Olen pyöritellyt taas paljon mielessäni Vilskeen arvoja, tärkeintä tehtävää. Syytä miksi aikoinaan loimme Vilskeen. Miksi se on kehittynyt tämän kuuden vuoden aikana? Miten minä olen ihmisenä muuttunut?
Myönnän, melkoisen mankelin läpi tässä on menty.
Tarkastelen näitä kysymyksiä säännöllisesti, mutta varsinkin näin syksyllä, kun avaamme uutta kautta. Teemme ryhmäsuunnitelmia ja koulutamme henkilökuntaa. Lisäksi joka syksy tulee paljon uusia perheitä. Minä aina toivon, että he tietäisivät mihin he tulevat, etteivät tulisi väärillä odotuksilla. Aina joskus joku eksyy meille, ei ota meistä tarpeeksi selvää tullessaan ja pettyy. Pettyy kun lapsi ei tuo kotiin säännöllisesti malliaskarteluja ja pettyy kun joutuu keräämään ulkoa kuraisen ja märän mutta onnellisen lapsen kuraleikeistä. Uskokaa tai älkää näitäkin palautteita on tullut.
Mitä me sitten olemme, me vilskeläiset? Mitä me teemme ja miksi?
Sain hetki sitten aika koskettavan viestin yhdeltä vanhalta asiakasperheen äidiltä menneisyydestäni. Hänen kuopuksensa oli minulla sinä vuonna eskarissa, kun minä synnyin ammatillisesti uudestaan. Tämä pieni kaveri olikin ihan erityinen, hän kipunoi, iski tulta ja nosti minut seinälle sen ryhmän kanssa. He laittoivat minut katsomaan itseäni silmiin. He laittoivat minut vastaamaan kysymykseen
Mikä elämässä on loppujen lopuksi kaikkein tärkeintä?
Ja miten siihen päästään?
En ikinä unohda niitä viisaita lapsia, väärinymmärryksestä kärsiviä, valoisia sieluja, joita oli yritetty asettaa ihan vääriin muotteihin. Niihin muotteihin minäkin koitin heitä asettaa, ennen kuin riisuin itseni aseista ja asetuin heidän oppilaakseen.
Se oli huikea vuosi.
Vilske syntyi sen vuoden ansiosta, sillä en voinut enää palata siihen muottiin, johon minutkin oli laitettu.
Nyt tämä äiti, kahdeksan vuoden jälkeen kiitti minua siitä miten merkityksellistä työtä teen ja kuinka suuren jäljen olin jättänyt hänen lapseensa, joka edelleen muistelee yhteistä vuottamme. Hän kiitti myös siitä, miten olin opettanut hänet uskomaan heidän lapseensa, siihen että hän löytää maailmassa oman paikkansa.
Siitä minä en kyllä voi ottaa yksin kunniaa, sillä ne ryhmän lapset avasivat minun silmäni ja tekivät minusta minut.
Nyt minä toivon avaavani henkilökuntamme silmiä ja asetan heitä seinää vasten, että he näkisivät enemmän sydämellään.
Mitä ihminen tarvitsee elämässä pärjätäkseen?
Hyvän itsetunnon
Tunteen minä riitän ja saan olla juuri tällainen ihana itseni. Tämä on varsin vaikeaa joskus meille aikuisillekin. Sorrumme suorittamaan elämäämme ja tekemään ihan liikaa ihan kaikkea, ihan vain siksi, että kuvittelemme että se tekee meistä parempia ihmisiä.
Hyvät tunne-ja vuorovaikutustaidot sekä sosiaaliset taidot
Elämässä ei pärjää, jos et osaa neuvotella, tulla toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa ja hallita temperamenttiasi. On lupa tuntea ja sanoa se myös ääneen, mutta ketään ei ole syytä loukata tai satuttaa.
Tämä se vasta vaikeaa onkaan. Juttelimme tästä vasta ikään yhden perheen kanssa, heidän lapsensa on todella älykäs ja akateemisesti taitava, mutta tunnetaidot kaipaavat vielä pientä harjoitusta, särmät pientä hiontaa niin kuin mielelläni sanon. Jokainen timantti kaipaa pientä hiontaa välillä. Perheen isä huokaisi, on niin vaikeaa opettaa tunnetaitoja ja tunteen lmaisua, jos sitä ei oikein itsekkään osaa!
Niinpä, kuinka monesti me ikuiset sorrumme riitelemään asioista jotka voisimme selvittää vain sanomalla, minusta tuntuu nyt tältä, kaipaisin vain ymmärrystä..
Oikean ja väärän tunnistaminen ja toimiminen sen mukaan
Mikä on oikein ja mikä on väärin? Miten minun pitää toimia, että toimin varmasti oikein? On väärin lyödä kaveria, mutta jos minun pitää vähän tönäistä tuota kaveria joka kiusaa häntä, ihan vain siksi että minä puolustaakseni omaa kaveriani?
Onko väärin tuoda päiväkotiin pikkuherkkuja, jos kuitenkin salaa jakaa ne kavereille?
Hyväntekeminen
Miten minä voin tehdä hyvää? Miksi minun pitää tehdä hyvää? Miltä se tuntuu toisista ja miltä se tuntuu minusta? Eikö maailmassa kuitenkin ole tärkeintä auttaa ja tukea toisiamme?
Luottaminen maailmaan ja rakastaminen
Jos et usko, että elämä kantaa, jos sinut opetetaan jo lapsena epäilemään kaikkea ja kätkemään tunteesi, mistä kaikesta jäät paitsi?
Tämä on ehkä yksi vaikeimmista asioista, luottaa siihen, että kaikki järjestyy ja kaikella on kai joku tarkoitus tässä suuressa kokonaisuudessa. Joku opetus, jonka huomaamme ehkä vasta joskus myöhemmin.
Hippiajatuksia tai ei, minun tärkein oppi henkilökunnalle on, näe hyvää ja rakasta. Mitä vähemmän hän ehkä ansaitsee rakkautta sitä enemmän, ajattele hänestä hyvää, sillä sitä enemmän hän tarvitsee sitä.
Tiedän, joskus se on hurjan vaikeaa, mutta se kannattaa. Empatia, myötäelämisen taidot ovat kuin auringonsäteitä, ihmeiden tekijöitä.
Minä jos joku voin todistaa sen, ei se joka hetki ole unelmaa, satua, mutta suurimman osan, meidän Vilske ja ihan itse luotuna, kaikista epäilijöistä huolimatta.
