En ole kyennyt edes kirjoittamaan, aika on ollut jotenkin
niin kummallinen ja mullistava. Elämämme jotain sellaista läpi, johon kukaan
meistä ei ole osannut varautua ja meistä kukaan ei osaa ennustella mitä
tapahtuu. Joudumme opettelemaan hetkessä elämistä, sillä kenelläkään ei ole
mitään tietoa siitä mitä ensi viikko tai edes huominen tuo tullessaan.
Olen paljon pohtinut tätä kaikkea, niin kuin aina tietysti,
mutta nyt vielä jotenkin pakotetusti syvemmin.
Myönnän että minunlaisille herkille ihmisille tämä aika on
tosi kovaa. Olen tosi herkillä, saatan löytää itseni itkemästä ystävän verkkoon
siirretyn väitöstilaisuuden takia, tai eilen huomasin vain seisoneeni ja
tuijottava lintuja, jotka jatkavat elämäänsä ja pesänrakennuspuuhia vailla
huolia ja murheita. Voi kun meidänkin elämämme voisi olla nyt tuollaista.
Yrittäjille ajat ovat kovia. Olen tosi stressaantunut, sillä
emme voi tietää mitä tapahtuu. Huoli on tietenkin omasta perheestä, mutta ennen
kaikkea omien työntekijöiden toimeentulosta ja elämästä. Tajuan nyt tosi
vahvasti sen, että vastuullani ei ole vain oma perhe vain myös 23 muun ihmisen
perheet. Olen aina pyrkinyt laittamaan muut ihmiset etusijalle, auttamaan ja
tukemaan parhaani mukaan muita, jakamaan omastani, sen teen nytkin, sillä
yhdessä olemme enemmän.
Emme ole joutuneet vielä lähtemään pakollisiin lomautuksiin Vilskeessä
ja teen kaikkeni, ettei siihen tarvitsisi lähteä. Elämme nyt kaikki tätä
poikkeuksellista aikaa, joten meidän pitää kantaa kortemme kekoon ja tehdä tätä
yhdessä. Tukea ja auttaa toisiamme.
Ympärilläni on ihan mieletön tukijoukko, niin
henkilökunnassa kuin asiakasperheissäkin, tiedän että teemme tätä yhdessä.
Haluamme lähteä hyvittämään pitkään poissa olleiden ja ennalta ilmoittaneiden
maksuja, haluamme tehdä sen siksi että tiedän että myös moni perhe on tosi
kovilla näinä aikoina.
On ollut jotenkin tosi liikuttavaa, kuinka tämä aika on yhdistänyt
meitä. Olen keskustellut useamman
perheen kanssa siitä mitä tämä kaikki on tuonut heille. Huolta toimeentulosta, terveydestä,
läheisistä ihmisistä mutta on tämä tuonut muutakin.
Useampi perhe on kertonut siitä, kuinka ensimmäistä kertaa
heillä on nyt (tosin pakon sanelemana) aikaa olla oma perhe. Tehdä asioita
yhdessä, kokea yhdessä, oppia tuntemaan tosiaan syvemmin.
Allekirjoitan tämän itsekin.
Eilen tein oman 17-vuotiaan kanssani faceen sellaista hassua
kyselyä siitä, miten lapsi näkee oman vanhemman. Minun tyttäreni sanoi, että
olen todella hyvä tekemään työtäni ja olemaan äiti, vaikka en osaakaan ottaa
elämää kevyesti, minulta puuttuu kuulemma elämisen keveys.
Ah, kuinka oikeassa hän onkaan. Elämisen keveyden minä haluaisin häneltä
oppia ja näiltä muiltakin ympärillä olevilta lapsilta. Hehän elävät hetkessä. He elävät juuri niin,
kuin meidänkin olisi nyt elettävä. Keskitettävä kaikki voimamme tähän pieneen
hetkeen ja hyvään.
Toki minä murehdin ja stressaan, huoli, murhe ja pelko on
suuri, mutta uskon myös siihen, että teen parhaani. Koko sydämelläni minä teen
sen minkä pystyn, jotta ympärilläni olevien on hyvä olla ja minä, ja me kaikki, selviämme
tästä kaikesta toistemme avulla.
Ottakaamme mallia siis lapsista, heidän elämisen keveydestä.
Kevät tulee, kukat ja perhoset ja elämisen keveyskin.
