Viime viikolla joulujuhlien jälkifiiliksissä sitä tajusin taas, kuin varkain, että vuosi on taas pian taputeltu ja on aika käydä joulun viettoon ja avata sitten taas uutta vuotta.
Jotenkin vuodet vain karkaavat. Olen opetellut elämään hetkessä. Yritän olla murehtimatta menneitä tai pelkäämättä tulevaa. Olla tässä ja nyt. Joskus on kuitenkin hyvä pysähtyä ja palata menneissä taaksepäin, muistella ja olla kiitollinen. Kiitollisuuteen meillä onkin niin paljon aihetta.
Vuosi 2018 oli meille vilskeläisille hyvin antoisa. Kaikilla on varmasti omat henkilökohtaiset muistot mutta uskon, että kirjoitan meidän suurimman osan puolesta, kun nostan tähän muutamia huippuhetkiä.
2018 talvi oli luminen ja kylmä. Ulkoilimme paljon ja kerrankin pääsimme ihan monta viikkoa harrastamaan talviurheilulajeja. Pikku Vilskeen pihalle jäädytetty luistelukenttä jäädytettiin moneen kertaan uudestaan ja uudestaan, kun aina kävi joku pieni plussa, mutta se kannatti. Moni oppi luistelemaan. Isommat tekivät retkiä myös luistelemaan Uittamon isolle jäälle, mutta tärkeintä oli, että lähes kaikki pääsivät luistimien päälle. Lapset ovat toistensa parhaita opettajia, vertaistuki ja into tarttuu.
Myös hiihtämään päästiin. Tehtiin retkiä hiihtomajalle ja Katariinan metsiin. Hiihtäminen on motorisesti vaativa laji, mutta äärettömän hyvää liikuntaa. Eikä aina tarvitse hiihtää verenmaku suussa kovaa, välillä voi vain nautiskella.
Toki yhteisesti järjestytyissä olympialaisissa hiihdettiin paljon ja kovaa. Olympialaisissa oli monia muitakin lajeja, lasten valitsemia, tietenkin, Pilkkikisat, napakelkkailu, lumilautailu ja luistelu. Olympialaiset saivat asiankuuluvan, aloitusseremonian ja päätöksen. Aloitusseremonioissa tuotiin olympiatuli ja esiteltiin kisaajia. kuten kaikki kunnon kisat, pitihän ne päättää makkaran paistoon pihalla.
Tunteista ja tunnekäyttäytymisestä puhuimme paljon. Joka perjantai huipentui tunneperjantaihin, jolloin meillä käsiteltiin eri tunteita usein pienien näytelmien kautta. Haluamme korostaa, että elämisentaidot, eli sosiaaliset ja vuorovaikutustaidot tunnetaitojen lisäksi ovat ihmisen tärkeimpiä työkaluja. Ne haluamme antaa kaikille lapsille, jotta he pärjäisivät tulevaisuudessa. Hauskoja heittäytymisiä, opettavaisia juttuja ja ennen kaikkea ajatuksia herättäviä.
Tärkeänihmisen päivää vietimme helmikuussa. Kaikki lapset olivat saaneet kutsua tärkeimmän ihmisen kylään. Nämä päivät ovat ihania, sillä lapset ovat jotenkin niin otettuja siitä, että saavat toimia isäntinä ja emäntinä omille tärkeille ihmisille. Perinne, joka antaa kaikille.
Kevät toi tullessaan Äitienpäiväkahvilan Vilskeen pihaan. Lapset olivat tietysti leiponeet ja järjestimme taidenäyttelyn kaikista töistämme ulos kahvilaan. Meillä oli siis Vilskeen lavan ympäristössä taidekahvila. Onneksi sää helli meitä ja Mamas´ Cafe oli menestys.
Menestykkäästi reissusimme myös Korkeasaareen. Sää oli paras mahdollinen kissapetojen näkemiseen ja he esittäytyivätkin meille koko komeudessaan. Korkeasaaren reissussa on lapsille oma juttunsa, se lähtee jo siitä bussimatkasta, kun saat istua ystävän viereen. Jos lykästää on aikuiset muistaneet pakata oikealla ikärajalla sallittuja lasten leffoja ja iloinen pulputus käy koko menomatkan. Sitten on se ruokahetki, joka on joka kerta yhtä herkku. Lapset syövät kaksi kertaa enemmän, kuin yleensä, sillä retkellä kuuluu syödä ja ulkona kaikki maistuu paremmalta. Hyvä kun syövät, sillä seuraavat tunnit Korkeasaaressa he käyttävät koko energiansa siihen, että he tutkivat kaiken mitä eteen tulee, on nähtävä karhut, apinat, lintutalo, kamelit ja ja..
Korkeasaaren porteille takaisin, välipala nassuun ja bussiin. Sitten tulee hiljaisuus. Yleensä lähes kaikki lapset nukkuvat ja me aikuiset huokailemme sitä, miten hienosti kaikki voi sujua, kun on hyvä tiimi tekemässä yhdessä hommia. Vilskeen pihalla on jo hermostuneet äidit, joille on jo matkalta laitettu pari päivitystä, ettei leijona ole syönyt ketään ja sadevaatteita ei ole tarvittu ja ei ole oksennettu ja ollaan jo kohta takasin!
Korkeasaaren jälkeen oli melko pian aika kevät juhlan ja eskareiden päätöksen. Juhla oli varsinkin minulle hyvin merkityksellinen, sillä hyvästelimme Vilskeen ensimmäiset eskarit koulutielle. Joukossa oli muutamia, jotka olivat olleet ihan alusta asti luomassa Vilskettä meidän kanssa. Vaikka tiedämme, että he ovat saaneet meiltä hyvät eväät tulevaisuuteen on aina haikeaa päästä heitä sylistään. Se on jotenkin niin vaikea hyväksyä, että lapset kasvavat vaikkei yhtään itse vanhene.
Onneksi meillä oli vielä yhteinen Kesis-leiri. Lainaan tähän nyt henkilökohtaiselta facesivultani päivityksen se kertokoon teille kaikki 13.6.2018
” Kesiksellä. Olemme viimeksi olleet täällä tekemässä ajatustyötä Vilskeen perustamisesta vuonna 2014. Nyt olemme täällä Vilskeen eskareiden kanssa. Ihana päivä. Olemme yhdessä kokeneet niin paljon. Olen opettanut heille asioita, mutta he ovat luoneet elämääni.
Katselin tänään, kuinka tärkeänä he opettelivat tiskaamaan omat astiansa, kuinka he sirkustunneilla tekivät pyramideja ryhmässä. Olin pakahtua ylpeydestä, kun he rohkeasti kirmasivat uimaan ja he uivat, myös se vesipelkoine uimakoululaiseni! Polleana he antoivat läpyjä iltaohjelman moottoripyörä taiteilijalle ja sitä riemun kiljahduksien määrää, kun pääsimme traktorinlavalla laavulle makkaranpaistoon.
Nyt tähtitaivainen puolijoukkuetelttamme on hiljainen. Sen täyttää vaan tasainen tuhina. Tätä ennen pesimme hampaat ja sain esittelyn star wars-hammasharjasta.
Pieni hento ääni makuupussin uumenista kysyi
-Henna, Oletko tässä koko yön?
-Olen.
- No sitten minun on turvallinen olla.
Toiselta puoleltani kuului kuiskaus
-Jos piirtäisit selkääni. Se olisi ihanaa.
Minähän piirsin ja jos ihan pikkasen herkistyin vain siksi, että olen niin onnellinen juuri nyt ja juuri tässä!”
Herkisti kyllä sekin, mutta eri tavalla. Alkukesästä väänsimme palveluseteleiden kanssa, kuka niitä saa ja koska. Minun verenpaineet kohosi ja olin jo valmis teroittamaan sapeliani. Onneksi seteli sotkut saatiin kaupungin kanssa kuntoon ja oikeus ja kohtuus tapahtui. Saimme uusia perheitä sisälle.
Uutta henkilökuntaakin löydettiin syksyksi, sillä menetimme pari hyvää lastenhoitajaa koulunpenkille. On se hyvä, kun nuoret ihmiset löytävät itsensä ja jatkavat opintoja, tietenkin, mutta sääli heitä olisi päästää aina menemään. Anni, ihana lastenhoitajamme sai ensimmäisen Vilskevauvan ja jäi mammalomalle.
Syksy toi tullessaan Onnimannin, metsän vihreänuttuisen miehen. Tästä onkin riittänyt tarinaa ja jutunjuurta koko loppuvuodeksi. Onnimannin seikkailut on vieneet meitä sienimetsään, metsän suloisempaan paikkaan ja ties minne.
Syksy on ollut lämmin ja värikäs ja olemme olleet entistä enemmän luonnossa. Olemme päässeet kaikki lähemmäksi luontoa. Olemme tehneet paljon asioita yhdessä jakaneet hyviä juttuja ja tehneet yhdessä projekteja. Olemme kuin palanneet siihen mistä vilske aikoinaan lähti, yhdessä tekemiseen.
Alku talvesta piipahdimme hakemassa uusia tuulia Italiasta asti ja veimme sinne aimo annoksen vilske energiaa.
Joulun aikaan olemme sekoittaneet totaalisesti porukoita ja askarrelleet, retkeilleet ja ihmetelleet jouluntaikaa yhdessä.
Tähän loppuun sopiikin lainaus Onnimannista, tämän rakkauden mukana toivotan kaikille Rauhallista ja ihanaa joulua.
"Onnimanni jäi hetkeksi pihamaalle katselemaan loistavaa joulutaivasta.
Korkealla keskitaivaan vahvuudessa paloi kirkas, lempeä tähti.
-Se on lyhty Jumalan ikkunalla, sanoi Onnimanni hartaana.
- Ja sen nimi on rakkaus❤"
