Vuosi 2018

Viime viikolla joulujuhlien jälkifiiliksissä sitä tajusin taas, kuin varkain, että vuosi on taas pian taputeltu ja on aika käydä joulun viettoon ja avata sitten taas uutta vuotta.

Jotenkin vuodet vain karkaavat. Olen opetellut elämään hetkessä. Yritän olla murehtimatta menneitä tai pelkäämättä tulevaa. Olla tässä ja nyt. Joskus on kuitenkin hyvä pysähtyä ja palata menneissä taaksepäin, muistella ja olla kiitollinen. Kiitollisuuteen meillä onkin niin paljon aihetta.

Vuosi 2018 oli meille vilskeläisille hyvin antoisa. Kaikilla on varmasti omat henkilökohtaiset muistot mutta uskon, että kirjoitan meidän suurimman osan puolesta, kun nostan tähän muutamia huippuhetkiä.

2018 talvi oli luminen ja kylmä. Ulkoilimme paljon ja kerrankin pääsimme ihan monta viikkoa harrastamaan talviurheilulajeja. Pikku Vilskeen pihalle jäädytetty luistelukenttä jäädytettiin moneen kertaan uudestaan ja uudestaan, kun aina kävi joku pieni plussa, mutta se kannatti. Moni oppi luistelemaan. Isommat tekivät retkiä myös luistelemaan Uittamon isolle jäälle, mutta tärkeintä oli, että lähes kaikki pääsivät luistimien päälle. Lapset ovat toistensa parhaita opettajia, vertaistuki ja into tarttuu.

Myös hiihtämään päästiin. Tehtiin retkiä hiihtomajalle ja Katariinan metsiin. Hiihtäminen on motorisesti vaativa laji, mutta äärettömän hyvää liikuntaa. Eikä aina tarvitse hiihtää verenmaku suussa kovaa, välillä voi vain nautiskella.

Toki yhteisesti järjestytyissä olympialaisissa hiihdettiin paljon ja kovaa. Olympialaisissa oli monia muitakin lajeja, lasten valitsemia, tietenkin, Pilkkikisat, napakelkkailu, lumilautailu ja luistelu. Olympialaiset saivat asiankuuluvan, aloitusseremonian ja päätöksen. Aloitusseremonioissa tuotiin olympiatuli ja esiteltiin kisaajia. kuten kaikki kunnon kisat, pitihän ne päättää makkaran paistoon pihalla.

Tunteista ja tunnekäyttäytymisestä puhuimme paljon. Joka perjantai huipentui tunneperjantaihin, jolloin meillä käsiteltiin eri tunteita usein pienien näytelmien kautta. Haluamme korostaa, että elämisentaidot, eli sosiaaliset ja vuorovaikutustaidot tunnetaitojen lisäksi ovat ihmisen tärkeimpiä työkaluja. Ne haluamme antaa kaikille lapsille, jotta he pärjäisivät tulevaisuudessa. Hauskoja heittäytymisiä, opettavaisia juttuja ja ennen kaikkea ajatuksia herättäviä.

Tärkeänihmisen päivää vietimme helmikuussa. Kaikki lapset olivat saaneet kutsua tärkeimmän ihmisen kylään. Nämä päivät ovat ihania, sillä lapset ovat jotenkin niin otettuja siitä, että saavat toimia isäntinä ja emäntinä omille tärkeille ihmisille. Perinne, joka antaa kaikille.

Kevät toi tullessaan Äitienpäiväkahvilan Vilskeen pihaan. Lapset olivat tietysti leiponeet ja järjestimme taidenäyttelyn kaikista töistämme ulos kahvilaan. Meillä oli siis Vilskeen lavan ympäristössä taidekahvila. Onneksi sää helli meitä ja Mamas´ Cafe oli menestys.

Menestykkäästi reissusimme myös Korkeasaareen. Sää oli paras mahdollinen kissapetojen näkemiseen ja he esittäytyivätkin meille koko komeudessaan. Korkeasaaren reissussa on lapsille oma juttunsa, se lähtee jo siitä bussimatkasta, kun saat istua ystävän viereen. Jos lykästää on aikuiset muistaneet pakata oikealla ikärajalla sallittuja lasten leffoja ja iloinen pulputus käy koko menomatkan. Sitten on se ruokahetki, joka on joka kerta yhtä herkku. Lapset syövät kaksi kertaa enemmän, kuin yleensä, sillä retkellä kuuluu syödä ja ulkona kaikki maistuu paremmalta. Hyvä kun syövät, sillä seuraavat tunnit Korkeasaaressa he käyttävät koko energiansa siihen, että he tutkivat kaiken mitä eteen tulee, on nähtävä karhut, apinat, lintutalo, kamelit ja ja..

Korkeasaaren porteille takaisin, välipala nassuun ja bussiin. Sitten tulee hiljaisuus. Yleensä lähes kaikki lapset nukkuvat ja me aikuiset huokailemme sitä, miten hienosti kaikki voi sujua, kun on hyvä tiimi tekemässä yhdessä hommia. Vilskeen pihalla on jo hermostuneet äidit, joille on jo matkalta laitettu pari päivitystä, ettei leijona ole syönyt ketään ja sadevaatteita ei ole tarvittu ja ei ole oksennettu ja ollaan jo kohta takasin!

Korkeasaaren jälkeen oli melko pian aika kevät juhlan ja eskareiden päätöksen. Juhla oli varsinkin minulle hyvin merkityksellinen, sillä hyvästelimme Vilskeen ensimmäiset eskarit koulutielle. Joukossa oli muutamia, jotka olivat olleet ihan alusta asti luomassa Vilskettä meidän kanssa. Vaikka tiedämme, että he ovat saaneet meiltä hyvät eväät tulevaisuuteen on aina haikeaa päästä heitä sylistään. Se on jotenkin niin vaikea hyväksyä, että lapset kasvavat vaikkei yhtään itse vanhene.

Onneksi meillä oli vielä yhteinen Kesis-leiri. Lainaan tähän nyt henkilökohtaiselta facesivultani päivityksen se kertokoon teille kaikki  13.6.2018

” Kesiksellä. Olemme viimeksi olleet täällä tekemässä ajatustyötä Vilskeen perustamisesta vuonna 2014. Nyt olemme täällä Vilskeen eskareiden kanssa. Ihana päivä. Olemme yhdessä kokeneet niin paljon. Olen opettanut heille asioita, mutta he ovat luoneet elämääni.

Katselin tänään, kuinka tärkeänä he opettelivat tiskaamaan omat astiansa, kuinka he sirkustunneilla tekivät pyramideja ryhmässä. Olin pakahtua ylpeydestä, kun he rohkeasti kirmasivat uimaan ja he uivat, myös se vesipelkoine uimakoululaiseni! Polleana he antoivat läpyjä iltaohjelman moottoripyörä taiteilijalle ja sitä riemun kiljahduksien määrää, kun pääsimme traktorinlavalla laavulle makkaranpaistoon.

Nyt tähtitaivainen puolijoukkuetelttamme on hiljainen. Sen täyttää vaan tasainen tuhina. Tätä ennen pesimme hampaat ja sain esittelyn  star wars-hammasharjasta.

Pieni hento ääni makuupussin uumenista kysyi

-Henna, Oletko tässä koko yön?

-Olen.

- No sitten minun on turvallinen olla.

Toiselta puoleltani kuului kuiskaus

-Jos piirtäisit selkääni. Se olisi ihanaa.

Minähän piirsin ja jos ihan pikkasen herkistyin vain siksi, että olen niin onnellinen juuri nyt ja juuri tässä!”

 Herkisti kyllä sekin, mutta eri tavalla. Alkukesästä väänsimme palveluseteleiden kanssa, kuka niitä saa ja koska. Minun verenpaineet kohosi ja olin jo valmis teroittamaan sapeliani. Onneksi seteli sotkut saatiin kaupungin kanssa kuntoon ja oikeus ja kohtuus tapahtui. Saimme uusia perheitä sisälle.

Uutta henkilökuntaakin löydettiin syksyksi, sillä menetimme pari hyvää lastenhoitajaa koulunpenkille. On se hyvä, kun nuoret ihmiset löytävät itsensä ja jatkavat opintoja, tietenkin, mutta sääli heitä olisi päästää aina menemään. Anni, ihana lastenhoitajamme sai ensimmäisen Vilskevauvan ja jäi mammalomalle.

Syksy toi tullessaan Onnimannin, metsän vihreänuttuisen miehen. Tästä onkin riittänyt tarinaa ja jutunjuurta koko loppuvuodeksi. Onnimannin seikkailut on vieneet meitä sienimetsään, metsän suloisempaan paikkaan ja ties minne.  

Syksy on ollut lämmin ja värikäs ja olemme olleet entistä enemmän luonnossa. Olemme päässeet kaikki lähemmäksi luontoa.  Olemme tehneet paljon asioita yhdessä jakaneet hyviä juttuja ja tehneet yhdessä projekteja. Olemme kuin palanneet siihen mistä vilske aikoinaan lähti, yhdessä tekemiseen.

Alku talvesta piipahdimme hakemassa uusia tuulia Italiasta asti ja veimme sinne aimo annoksen vilske energiaa.

Joulun aikaan olemme sekoittaneet totaalisesti porukoita ja askarrelleet, retkeilleet ja ihmetelleet jouluntaikaa yhdessä.

Tähän loppuun sopiikin lainaus Onnimannista, tämän rakkauden mukana toivotan kaikille Rauhallista ja ihanaa joulua.

"Onnimanni jäi hetkeksi pihamaalle katselemaan loistavaa joulutaivasta.

Korkealla keskitaivaan vahvuudessa paloi kirkas, lempeä tähti.

-Se on lyhty Jumalan ikkunalla, sanoi Onnimanni hartaana.

- Ja sen nimi on rakkaus❤"

Pikkutalon kuulumisia

Pikkutalon lasten syksyyn on mahtunut syksyn ja luonnon ihmeiden tarkastelua, seikkailua, leikkitaitojen harjoittelua ja liikunnan iloa.

Metsäretkillä olemme ihmetelleet luonnosta löytyviä asioita ja tarkastelleet myös kuvien kautta, mitä ovatkaan kaikki nämä ihmeelliset asiat luonnossa ja löydämmekö niitä ympäriltämme. Punertuneet mustikanvarvutkin näyttivät lasten mielestä ihan kukilta, niin kauniin värin ne ovat saaneet!

Ja mitä ovat nuo pienet pallerot maassa? Miksi niitä ei saa koskea? Saako kepillä koskea? Onnimannin suloisen paikan myötä olemme huomanneet, että metsä on pullollaan suloisia paikkoja. Pikkukarhut voivat rakentaa kolonsa männynoksien alle.

 Luonto tarjoaa myös oman sohvan, jossa voi levähtää välillä porukalla. Kahden puun välistä voi seurata live-esityksiä. Osaakohan Mammu esittää Ryhmä Hauta?

Pikkutalossa retket ovat viikon kohokohta. Niihin valmistaudutaan innolla ja tärkeää on tietää, että koska eväät syödään. Metsä on luonnon oma motoriikkarata ja siellä on hyvä harjoitella motorisia taitoja.

Retket ovat suuri tutkimusmatka pienille tutkijoille.

Pikkutalon isot pääsivät myös retkeilemään Kupittaalle. Ihastelimme vesilintuja, kanoja ja kuuntelimme kukon kiekauksia.

Linja-autolla matkustaminen oli lapsista jännittävää ja hauskaa. Lapset tunnistivat matkalla paljon tuttuja paikkoja, joista oli kiva päästä kertomaan toisille. Joillekin lapsille linja-autolla matkustaminen oli jo tuttu juttu, mutta joillekin se oli uutta ja ihmeellistä. Lapset muistivat hienosti, miten toimimme liikenteessä.

Pääsimme seikkailemaan puistoon ja tietysti syömään eväitä.
Isänpäivän lähestyessä saimmekin haasteen: Mistä löydämme kuusipuun? Koska vain kuusesta voi pudota kuusenkäpyjä. Onneksi meillä oli matkassa yksi mallikäpy, jotta tiesimme mitä etsiä. Lähdimme seulomaan lähimetsiä, mutta kuuset olivat melko harvassa. Männynkäpyjä kyllä löytyi paljon, mutta ne eivät näyttäneet yhtä suurilta ja pitkulaisilta, kuin kuusenkäpymme. Etsimme ja etsimme, kunnes vihdoin löysimme kuusen! Ja mikä parasta, kuusi oli tiputtanut meille kuusenkäpyjä. Poimimme kävyt mukaan, ennen kuin oravat ehtivät paikalle. Kuusenkävyistä lapset taiteilivat ihanan persoonallisia Säätieteilijäpeikkoja. Säätieteilijäpeikko tulisi ripustaa ulos, jolloin sääpeikko voi havainnoida ja kertoa millainen sää on.

Tässä säätieteilijäpeikon ohjeet:

Ripusta peikko ulos.

Aurinkoisella ja kuivalla säällä suomut pysyvät auki.

Sateisella ja kostealla säällä suomut menevät suppuun.

Tuulisella säällä peikko keinuu.

Pienellä tuulella vain hiukset liikkuvat.

Pakkasella peikko on huurteessa.

 Syksyllä lehtien päätyessä maahan, hiekan keräännyttyä leikkimökin lattialle ja ilman kylmennyttyä, onkin hyvä lämmitellä pihatalkoilla! Haravoimme lehdet pihalta, järjestelimme ja siivosimme leluvaraston, putsasimme ja järjestelimme leikkimökin ja pyyhkisimme leluja kiiltäviksi. Innokkaat lapset harjailivat vuorotellen leikkimökin lattiaa ja työnsivät rekan kyydissä lehtiä pois pihalta.

  Haravointi on kivaa!                                                 Mutta parasta on telmiä lehdissä.

Kärryyn mahtuu paljon lehtiä ja niiden kärrääminen oli supersuosittua.

”Mä haravoin tällä pikkuharavalla.”

Pidimme välissä myös taukoa pihatöistä ja lämmittelimme lämpimällä mehulla, eväillä ja rusinoilla.

Pihaleikit ovat mahtavia ja me nautimmekin niistä säässä kuin säässä. Sateen tullen, lapset näkevät kaikki mahdollisuudet, mitä veden kanssa voi leikkiä. Keittelimme yhdessä kuravelliä, kalastelimme vesilammikosta ja rakentelimme puroja. On kiinnostavaa katsella, kuinka vesi valuu pitkänä purona ja kuinka pitkälle vesi riittää!

Myös sisällä on kiva leikkiä ja jumppailla. Olemme harjoitelleet erilaisia liikkumistaitoja ja harjoitettu motoriikkaa temppuradoilla. Lasten ykkössuosikki on tietysti liukumäki puolapuista! Ensin harjoitellaan kiipeämistä puolapuita pitkin ja sitten liu’utaan alas yksin tai kaverin kanssa.

Konttaaminen tunnelissa on hauskaa ja jännittävää sekä hyvin tarkkaa puuhaa.

Leikki- ja kaveritaitoja on tärkeä harjoitella. Miksei toisia saa satuttaa? Mitä pitää tehdä, jos toista satuttaa vahingossa? Miksei kaverin hiekkakakkuja saa rikkoa? Miten pyydetään kaveri leikkiin tai miten leikkiin tullaan mukaan? Mietimme nukketeatterin keinoin myös, että mitä tehdään, jos monen haluamaa lelua onkin vain yksi? Pyysimme osan Hippuloista ja Vimpuloista mukaan teatteriin. Kolmevuotiaat lapset, jotka itsekin harjoittelevat kyseisiä taitoja, opettivatkin hienosti pienemmille pikkutalolaisille, että lelulla voidaan leikkiä vuorotellen, jolloin molemmat saavat leikkiä halutulla lelulla. Tulimme myös siihen tulokseen, ettei toisia saa satuttaa, vaikka kuinka paljon harmittaisi toisen käytös.

Lopuksi lapset pääsivät vielä kokeilemaan käsinukeilla esittämistä!

Karhu nukkuu

”Hyvää yötä piltit, nalle silmät sulkee. Lapsosista näkee nalle monta unta.”

Näihin säkeisiin päättyi syksyn viimeinen Nalle- tuokio viime viikolla.  Juhlinnasta huolimatta mielemme olivat haikeat, sillä nallet olivat olleet olennainen osa syksyn toimintaa. Yhdessä olimme opetelleet yhteistyötä ja ystävyyden pelisääntöjä pitkin matkaa. Nallet olivat koonneet lapset yhteen ja luoneet ryhmähenkeä. Oli syntynyt Rohkeiden Hulinoiden ja Reilujen Vilinöiden porukat, mutta mitä kaikkea olikaan tapahtunut matkan varrella...

Alkusyksystä Hulina ja Vilinä ryhmät saivat postista kummalliset paketit. Pakettien lähettäjäksi oli kirjattu Äiti Karhunen Nallelaaksosta ja pakettien sisältä kuului kumeaa kuorsausta ja satunnaisia murahduksia. Molemmat ryhmät kokoontuivat vuorollaan omien pakettinsa ympärille tutkimaan ja tuumiskelemaan, mitä paketit saattaisi sisältää ja rohkenisiko niitä avata lainkaan. Uteliaisuus kuitenkin voitti epäröinnin ja uskalsimme raottaa hiukan pakettien kansia…

Hulina ryhmän postipaketista kömpi esille pieni keltainen nappisilmäinen nallekarhu ja Vilinä ryhmän postipaketista putkahti ulos suuri ja pörröinen karhunpoikanen. Ilmassa oli selvästi ihastusta ensi silmäyksellä ja lapset halusivat heti esitellä itsensä pörröisille ystävillemme, mutta silloin törmäsimme ongelmaan nalleilla ei ollut nimiä. Pidimme lasten kanssa ideariihen ja yhteistyön tuloksena Hulinoiden nalle sai nimekseen Otso Karhunen, joka jo kohta sai hellittelymuodon Ode Banana. Vilinöiden karhunpoikanen sai lasten ideoimana kansainvälisen nimen Titi-Blue. Jo ensimmäisestä yhteisestä tuokiostamme asti sovimme, että nalleja hoidetaan Nalle- tuokioilla pareittain, sillä pienistä karhuista on suuri vastuu.

Äiti Karhunen oli lähettänyt lapsensa Vilskeeseen oppimaan ja opettamaan elämisen taitoja, kuten yhteistyötä, ystävyyttä, itsestä ja kaverista huolehtimista, vastuunottoa ja terveitä elämäntapoja.

Ensimmäisillä kerroilla ryhmät keksivät itselleen nimet, ideoinnissa hyödynsimme vahvuuskortteja, lapset äänestivät mielestään parhaiten ryhmää kuvaa vahvuusadjektiivia nousemalla seisomaan äänestystilanteessa, Hulina ryhmän kärkikahinoissa olivat huumorintajuiset Hulinat ja Rohkeat Hulinat, rohkeus voitti yhdellä äänellä, jolloin sitä äänesti koko porukka, näin sai nimensä; Rohkeat Hulinat! Vilinä ryhmä oli selkeästi yksimielisempi ja Reilut Vilinät saivat nimensä jo ensimmäisellä äänestyskierroksella.

Seuraavalla kerralla Rohkeat Hulinat ja Reilut vilinät pohtivat mm. liikennesääntöjen kautta, yhteisien sääntöjen merkitystä. Lapset ideoivat pareittain omille ryhmilleen säännöt, joita jokainen omalla peukalon jäljellään allekirjoittaen sitoutui noudattamaan.

Tässä muutamia lasten laatimia sääntöjä:

ü  Saa leikkiä

ü  Ei saa nauraa, jos toinen kaatuu

ü  Ei saa syödä myrkkysieniä tai marjoja

ü  Riidat sovitaan puhelemalla

ü  Ei saa nauraa, jos toista pelottaa

ü  Kaikki otetaan leikkiin mukaan

ü  …

Viisaita lapsia sanoisin.

Yksi tärkeimmistä harjoituksista, joita ensimmäisillä kerroilla teimme oli niin sanottu Ystävyyden verkko, jossa lankakerä kulki piirissä ristiin rastiin niin, että jokainen jolla kerä oli jo käynyt piti omasta kohdastaan kiinni kerän jatkaessa matkaa lapselta toiselle. Harjoitus konkretisoi yhteistyön tärkeyden sekä sen, että jokaisella on piirissä oma tärkeä paikkansa. Syntyi käsite ” ystävyyden piiri”, jonka ulkopuolelle ei saa jäädä kukaan.

Nalle- tuokioiden edetessä pohdimme lasten kanssa sateenkaaren kauneuden salaisuutta, olisiko se yhtä vaikuttava näky, jos taivaalla hehkuisi vain yksi väri, vai onko sateenkaaren kauneuden salaisuus sen taidossa yhdistää erilaiset värit kokonaisuudeksi, jossa jokainen raita on ainutlaatuinen ja sellaisena tärkeä. Lapset vertailivat keskenään erilaisia piirteitään, teimme ryhmiä silmien värin mukaan, jonoja pituuden mukaan ja pohdimme tekeekö erilaisuus meistä eriarvoisia ja saako erilaisuudesta kiusata. Yksi Hulina tytöistä kiteytti tuokion opetuksen sanoilla: ”Me ollaan kaikki ihan eri näköisiä, ainutkertaisia ja arvokkaita.”

Seuraavilla kerroilla keskityimme pohtimaan omia ja toisten taitoja. Yhteistyössä on hyötyä monista erilaisista kyvyistä, Vilinät pohtivat omia taitojaan leikissä ” Olen harvinainen lintu”, lapset kuiskasivat  minulle vuorotellen salaisen taitonsa ja lukiessani lapusta taidon, kyseinen lapsi nousi seisomaan ja sanoi ” Olen harvinainen lintu”. Reiluista vilinöistä löytyi monenlaisia harvinaisia lintuja, yksi lintu oli taitava rakentamaan legoja, toinen piirtämään, kolmas teki voltteja ja kiitos uimakoulun meillä oli myös monta taitavaa uimaria ja sukeltajaa.

Hyvän näkeminen muissa ja tunnustuksen vastaanottaminen ovat myös taitoja, joita olemme harjoitelleet. Rohkeilla Hulinoilla oli kehupiiri, jossa piirin keskelle sai omaa tahtia tulla seisomaan ja kuulemaan muilta, missä asioissa juuri sinä olet taitava. Rohkeat Hulinat olivat sekä innokkaita ottamaan kehuja vastaan, mutta myös antamaan niitä. Reilut Vilinät taas saivat istua kehutuolilla ja vastaanottaa muiden kehuja itsestään. Lapset olivat tehneet todella tarkkanäköisiä huomioita toisistaan, meillä oli taitavia leikkijöitä, hyviä piirtäjiä, lohduttajia ja hyviä kuuntelijoita, rohkeita kiipeilijöitä, loistavia tarinankertojia, lempinimenkeksijöitä, nopeita juoksijoita, hyviä ystäviä ja ihan vaan ihania…

Olemme ehtineet pohtia myös, mitä tarkoittaa jos joku on tunnollinen ja mitä on vastuunkantaminen. Hulinat tekivät pieniä dramatisointeja tilanteista, joissa joku ei olekaan hoitanut tehtäväänsä vastuullisesti ja mitä tästä seurasi. Näimme muun muassa näytelmän, jossa talonmiehet päättivätkin jatkaa aamu- uniaan, eivätkä ehtineet näin ollen auraamaan päiväkodin pihalta yön aikana satanutta lunta, seurauksena oli hangessa liukastelevia lapsia ja vanhempia. Vilinät puolestaan miettivät kodinaskareita ja kenen vastuulla kotityöt ovat ja voiko myös lapset auttaa vanhempia hoitamaan kotia. Lapset pääsivät myös käytännön harjoituksiin, kun jaoimme pienille ryhmille omia vastuualueita päiväkodissa, erityisesti pöytien pyyhinnästä suorastaan kilpailtiin ( vinkiksi kotiin😉). Muita tehtäviä olivat hiekan lakaiseminen, eksyneiden lelujen paikalleen palauttaminen, kätketyn pölyn metsästys, pienien lohdutus ja auttaminen.

Koko syksyn mittaisia teemoja ovat olleet yhteistyö, toisten kuuntelu ja kunnioittaminen sekä kaikkien osallisuus. Jokainen Nalle- tuokio on alkanut ystävyyden piiristä, jossa olemme sähkösanoma- leikillä lähettäneet jokaiselle piirissä olijalle ystävällisiä ajatuksia. Nalle- tuokiot jatkuvat taas kun pörröiset ystävämme heräilevät kevät aurinkoon. Kevään teemoja ovat mm. tunteiden tunnistaminen, kiukun selättäminen, anteeksi pyytäminen ja anteeksianto, terveys, aivojen, keuhkojen ja sydämen tärkeät tehtävät, aistit ja avun pyytäminen hätätilanteessa. Eli kevät aurinko tuo tullessaan lisää tärkeitä elämässä tarvittavia taitoja.

 Karhujen nukkuessa viettäkäämme satumaista joulunaikaa!

Toivottaa Johanna ❤

Puhumisen taito, oppia elämään

Olin aina halunnut vähintään kaksi lasta, sillä minulla oli kummallinen päähänpinttymä, että jos meillä on vain yksi lapsi, siitä tulee itsekäs ja yksinäinen. Hän ei opi jakamaan kun on yksin ja me aikuiset hemmottelemme hänet pilalle.

Tein lopulta sitä, että lauantaina, kun oli karkkipäivä, namilaatikko jaettiin isän ja äidin kanssa, sillä muita lapsia meille ei siunaantunut. Kutsuin ystävieni lapsia leikkimään ja kyttäsin, että tyttäreni lainaa my little ponyjansa.

Hupsua,

ajattelen nyt, 15-vuoden jälkeen.

Kyllä elämä opetti ja toiset lapset.

Sain sähköpostia perheeltä, jossa kotona oli käyty keskustelua siitä, että lapsi oli ilmoittanut, ettei voi pukea päällensä tätä ja tätä vaatetta, kuin kaveri oli sanonut, että ne ovat rumat. Samassa sähköpostissa oli pohdintaa ystävyyssuhteista ja siitä mikä on kiusaamista.

Pysähdyin pohtimaan taas kaikkea.

Elämän raadollisuutta.

Miten meistä on tullut niitä, keitä olemme?

 Lapset voivat olla toisilleen tosi julmia. He sanovat asioita ajattelematta, miltä toisesta tuntuu. Lapset eivät tiedä mikä on soveliasta ja mikä ei. Meidän tehtävä aikuisina, on opettaa sitä.

Ei kaupassa ole soveliasta osoitella tai ihmetellä suureen ääneen toisen ihmisen ulkonäköä. Et voi sanoa kaverille, että hänen vaatteet on rumia.  Et voi omia kaikkia leluja ja jättää kaveria ottamatta mukaan leikkiin..

Minun tärkeimpiä tehtäviä päiväkodin henkilökuntaan kuuluvana on opettaa lapsille hyviä kaveritaitoja, jakamista ja yhdessä toimimista.

Me kaikki olemme vain niin kovin erilaisia. Toiset laukovat suustansa tahattomasti mitä sattuu, Hups!

Toiset osaavat olla ilkeitä ja taivutella sanansa teräviksi miekoiksi ja satuttaa tosi kovin.

Toiset ei saa sanottua mitään, vaan tyytyvät kohtaloonsa ja jättävät kaiken sisään.

Näin on aikuisenakin. Se on ihmisen luonne.

Voit oppia asioita ja empatiaa mutta perusluonne on se mikä pysyy.

Elämä opettaa pikkuhiljaa, mitä on soveliasta sanoa tai tehdä, tässä meillä aikuisilla on tärkeä rooli. Emme voi loputtomiin suojella kultamussukoitamme, pyöritellä niitä pumpuliin. Viimeistään koulussa heidän on pärjättävä, tultava toimeen omillaan.

On vähintäkin julmaa, jos vanhemmat pitävät lapsensa suojissaan kouluun saakka ja sitten kun se ”itsenäinen elämä” alkaa heidät heitetään pärjäämään yksin leijonan luolaan, sillä koulussa kukaan ei ole joka hetki vartioimassa kuka sanoo ja mitä tekee kenelle.

On opittava ottamaan vastaan, käsittelemään asioita ja päästämään irti. On opittava empatiaa muita ihmisiä kohtaan. On osattava käyttäytyä.

Mikä sitten on kiusaamista ja mikä ”elämän opettelua”?

Milloin aikuisena sinun kuuluu puuttua tilanteeseen?

Lapset riitelevät leluista, kaikki haluavat saman tavaran.

Toinen tilanteessa oleva kokee olevansa kiusattu koska ei saa sitä mitä haluaa, toisen mielestä se kuuluu leikkiin.

-Niin minä siskonkin kanssa..

Jokaisen tunne on todellinen.

Minä aikuisena pohdin, puutunko vai odotanko osaavatko nuo kaksi selvittää tilanteen itse?

Miten minä opetan heille puhumisen taitoa, jakamisen merkitystä, asioista sopimista?

Nyt minun on se tehtävä, nyt kun puhumme vielä pikkuautoista.

Jotta he oppisivat jotain, jolla vältetään vuosien päästä riita perinnöstä tai paha mieli työpaikan palverissa.

Se on tehtävä nyt, jotta pärjäämme aikuisena.

Sitten kun vanhenemme, me kaikki taas taannumme.

 Ja voin korvat punaisina todistaa kuinka kaikille aina yhtä rakas isoäiti suureen äänen joulupöydässä ihmettelee miniänsä jatkuvaa lihomista;

-Voisit syödä vähemmän, vaikuttaa pian terveyteen tuommoinen lihavuus!