Olin aina halunnut vähintään kaksi lasta, sillä minulla oli kummallinen päähänpinttymä, että jos meillä on vain yksi lapsi, siitä tulee itsekäs ja yksinäinen. Hän ei opi jakamaan kun on yksin ja me aikuiset hemmottelemme hänet pilalle.
Tein lopulta sitä, että lauantaina, kun oli karkkipäivä, namilaatikko jaettiin isän ja äidin kanssa, sillä muita lapsia meille ei siunaantunut. Kutsuin ystävieni lapsia leikkimään ja kyttäsin, että tyttäreni lainaa my little ponyjansa.
Hupsua,
ajattelen nyt, 15-vuoden jälkeen.
Kyllä elämä opetti ja toiset lapset.
Sain sähköpostia perheeltä, jossa kotona oli käyty keskustelua siitä, että lapsi oli ilmoittanut, ettei voi pukea päällensä tätä ja tätä vaatetta, kuin kaveri oli sanonut, että ne ovat rumat. Samassa sähköpostissa oli pohdintaa ystävyyssuhteista ja siitä mikä on kiusaamista.
Pysähdyin pohtimaan taas kaikkea.
Elämän raadollisuutta.
Miten meistä on tullut niitä, keitä olemme?
Lapset voivat olla toisilleen tosi julmia. He sanovat asioita ajattelematta, miltä toisesta tuntuu. Lapset eivät tiedä mikä on soveliasta ja mikä ei. Meidän tehtävä aikuisina, on opettaa sitä.
Ei kaupassa ole soveliasta osoitella tai ihmetellä suureen ääneen toisen ihmisen ulkonäköä. Et voi sanoa kaverille, että hänen vaatteet on rumia. Et voi omia kaikkia leluja ja jättää kaveria ottamatta mukaan leikkiin..
Minun tärkeimpiä tehtäviä päiväkodin henkilökuntaan kuuluvana on opettaa lapsille hyviä kaveritaitoja, jakamista ja yhdessä toimimista.
Me kaikki olemme vain niin kovin erilaisia. Toiset laukovat suustansa tahattomasti mitä sattuu, Hups!
Toiset osaavat olla ilkeitä ja taivutella sanansa teräviksi miekoiksi ja satuttaa tosi kovin.
Toiset ei saa sanottua mitään, vaan tyytyvät kohtaloonsa ja jättävät kaiken sisään.
Näin on aikuisenakin. Se on ihmisen luonne.
Voit oppia asioita ja empatiaa mutta perusluonne on se mikä pysyy.
Elämä opettaa pikkuhiljaa, mitä on soveliasta sanoa tai tehdä, tässä meillä aikuisilla on tärkeä rooli. Emme voi loputtomiin suojella kultamussukoitamme, pyöritellä niitä pumpuliin. Viimeistään koulussa heidän on pärjättävä, tultava toimeen omillaan.
On vähintäkin julmaa, jos vanhemmat pitävät lapsensa suojissaan kouluun saakka ja sitten kun se ”itsenäinen elämä” alkaa heidät heitetään pärjäämään yksin leijonan luolaan, sillä koulussa kukaan ei ole joka hetki vartioimassa kuka sanoo ja mitä tekee kenelle.
On opittava ottamaan vastaan, käsittelemään asioita ja päästämään irti. On opittava empatiaa muita ihmisiä kohtaan. On osattava käyttäytyä.
Mikä sitten on kiusaamista ja mikä ”elämän opettelua”?
Milloin aikuisena sinun kuuluu puuttua tilanteeseen?
Lapset riitelevät leluista, kaikki haluavat saman tavaran.
Toinen tilanteessa oleva kokee olevansa kiusattu koska ei saa sitä mitä haluaa, toisen mielestä se kuuluu leikkiin.
-Niin minä siskonkin kanssa..
Jokaisen tunne on todellinen.
Minä aikuisena pohdin, puutunko vai odotanko osaavatko nuo kaksi selvittää tilanteen itse?
Miten minä opetan heille puhumisen taitoa, jakamisen merkitystä, asioista sopimista?
Nyt minun on se tehtävä, nyt kun puhumme vielä pikkuautoista.
Jotta he oppisivat jotain, jolla vältetään vuosien päästä riita perinnöstä tai paha mieli työpaikan palverissa.
Se on tehtävä nyt, jotta pärjäämme aikuisena.
Sitten kun vanhenemme, me kaikki taas taannumme.
Ja voin korvat punaisina todistaa kuinka kaikille aina yhtä rakas isoäiti suureen äänen joulupöydässä ihmettelee miniänsä jatkuvaa lihomista;
-Voisit syödä vähemmän, vaikuttaa pian terveyteen tuommoinen lihavuus!
