Olin Liikkuen läpi elämän seminaarissa Jyväskylässä joku tovi sitten. Varsin hauska seminaari, paljon hyvää asiaa ja aina kun puhutaan liikunnasta se innostaa ja itsessään. Seminaarin paras anti oli kuitenkin Maarit Kallion puheenvuoro Inhimillisiä kohtaamisia. Maarit on varsin koskettava puhuja. Hän on todella taitava äänen käyttäjä, äänenpainojen, taukojen ja suurten kysymysten avulla hän pysäyttää kuulija pohtimaan omaa elämäänsä. Näin ammattikasvattajana kohtaamiset pitäisi olla aina lämpimiä, läsnäolevia ja kannustavia. Onko todellisuus kuitenkaan näin?
Olin luennon jälkeen sanaton. Minulla meni useampi päivä käsitellessä sitä kaikkea mitä mieleeni heräsi. Viikon kuume influenssa oli pisteenä iin päällä. Totaali pysähdys, kun tuijotat viikon vaaleita olohuoneen tapetteja, sitä tulee kun varmennus siitä, että kukaan ei halua olla tapetti-ihminen, jokainen haluaa herättää tunteen, tulla nähdyksi. Näenkö minä heidät kaikki? Miten minä voin kohdata heidät kaikki, kun en kohtaa välillä edes itseäni?
”Jos me haluamme kohdata toisen ihmisen tai itsemme, meidän on laskeuduttava oltava läsnä.
Kenet ikinä kohtaatkaan, mieti kuka hän on? Mikä on hänen tarina? Katsele ihmisen taakse. Kukaan ei halua vain olla joku.”
Kukaan ei halua olla vain joku. Minä en halu olla vain joku. Minä haluan, että minullakin on tarina kerrottavana. Jokainen haluaa elää omaa tarinaa ja kertoa sen ehkä joskus jollekin.
”Ihmisyyden elinehto on tulla nähdyksi ja kuulluksi.”
Miten me pystymme tässä aistiärsykemaailmassa kohtaamaan jokaisen niin, että näemme hänen taakse? Mikä sen pienen surusilmäisen tytön tarina on? Hänen arka kaste kertoo omaa tarinaa, mutta pieni suu pysyy vielä suljettuna. Tiedän, että kun minä riittävän monta kertaa hymyilen, kosketan kun salaa ja luon turvallisuuden hänen ympärilleen, hän joku päivä kertoo minulle tarinansa.
Tästä teille pieni tarina.
Olin eräänä päivänä odotustilanteessa. Ruoka oli syöty ja lapset olivat pikku hiljaa siirtymässä kuuntelemaan satua ja lepäämään. Yläkerran aulassa oli iso joukko väkeä. Kaikilla kupliva olo. Keräsin heidät yhteen ja tutkimme kettukassiamme. Kassi on lastenmielestä ihmeellinen, siinä on paljon tutkittavaa. Voi laskea jalkoja, silmät, tutkia kankaita ja tunnustella. Tärkein on kuitenkin sisältö. Olen piilottanut sinne pieniä sorminukkeja hetkiin jossa pitää osata olla luova. Niinpä kaivoin sieltä yhden pienen uuden asukaan. Se asustaa kassissani, on pieni ja arka. Hän kurkkasi nyrkkini sisältä vain, jos lapset osasivat olla hiljaa ja puhaltaa kolmosella lempeän tuulahduksen. ”Öttismönkiäinen” kuikkasi nopeasti, varovasti, eikä puhunut vielä mitään.
Takarivin pieni neiti viittasi;
-Mitä me voimme tehdä, ettei se ole noin ujo ja arka?
Suuri silmäinen, hiljainen neljävuotias viittasi vierestä. Annoin hänelle ihmeessäni puheenvuoron, tämä puheenvuoro oli hyvin odottamaton.
- Kun minä tulin Vilskeeseen, olin pelokas, arka, kaikki jännitti, mutta sitten minä totuin. Meidän pitää antaa sille aikaa, olla sille ystäviä niin kyllä se tottuu.
Hui, me aikuiset olimme kaikki hiljaa. Mitä sinä voit lisätä tuohon? Tuon viisaan lapsen elämänohje joka tuli noiden suurien silmien sisältä oli täynnä rakkautta ja rauhaa.
Varovasti pistin ”öttiäisen” laukkuuni. Pienet ystävät, aloitamme kesyttämään kassini sisällön.
Me tarvitsemme kykyä ja järkeä nähdä lempeästi toisen, tarvitsemme lujuutta olla lempeä. Miten voit olla inhimillinen toiselle, jos et osaa olla inhimillinen ja myötäelämään edes itseäsi?
Olemme monesti ankarimpia itsellemme. On helpoin syyttää itseään. Mutta jäin kiinni itseteosta myös tässäkin asiassa. Yritän luoda positiivisen maailman ympärilleni. Joskus se oma positiivisuuskin on vain koetuksella.
Maarit kuvaa, että olemme toinen toistemme turvavöitä. Tulemme eri lähtökohdista, meillä on eri reput selässä. Jokaiselle meistä tulee jossain vaiheessa kolari elämäntiellä. Se on inhimillistä. Voimme jarrutella, olla turvavöitä toisillemme. Mutta kaikkia kuoppia ja mutkia emme saa suoriksi.
Kuinka olenkaan pohtinut tätä kaikkea.
Eräs äärettömän koskettava ja herkkä ”turvavyökohtaaminen” tältä viikolta..
Pienellä kaverilla oli huono päivä. Oli ollut jo aamusta. Kiukkua oli koitettu hallita, saada ulos kohtuudella mutta kun se temperamenttisella kaverilla kuohuu, se kuohuu. Kun on liian pieni vielä sanoittamaan mutta tarpeeksi suuri elämään joukossa, voi haasteeksi tulla se, kuinka kiukun kohtaa ja päästää ulos.
Meillä on omat keinomme, yksi on kiukkukortit, jossa on erilaisia pysähtymismenetelmiä, kiukun lepytysideoita niin kuin minä tykkään sanoa. Kaverilla oli kortit kaulassaan, mutta juuri sillä hetkellä ne ei auttanut. Niitä oli jo katseltu, mutta tunne ei helpottanut. Viisas aikuinen keksii, että käydään kurkkaamassa mitä Henna tekee toimistossa kun hänen piti toimittaa minulle sinne papereita.
En ole toimistossa, kun silloin kun on pakko. Nyt oli pakko ja olin tosi hermostunut ja kiukkuinen. Tiedän että tunteet tarttuu joten pakenin kiukuttelemaan toimistoon. Olin kiukkuinen asialle jolle en edes voinut tehdä juuri sillä hetkellä mitään. Olen temperamenttinen ja koen voimakkaasti ja jos koen että ihmisiä kohdellaan väärin. Robin Hoodin tavoin valmis nousemaan puolustamaan vääryyttä vastaan ja nousemaan taisteluun. Tämä on asia, jossa haluan kasvaa, haluan olla mestari jonka ei tarvitse joutua edes taisteluun.
Tarvitsen kai omat kiukkukortit. 😊
No pikkukaveri tuli siis toimistoomme todistamaan kuinka pursuan kiukusta. Sinne hän tuli, kipsahti syliini.
Halasi lujasti. Nielaisin itkua. Kysyin mikä hänet lennätti toimistoon. Aikuinen vieressä kertoi, että kun kiukku ei mene ohi. Sanoin että nyt on sama vika täällä päässä. Pohdimme yhdessä, mitä meidän pitää tehdä. Pieni kaveri nyppi hihaani.
-Nypitään sinulta Henna kiukku pois.
-Nypinko sinultakin? Jos halataan kovin, ehkä se helpottaa. On oikeus tuntea tunteita, kertoa mistä se johtuu mutta jos ei osaa kertoa tai pysty täytyy löytää menetelmä mikä helpottaa. Minua helpottaa halaaminen. Sydämeni suli tuon pienen kavereiden sylissä.
Otimme uuden kuvan kiukkukortteihin. Halaaminen ja siinä pääosassa olemme me.
Arvaatte varmaan, että nyt minullakin on omat kiukkukortit jossa on yksi tärkeä ja arvokas kortti enemmän kun niissä tavallisissa korteissa.
Vilinöiden keväiset terveiset!
Dokumentoijana; Wilhelmiina
Vihdoin kevät on täällä, aurinko ja lämpö!
Kun lumet sulaa ja aurinko paistaa, luonto tarjoaa entistä enemmän pienille tutkijoille mielenkiintoisia puuhia. Metsäretkillä on kierretty lähimetsiä ja etsitty ahkerasti kevään merkkejä. Vuodenajaksi Vilinät päättelivät hienosti kevään, ihan vain luontoa tutkimalla. Osa lapsista ajatteli kesän jo tulleen ja siitäpä saimmekin puheen aiheen pohtia, kesän ja kevään eroja.
” Nyt on kevät koska, enää ei ole lunta.”
” Hei kuunnelkaa…. mikä tuo ääni on, se kuulostaa linnulta.”
Aivain okein, lumet ovat sulaneet ja linnut ovat alkaneet visertää. Metsässä ensimmäisiä lintukonserttoja meille tarjosi Sepelkyyhky. ” Huhuu huhuu huhuu”, lapset matkivat Sepelkyyhkyn huhuu ääniä ja totesivat, ettei ääni ole kovinkaan kaunis.
Kun lumet sulivat ja luonto tuli lumen alta esiin, löysimme harmiksemme metsästä jonkin verran roskia. Keskustelimme lasten kanssa roskaamisesta ja siitä, miten ihmisen kuuluu käyttäytyä metsässä, eläinten kotona. Lapset kertoivat hienosti, miten omat eväistä tulevat roskat kuuluu laittaa takaisin reppuun, eikä jättää luontoon. Yksi lapsista tokaisikin, että ” eläin voi loukata jos sen päälle menee roska”, niinhän se onkin.
Metsäretki kuninkaankivelle tarjosi jokaiselle retkeilijälle juuri itselleen sopivan paikan eväiden syöntiin. Toinen valitsi korkeat kalliot, kun taas toiset kaverukset päättivät jäädä yhdessä nauttimaan eväitä kivenkoloon.
Eväidensyönnin jälkeen rakensimme siili pariskunnalle pesät. Keräsimme viisi lehteä, kymmenen oksaa, kuusi kökälettä sammalta, kolme käpyä. Jokainen lapsi laski itse tarvittavat materiaalit ja rakensi juuri omanlaisensa pesän siilille. Haastavaa oli löytää materiaaleja oikea määrä maasta, kun puista ei saanut tietystikään repiä, sen lapset kertoivat hienosti toinen toisilleen.
Olemme tehneet Vilinöiden kanssa paljon erilaisia numeroharjoituksia. Olemme laskeneet toisiamme, kuinka monta lasta on paikalla. Olemme harjoitelleet lukujonoa, kun kaveri on kolme, silloin sinä olet neljä. Olemme laskeneet käpyjä, kiviä, lehtiä, kastematoja, vesilammikoita ja kaikkea mahdollista. Kun itse menee laskuissa sekaisin, on aina vierellä kaveri auttamassa. Olemme myös harjoitelleet mallista numeroiden kirjoittamista paperille.
” Hei, mulla on nyt kolme käpyä”
Olemme yhdistäneet myös äitienpäivälahja prosessin luontoon ja metsäretkille. Lahjan kokonaisuus olkoon vielä hetken äideille salaisuus, mutta niin kuin osalle vanhemmista lapset olivatkin jo kotona kertoneet,
” äiti sä saat lahjaksi kepin”,
niin kyllä se pitää osittain paikkaansa. Keppi, mutta millainen keppi. Kepin pitää olla sopivan lyhyt, mutta ei liian lyhyt, eikä liian pitkä. Sopivan paksuinen, ei liian kapea, eikä liian paksu. Tässäpä onkin tehtävä, etsiä metsästä juuri sopiva keppi omalle äidille.
” Tämä on ohut ja tämä on paksu, etsi keppi joka on näiden kahden välistä.”
Olemme tehneet solmuharjoituksia ulkona luonnossa, sekä sisällä pöydän ääressä. Huomasimme lasten kanssa, että solmujen tekeminen ei olekaan niin helposti tehty, kuin sanottu.
” Olipa kerran pieni lampi, jonka rannalla kasvoi pitkä puu. Lammen pohjalla asui käärme, joka eräänä päivänä luikerteli ylös lammesta.”
Ensin tehtiin lampi, ja sitten lammesta nousi käärme. Kokeilimme erilaisia tapoja tehdä solmuja. Ja tietenkin meistä jokainen sai upeat solmut tehtyä, vaikka kyllä se vaati harjoitteluakin. Tuli tiukkaa umpisolmua ja vähän löysempää solmua, mutta solmua kuitenkin! Solmuja on hyvä lähteä harjoittelemaan varhain, onnistuu sitten helpommin omien lenkkareidenkin solmiminen myöhemmin rusettiin, kun jo pienenä taitaa perussolmun.
”Hei katso, ihan ite tein solmun, mä oon aika hyvä solmimaan!”
Äitienpäiväkorteissa harjoittelimme jälleen kerran kynäotetta, sekä saksiotetta. Kyllä ne sujuu meiltä kaikilta jo hienosti 😊!
” siis mikä olikaan kolmio, leikkaanko mä tästä vai tästä”
Äitienpäiväkorttia varten harjoittelimme piirtämään muotista kolmion ja eri muotoja. Muodon tunnistamisen, sekä piirtämisen jälkeen se piti vielä leikata ääriviivoja pitkin. Sen jälkeen pohdittiin, mitä minun äidillä on?
” Mun äidillä on tukka ja silmät ja korkeet kengät”
” Mun äiti on kaunis ja se syö karkkia”
Sitten mietittiin vielä vähän lisää, mitä äidillä on hiusten ja silmien lisäksi. Lopulta saimme korvat ja jalatkin kuulumaan äidin kehoon. Ja sitten ei muuta kuin taitelijat vapaalla otteella piirtämään.
Piirtämisen jälkeen laitoimme vielä hetkeksi runosuonen sykkimään.
” Minun äiti käy aina uimassa,
opettaa lapsia koulussa matemapeepassa, eiku matematiikassa,
se syö aina rahkaa ja aamupalaksi herkkuja, se on herkkuäiti ja höpsö, hihihihih.”
Sellainen on minun äiti.
Huikeasta koko talon yhteisestä Korkeasaariretkestä nyt vain kuva maistiaiseksi ja myöhemmin lisää kuvia ja tarinoita päivästä.
Liikkareita olemme pitäneet niin ulkona, kuin sisälläkin. Meno on vauhdikasta ja se kuuluu asiaan!
” Hei kokeile lähteä kävelemään hernepussi pääsi päällä”
” Haha, hihi, tämä on ihan HELPPOA!”
Niin lasten taidot vaan kehittyvät hurjaa vauhtia. Tasapainottelua on hyvä harjoitella aina silloin tällöin. Se vaatii mielen ja kehon yhteistyötä, sekä kärsivällisyyttä.
Eikä yhtään haittaa, vaikka välillä se hernepussi tippuu, hernepussi ylös ja uudestaan yrittämään. Pääasia on, että meillä kaikilla on mukavaa!
Olemme käyneet myös kentällä pelailemassa erilaisia sääntöpelejä. Opiskelijamme oli suunnitellut meille hauskan ulkopelituokion. Sääntöpelit tuottivat kuitenkin hieman haasteita. Ensin leikittiin häntähippaa. Jokaiselle lapselle jaettiin oma häntä ja kun peli lähti käyntiin, jokaisen piti käydä keräämässä niin monta häntää itselleen, kuin kerkesi.
” Hei, toi otti mun hännän, mä en pelaa tätä enää, nyyh”
Kävimme lasten kanssa tärkeän keskustelun hyvästä pelistä ja hyvästä pelinhengestä. Lopulta jokainen lapsi muisti taas, ettei leikistä kannata suuttua. Yksi lapsista kertoikin hienosti;
” kun ne ottaa sun hännän ni sä voit mennä hakemaan joltain toiselta itselles uuden hännän.”
Juuri näin, lasten omien oivallusten kautta saimme hyvän pelin aikaan.
Pelasimme myös lohikääenpesä leikkiä. Siinä yksi keskellä oleva lapsi oli lohikäärme, joka yritti pysäyttää omalla vuorollaan lohikäärmeen kodin läpi juoksevan lapsen, jonka tehtävän tarkoitus oli hakea lohikäärmeenmuna ja tuoda se takaisin omalle kotikentälle. Lapset kannustivat hienosti toisiaan ja nauru kaikui varmasti päiväkodille asti!
” Huh nyt mä olen turvassa”
Ja lopuksi laskettiin molempien joukkueiden munat. Munat laskettiin välillä useampaan kertaan, sillä lopputuloksesta oltiin montaa mieltä.
” hei me saatiin 10 munaa ”
” eikä saatu, kun me saatiin 11 munaa”
Ja ei muuta kun laskemaan muna uudelleen…
” meidän joukkue sai 11 munaa, mitä te saitte?”
” me saatiin 9, eli kumpi nyt siis voitti?”
Kumpi on enemmän 9 vai 11? Lopulta lapset päätyivät siihen, että 11 munaa kerännyt joukkue voitti. Ja lasten pyynnöstä uusintaottelu järjestettiin välittömästi!😊
Katsokaa tätä upeaa loikkaa!
Pyöräpiha saatiin käyttöön maaliskuun lopulla.
” Tähän suuntaan pitää kulkea, ettei tuu kolari, hei voitko sä olla taas liikennepoliisi ja näyttää punaista valoa”
Pihatalkoot! Ensin kaadettiin Kalervon kanssa puut ja sitten ne kannettiin yhteen suureen kasaan. Haastava tehtävä oli kantaa oksattomat puut toiseen kasaan ja oksat toiseen kasaan.
” Jaksatko sä kantaa sen, se on aika iso ja painava”
” Kato vaikka, ihan helposti hihi.”
Ja majanrakennus toimii aina!
” TÄÄLTÄ SAA KAKKUA JA KAAKAOTA, MUTTA SE MAKSAA.”
” Täältäkin saa ostaa kakkua, haluuk sä?”
Vielä on hetki kevättä jäljellä, enne kuin kevät muuttuu kesäksi. Lämpimiä ilmoja on luvattu pitkälle tuleville päiviin. Pääsemme nauttimaan siis ihanista ulkopuuhista. Lämmintä ja aurinkoista kevättä!
