Tämä kummallinen lukukausi alkaa viedä viimeisiään. Kukapa meistä olisi uskonut vielä vuosi sitten, että olemme edelleen tässä tilanteessa. Vuosi on ollut tosi poikkeuksellinen ja outo.
Ei bussiretkiä museoihin. Ei torille. Ei Korkeasaaren reissua, ei uimakoulua. Ei yhteisiä tapahtumia, ei juhlia, ei mitään.
Kevään olemme työskennelleet maskit kasvoilla, joten pienimmät lapset ovat tottuneet kai näkemään meiltä aikuisilta vain silmät. Olemme vieneet toimintaamme entistä enemmän ulos luontoon, josta olemme voineet ammentaa voimaa, on ollut pakko opetella elämään hetkessä ja nauttimaan pienistä asioista. Se on ollut loppujen lopuksi aika hienoa.
Lapset ovat olleet tässä asiassa oivallisia opettajia, he elävät yleensä todella hetkessä.
Meidän eskarilaisten viimeinen päiväkotivuosi ei ehkä ollut ihan sitä mitä kaikki olisi toivoneet, mutta niin he vain kasvoivat, oppivat ja itsenäistyivät.
Aika eri lapsia me lähetämme kouluun nyt kuin ne lapset, jotka otimme syksyllä eskariin.
Tässä lähtevästä joukosta lähtee myös viimeiset Vilskeen alkuperäiset ”perustajat”. Kaksi eskarilaista aloitti meillä syksyllä 2015, ihan minipieninä ja ovat nyt kasvaneet ja kasvattaneet meitä koko tämän Vilskeen matkan.
Haikeaa, kun minä mietin miten he ovat kasvaneet näinä vuosina, tuntuu että pakahdun ylpeydestä. Aikamoinen elämänkoulu. Kun minä mietin itseäni, on tapahtunut muutakin kuin tullut ryppyjä ja parit extrakilot. Kyllä minä tunnustan katselevani elämää aika eri lasien läpi nyt kuin kuusi vuotta sitten. Voin katua joitakin asioita, mutta päivääkään en vaihtaisi pois. Jokainen kokemus, ihminen on antanut uutta näkökulmaa, antanut mahdollisuuden tarkkailla elämää eri tavoin.
Olen tosi kiitollinen tästä kaikesta, varsinkin ihmistä ympärilläni. Maailmassa on niin paljon valoa ja hyvyyttä. Ankeuttajien ja ankeuden määrä on vakio, mutta heitäkin tarvitaan, sillä heidän avullaan näkee sen kaiken hyvän oikeassa valossa.
Haluan avata tätä teille ihan huikean yöeskari kokemuksen avulla.
Moni tuleva koululainen ei ole vielä ole ollut yökylässä, erossa vanhemmistaan, onko se päiväkodin tehtävä opettaa sellaista?
Nyt koronan aikana varsinkin, ihmiset ovat olleet tosi omissa oloissaan. Lapset kuitenkin ilmaisivat toiveensa yöeskarista, olisihan se hienoa. Ruuaksi makaronilaatikkoa, koko ilta leikkiä, iltalenkki ja satuhetki Piilomaan Pikku Aasin seikkailut loppuun, pieniä herkkuja ja yö omien eskarikavereiden kanssa teltassa tai kartanossa sisällä, oman makuupussin kanssa.
Ei tämmöiset tapahtumat tule tyhjästä. Ne vaativat ihmisiä toteuttamaan ne. Meillä on sellaisia Vilskeessä. Sellaisia aikuisia, jotka nauttivat pienien ihmeiden tekemisestä lapsille ja siitä kun lapset kuplii iloa. Ei ole mikään pikkujuttu olla erossa vanhemmista. Se on tosi iso ja jännittävä tilanne. Oli niin hienoa olla elämässä sitä monen rinnalla.
Alkuilta leikkien pienryhmässä. Pieni tyttöporukka tornikammarin toimistossa Petshop leikissä.
Tyttäreni vanhat aarteet, jotka olen tuonut yllätysleikeiksi erikoistilaisuuksiin. Seurasin leikin etenemistä ja rooleja. Hassua he olivat kuin pieniä aikuisia. Neuvottelivat ja sopivat, kävivät kauppaa leikkivälineistä. Pienryhmässä voit nähdä eri rooleja ja tapoja kohdata tilanteita.
Ai kuinka minä tykkään olla hiljaa ja tarkkailla. Miettiä mitä heistä tulee isona. Hän on varma johtaja tai opettaja, joka kantaa vastuuta ja organisoi. Tai hän, epävarma, hiljainen taiteellinen, voi kun meillä olisi ollut vielä enemmän aikaa vahvistaa häntä. Onneksi hänellä on tuo ystävä. He täydentävät toisiaan.
Iltalenkillä muutamat irrottavat sokan. Vauhtia riittää ja annamme lasten juosta. Paras purkaa kaikki ylimääräinen energia. He eivät kilpaile keskenään, he kilpailevat itseään vastaan, kuka jaksaa ja kuinka pitkään. Söpöjä. He vain lenkkeilevät, eivät muuta halunneet, pieneen tyytyväisiä.
Sitten sadulle. Piilomaan Pikku Aasi on kietonut kaikki sadun maailmaan. Siellä käsitellään samaa rohkeus teemaa ja ystävyyttä.
Osan silmät jo lerppuvat on päästävä nukkumaan. Hampaiden pesu, pisut ja makuupussiin.
Iso osa haluaa lähteä nukkumaan puolijoukkuetelttaan. On luvattu lämmintä yötä. Sinne minäkin haluan, heidän joukkoonsa. Pojat varaavat minut viereensä. Patjat ovat sikin sokin ja makuupussit ristissä. Ei se haittaa. Kunhan kaikille löytyy paikka. Kerron tarinaa, laulan vähän ja rauhoitutaan. Satakielet laulavat teltan viereisissä puissa ja ilta alkaa pian hämärtyä. Minä silittelen pellavapäiden hiuksia ja mietin, että en olisi missään muualla nyt mieluiten.
Tähtitaivas teltan katto lumoaa kauneudellaan. Yksi tytöistä nyyhkyttää ikävää, aikuinen kömpii hänen viereensä. Kuinka rohkeita nämä lapset ovatkaan.
Pikkuhiljaa alkaa tuhina. Me aikuiset haetaan vähän iltapalaa, kuunnellaan satakieliä ja mietitään miten upea yö voikaan olla. Ja nuo pienet ihmeet, ihmisen alut, elämän taipaleensa alkupolulla jakavat tämän kokemuksen kanssamme ja se voi olla heille hyvin merkityksellinen.
Enkä minä olisi ikinä uskonut, että näin pienistä asioista voi kasvaa näin suuria tunteita.
Hyvää matkaa tulevat koululaiset! Kiitos kun saimme kulkea kanssanne!
Tulkaa tervehtimään meitä, teille on aina paikka sydämissämme.❤