Tämä koronakevät on ollut monelle kovaa aikaa. On pitänyt
eristäytyä omiin oloihin, koko arki ja elämä on muuttunut. Lapsia se ei ole
paljon hetkauttanut. Paitsi kavereita on ollut paljon pois Vilskeestä ja on puhuttu
uusista yskimiskäytännöistä, sekä pesty käsiä vieläkin useammin.
Kyllä lapset lukevat aikuisten energioita ja tunnetiloja,
vaistoavat huolia ja murheita, mutta elettävä on.
Me pyrimme elämään Vilskeessä koko ajan mahdollisimman
tavallisesti. Pitämään yllä positiivisuutta ja iloa, mukavaa puuhaa ja hauskoja
leikkejä, elämisen keveyttä.
14.5. Koulujen avauduttua koko Vilske täytyi taas iloisista jälleennäkemisistä
ja lasten ystävyyssuhteiden riemusta. Kyllä pienikin lapsi voi ikävöidä ja
kaivata kavereita, se on nyt todistettu.
Rajoitukset jatkuvat edelleen ja vaikuttavat elämämme, mutta
ei se auta
- Tulkoon mitä vaan, me ollaan valmiita, yhdessä!
Olemme joutuneet luopumaan monesta asiasta. Tekemän uusia
käytäntöjä, joista voi tulevaisuudessa tulla ehkä uusia normeja, mutta ei
kaikki asiat ole huonoja. On hyväksyttävä tämä ja ajateltava näitä
mahdollisuutena.
Iso koko vilskeenväen kevätjuhla peruuntui, päätimme silti,
että päiväkotiuransa päättävät esikoululaiset ovat oman juhlansa ansainneet.
Turvavälit huomioiden luonnossa, totta kai, kun luontoeskarista on kysymys,
pidimme pienet juhlat.
Koron vei näiltä eskarilaislta monta ihanaa juttu, emme päässeet
Korkeasaareen, ei kesis-leirille.. Mutta paljon me olemme yhdessä kokeneet.
Näistä kouluun lähtevistä lapsista ja heidän perheistään on iso osa ollut rakentamassa
kanssamme Vilskettä viisi vuotta sitten. He ovat eläneet unelmamme yhdessä
alkutaipaleesta lähtien. Se on iso asia. Meillä on tosi paljon hienoa yhteisiä
muistoja. Siksi on luvallista tuntea haikeutta, kun he kasvavat ja lentävät ”vilskepesästämme”.
Onneksi me tiedämme ja hekin tietävät, että kerran vilskeläinen
on aina vilskeläinen.
Jokaisella kohtaamisella on merkityksensä.
Minä olen, yleensä viimeistän keväisin kuormittunut,
uupunut. Monet puhuvat kevätväsymyksestä, mutta mitä se sitten ikinä lienetkään
se näkyy ainakin meillä, niin että ihmiset ovat selvästi väsyneempiä. Pinna
palaa helpommin ja tulee kitistyä ihan turhista asioista.
Jotenkin se on yhteiskunnassamme ”normaalia” ja sallittua.
Meillähän on ollut takana pitkä pimeä talvi, tänä vuonna loputtoman pitkä yli
puolivuotta kestänyt marraskuu.
Mutta ei se kuulkaan niin pitäisi olla!
Tähän samaan kevätväsymys ajatusaikaan satuin törmäämään sosiaalisessa
mediassa keskusteluun, jossa henkilö kysyi voiko kukaan itseään ”herkäksi
ihmiseksi-tituleeraava” työskennellä
päiväkodissa?
Vastauksia oli useampi ja kaikki olivat sitä mieltä, että se
on hyvin haastavaa. Päiväkodeissa on aivan liikaa ääntä, liikaa stressiä,
liikaa kontakteja, huolta ja elämää.
Pysähdyin.
Totta joka sana.
Ei minulla ole kevätväsymystä, minulla on aika ajoin
säännöllisesti ylikuormittavuustila, joka johtuu juurikin noista edellä mainituista
asioista.Olen siis täysin väärässäsi työssä. Lisäksi vielä tunnen niin voimakkaasti, että esimerkiksi eskarilaisten kevätjuhlan jälkeen tunsin haikeutta sekä ikävääni niin voimakkaasti, että olin
seuraavana aamuna kun tiejyrän alle jäänyt, pelkästään niistä tunteista siitä
ihanuudesta kuinka hienoja lapsia heistä on kasvanut, kuin myös siitä
luopumisen tuskasta.
Hitsit, alan vaihto edessä. Kuten useammalla muullakin
meidän työntekijällämme, kun he tajuat tämän.
Hetken pohdittuani, minulle tuli ihan valtava huoli. Entä ne
lapset jotka kokevat arjen myös tällaisena, kuormittavana? Niitä lapsiahan on,
entistä enemmän ja he oireilevat toden totta, sillä he lukevat aikuisen
tunnetiloja, toistensa tunnetiloja ja kokevat kaiken yhtä suuresti. Lisäksi
heillä ei ole edes keinoja kohdata sitä, sillä he ovat vielä lapsia ja
opettelevat vasta tunnetaitoja ja itseilmaisua
Kuinka minä voisin hyljätä heidät ja edes miettiä alanvaihto
hiljaiseen työhön, saippuatehtaalle tai hautausmaa urakoitsijaksi?
Tästä seurasi suuri ajatukseni,
mitä me teemme, että elämämme ei olisi niin kuormittavaa?
Miten aloitamme rakentamaan varhaiskasvatuksen arkea, jotta
voisimme kaikki kokonaisvaltaisesti hyvin?
Mistä voimaannumme?
Huomioimmeko toistemme yksilölliset tarpeet ja annammeko
niille tilaa?
Nyt tiedän mitä minä teen, mikä minun elämäntehtäväni on,
haluan olla arjensankari, etsiä, rakentaa ja mahdollistaa päiväkodin, jossa
kuormittavuuden sijaan kasvatamme ilolla ja herkkyydellä tuntosarvet pystyssä,
tyytyväisiä ja onnellisia lapsia ja aikuisia.
Meillä kaikilla on oikeus kulkea omaa polkuamme, omalla
tavallamme.
