Se meni jo, kesä. Vai menikö?
No monen lomat menivät jo ainakin ja aina se arkeen paluu aiheuttaa omat stressinsä ja ajatuksensa.
Kesä jatkuu vielä, vaikka helteiden hävitessä ilmaan on ilmestynytkin häivähdys syksyä.
Arjen aloitus on aina monille iso stressinpaikka, toisille jopa helpotus. Tätä se ei ole pelkästään meille aikuisille vaan tätä se on myös lapsille.
Päivähoidon aloitus on tosi iso asia, mutta kyllä neljän viikon lomalta laskeutuminen voi olla oma prosessi.
Lapsissa se näkyy eritavoin. Toiset odottavat ystävien näkemistä niin etteivät malta paikallaan olla, toiset hakevat taas päiväkodin rajoja ja tapoja, kun kotona voi olla hyvin eri säännöt.
Me aikuiset, me mietimme työsähköpostiemme salasanoja, miten aikataulutamme arkemme, miten saamme lapset illalla aikaisemmin nukkumaan itsestä puhumattakaan.
Eka viikko siihen menee, ehkä toistakin, sitten se alkaa pikkuhiljaa sujua. Minä koen monesti itse niin että 5 minuuttia töissä ja ihan kun et ikinä olisi lomalla ollutkaan, sitä niin kuin lumpsahtaa siihen kaikkeen, mutta arjen sujuminen ottaa taas oman aikansa.
Lapsia on hyvä seurailla tavallista enemmän ensimmäiset viikot, miten he kokevat arkeen paluun tai uusien kohdalla, ihan uuden elämäntavan.
Maanantai aamuna pieni suuri silmäinen pikku ystävä tuli äidin kädessä päiväkotiin. Muutto pikkutalosta isoon Vilskeeseen tuntuu isolta asialta, vaikka sitä kerettiin vähän harjoitellakin kesällä, kun pikkutalo sulkeutui aikaisemmin. Asiaa haastaa vielä se, että paras kaveri, on vielä lomalla.
Pienen ystävän silmistä voi lukea koko tunnekirjon. Sen kaipuun mikä hänellä on ollut ystävien luo, turvalliseen arkeen ja sen epävarmuuden, uusi naulakkopaikka, oma uusi sänkypaikka ja kaikki ne kivat uudet lelut jotka odottavat. Iltapäivällä hän on jo kuin olisi aina ollut täällä, mutta eleistä voi silti lukea, että kyllä häntä vielä huomenaamunakin jännittää.
Toinen isompi ”villimpi” versio, kaveri etutukan takana tulee rinta rottingilla portista. Loma on taitanut olla aika vauhdikas ja rajaton. Hänestä huokuu jo kauas, että on vaikea asettua taas omaan itseensä ja rauhoittua. Ajatukset tuntuvat juoksevan, kädet käyvät ja kaikkeen on vaikea tarttua. Vanhempi huokaa portilla: - Koita nyt edes käyttäytyä.
Mustaa huumoria vai uupunut toteamus? Ehkä molempia, mutta se antaa lapselle luvan jatkaa kapinointia
-Tällainen minä olen. Iltapäivällä selvitellään jo kahnausta kaverin kanssa. Menee useampi viikko, ennen kuin villikko saadaan takaisin omaan itseensä.
Sitten se uusi ystävä.
Hento hymy ja jännityksestä mykkyrään puristuneet sormet. Kuinka rohkea hän onkaan, kaiken tämän ihan uuden edessä, ja silti hän vain vilkuttaa portista katoavalle vanhemmalle.
Kaikki se uusi ja ihmeellinen edessä. Koko maailma.
Se kaikki alkaa meille kaikille taas alusta. Haemme paikkaamme ja tapaamme toimia. Näin se on aikuisillakin. Mietipä omaa elämääsi, miten sinä koet arjen aloituksen?
Miten kohtaat työt ja työkaverit?
Jännitätkö sormet mykkyrässä masu täynnä perhosia vai palaatko rinta rottingilla työpaikan ovesta tai teams-palaverin välityksellä.
Mitenkäs ne teidän työpaikkanne uudet ihmiset? Vai oletko sinä sen kaiken uuden edessä?
Onhan tämä aika huikeaa, elämä, tämä kaikki, jossa me olemme.
Minä jotenkin pysähdyin kesälomalla, mökkirantamme hiljaisuudessa siihen, että elämäni on kyllä niin hieno ja tärkeä, etten halua juosta sitä pikajuoksuna, vaan haluan nauttia kaikista hetkistä, ehkä niistä pelottavistakin ja negatiivisistakin, siitä että en voi yhtään ennakoida mitä tapahtuu. Koska sen kaiken edessä me taas olemme. Emme voi tietää mitä huominen tuo tullessaan, tai ensi viikko. Viime vuodet ja tämä kummallinen pöpö on ollut melkoinen oppikoulu, on opittava elämään hetkessä ja on pakko oppia olemaan stressaamatta, olemme tässä kaikki yhdessä.
Tervetuloa siis ihana kummallinen arki ja tervetuloa pieneten löytöretkeijöiden päiväkotiin, Vilskeeseen sillä on hyvä oppia jo pienenä löytöretkeilijäksi, tämä maailma kun on täynnä ihmeellisiä asioita löydettäviksi.
