplii kun saan olla yhdessä noiden veikeiden pikku ihmisten kanssa. Kun saan jakaa heidän kanssa jotakin.
Olemme järjestelleet nyt töitäni niin, että pääsen lukemaan lapsille joka viikko Leea Pennasen Piilomaan Pikku Aasia. Idea on, että koko talolla on yhteinen aihe ja sitten katsotaan miten lapset tarttuvat siihen. Tätä on lapsilähtöisyys, sitä että aikuinen syöttää ideoita ja sitten lapset tarttuvat niihin asioihin, jotka kiinnostavat. Kiinnostavia asioita aloitetaan pohtia ja tutkia, ja sitten se aikuisen tärkein tehtävä, mitä kaikkea voimme tästä asiasta oppia? Mitä juuri tämän lapsen tai näiden lasten pitäisi oppia? Miten se saadaan ympättyä tähän kiinnostavaan asiaan?
Piilomaan Pikku Aasi on satuna klassikko, monille perheillekin varmasti tuntematon sillä se on kirjoitettu 1978. Minun lapsuuteni satu. Hiukan jännittävä ja opettavainen.
Minä en koskaan vain lue satua. Minä teen lukuhetkestä elämyksen. Elävöitän sitä pienillä asioilla, nukutusmehupullo, olkihattu, pienet eläimet, kuvat, soittimia ja musiikkia. Se tekee tarinasta kiinnostavamman, elävämmän ja jännittävämmän.
Tärkein on kuitenkin minusta se, että lukija elää itse satua. Ilmeet, eleet, äänenpainot.
Eleet ovatkin asia joka on mietityttänyt meitä nyt maskiaikaan paljon, miettikää miten paljon me suljemme pois kasvojen eleitä ja ilmeitä, kun joudumme peittämään kasvomme maskeilla? Ihmisten kanssakäymisestä 80% on non-verbaalista viestintää. Ruumiinkieltä, katseita, Ilmeitä ja eleitä ja nyt maskiaikaan suljemme niitä ison joukon pois, kun kasvoistamme on osa peitetty. Tämä on tosi surullista lapsille, varsinkin heille, jotka lukevat entistä enemmän ilmeitä.
Ymmärrän koronan tuomat rajoitteet ja turvallisuus ennen kaikkea, mutta ilmeikkäänä, eläväisenä ihmisenä minä kärsin itse tästä. Seuraamme koronatilannetta ja käytämme maskeja, mutta lukuelämyksestä ja ilmeistäni en ole halunnut vielä tinkiä. Toivottavasti ei tarvitsisikaan.
Muistan aina kun eräs nuori varhaiskasvatuksen opettaja ihmetteli miksi lapset eivät jaksa kuunnella hänen satuhetkiään, vaikka hän lukee samaa kirjaa, kun muut. Menin seuraamaan tilannetta. Tilanne selvisi hyvin pian, monotonisesti luettu satu kuulosti tosi tylsältä, siihen oli vaikea eläytyä tai nähdä sitä mielikuvissa. Yritin neuvoa, että sinun täytyy elää itse tarinaa, nähdä se sinun sielussa, elää sitä. Hän oli aivan ihmeissään, eikö tarkoitus ole saada lapset nukkumaan.
No joskus sekin voi olla tarkoitus, mutta eikö tärkeintä ole saada lapset kokemaan elämys, opettaa heitä käyttämään mielikuvitusta ja luomaan mieleen omia tarinoita, kuvia ja elämää.
Tämä on minusta luetun tarinan ja elokuvien tärkein ero. Kun kuuntelet tarinaa sinä voit luoda mielessäsi oman kuvan tarinasta, saat käyttää mielikuvitustasi. Elokuvaa katsoessa suljet ison osan omia mielikuvia pois, sinulle luodaan elokuvaelämys, mutta et voi käyttää omaa mielikuvitusta samalla tavoin.
Tyttäremme ollessa pieni hän aina ihmetteli, kun joulupukki toi hänelle aina kirjoja, mutta serkku tyttö sai dvd-elokuvia. Yritin hienovaraisesti kertoa, että joulupukki tietää, että sinun äiti, rakastaa lukea sinulle ja hän tietää myös että sinulla on maailman rikkain maailma pääsi sisällä, sinun mielikuvitusta on rikastettu ja ruokittu koko sinun lapsuus. Se antaa avaimet luovuudelle ja rikkaammalle elämälle.
Vähän niin kuin ennen joulua kävin hauskan keskustelun meidän viisivuotiaiden kanssa. Olin lukemassa heille joulukirjaa. Yhtä äkkiä yksi lapsista kysyi, onko tonttuja oikeasti olemassa?
- Aika vaikea kysymys. Toiset uskovat, että on, toiset eivät. Vähän sama, kun onko keijuja tai peikkoja tai joulupukkia. Jotkut aikuiset sanovat, että ne ovat satua, mutta minä haluan uskoa satuhahmoihin, sillä silloin elämä on paljon rikkaampaa. Jotkut aikuiset eivät näe metsässä kulkiessaan keijuja tai peikon häntiä, mutta minä laitan aina mielikuvituslasit päähän, minusta metsä on paljon jännittävämpi ja hienompi paikka jos voi kuvitella näkevänsä pienen peikon tai tanssivan keijun. Ja mitä joulupukkiin tulee, on totta että hän tarvitsee paljon apua, ei hän jouluaattona ehdi ihan joka paikkaan ja miettikää mikä määrä lahjoja hänen pitäisi tehdä, aikuiset auttavat häntä mielellään, mutta kyllä Rovaniemellä oleva joulupukinmaa on hieno paikka.
Pieni pellavapäinen tyttö viittasi kovin
- Henna, onko se niin kuin se Jeesus vauva, meidän äiti sanoo että jotkut uskoo että se on oikeasti ollut olemassa, mutta meidän äiti ei usko!
Kaikki uskoo mihin haluaa, sehän tässä nykymaailmassa hienointa onkin, on mahdollisuus olla sitä mitä on ja se on just hyvä!
Suosittelen laittamaan kuitenkin välillä mielikuvitus lasit päähän ja lupaan, elämä on paljon rikkaampaa niin.
Henna