Kuinka ollakaan luin blogitekstin lastentarhaopettajan arjesta. ”Lastentarhaaja” oli avautunut lakkouhkan jälkeisitä fiiliksistä.
http://www.lily.fi/blogit/lastentarhaaja/paatin-etten-valita-ja-tassa-ma-taas-valitan#comments
Teksti oli karmeaa luettavaa. Karmeaa ehkä siksi, että tiedän sen olevan monessa paikassa arkea.
Halusin jakaa tekstin henkilökuntamme kanssa, sillä meillä moni asia on tosin, mutta emme aina muista sitä. Emme muista olla kiitollisia tästä kaikesta, lapsista, toisistamme, meidän asenteista, rakenteista ja ihanista perheistämme.
Jokaiseen paratiisiin voi luikerrella käärme, jos emme ole valppaina. Jokainen paratiisi voi muuttua, siksi on osattava tehdä töitä hyvinvoinnin eteen, muokattava asenteita ja jaettava kiitollisuutta.
Meillä moni asia on tosin jo rakenteiden takia. Teemme töitä isona yhtenäisenä tiiminä, tärkein tehtävämme on pitää huolta toisistamme, lapsista ja perheistä. Ei kenenkään kuulu tehdä jatkuvasti ylitöitä, rakenteet on muovattava toimivaksi, jotta emme uuvuta itseämme. Tiedän, että meillä se on helpompaa. Esimiehenä minulla on kunnia toimia tiimimme rinnalla perustyössä, kakkavaipanvaihdossa, luontoretkillä, pukemistilanteissa. Silloin tiedän mikä toimii ja mikä ei, rakennamme toimivat rakenteet yhdessä.
Jos joku on poissa, katsomme kuka auttaa ja missä on ilmaa. Jos ilmaa ei ole soitamme sijaisen. Jokainen tietää kuinka se uuvuttaa, jos teet monen ihmisen työt tai jaat vastuun yksin.
Jokaisella on oikeus sairastaa tai olla lomalla hyvällä omallatunnolla tietäen, että homma toimii työpaikalla poissaolleessakin eikä se ole muille taakaksi.
Kyynelsilmin, kiitollisena ja ylpeänä kuuntelin, kuinka henkilökuntamme hoiti tilanteen, kun yllättäen kaksi puuttui.
-Tarvitaanko sijaista? Kysyin
- Ei, meillä on täällä niin paljon vapaapäiväläisiä, minä autan iltapäivällä, hän auttaa nyt aamupäivällä ja me organisoimme tämän näin..
Ihmiset ovat valmiit tukemaan, auttamaan ja elämään toisten rinnalla, kun se tehdään sen paikan toimintatavaksi, ei niin että uuvutetaan tai ankeutetaan vaan niin, että kaikkien on hyvä olla. Meillä rakenteet ovat toisenlaiset. Ei ole perinteisiä ryhmiä, kaikki lapset ja aikuiset ovat toisilleen tuttuja, ihmiset ovat tottuneet muutoksiin ovat avoimempia ja kaikkea ympäröi positiivisuus.
Mutta ne käärmeet..
Ankeutus, uupuminen, ihmisten väsyminen toisiin ihmisiin ajaa helposti siihen, että puhutaan pahaa. Jos sitä ei katkaise heti alkuun, se syö koko ilmapiirin, paratiisin.
Esimiehenä vaatii paljon nostaa kärpänen päivän valoon ennen kuin siitä kasvaa härkänen, mutta se on ainut tapa pitää työyhteisö puhtaana.
Olen vaativa esimies. Vahdin paratiisimme puhtautta ja puutun pahoihin puheisiin vakavasti (onneksi käärmeitä on vähän ja ne on helppo tainuttaa), rakastan suuresti, huolehdin suurella sydämellä ja muistan aina olla kiitollinen. Syytä kiitollisuuteen minulla onkin paljon, kuinka ylpeä olenkaan joukostamme..
Pikkutalon väki ison vilskeen salin lavalla. Pienet taiteilijat näyttelemässä tarinaa ystävyydestä, nuorin taiteilija 2-vuotta. Kyllä minä salaa kyynelehdin ja tiedän että teistä moni olisi tehnyt samoin, voiko olla hellyttävämpää näkyä, pieni ihminen niin tohkeissaan ja suurten asioiden edessä? Tarina ystävyydestä joka syttyy silloin kun ihminen avaa sydämensä.
Vaikka ystävänpäivä oli ja meni, on se silti se, tärkein juttu. Elämisen taidot eli sosiaaliset ja vuorovaikutustaidot perustuvat ystävyyteen.
Puhuin juuri parin vanhemman kanssa, jotka olivat huolissaan junioreidensa ystävyyssuhteesta. Pikkukaverit riitelivät, kokivat toisensa uhkaksi, miten ihmeessä siinä herkkä äitikään pärjää kun haluaa suojella lastaan?
Entäpäs jos käännämme asiat näin; ystävä on elämän tärkein opettaja. Se opettaa sinua kohtaamaan vaikeitakin asioita, pitämään puoliaan, haastaa sinut miettimään mikä on oikein ja mikä väärin. Riidellessämmekin opimme, sitä tärkeintä, vuorovaikutusta, jos emme opi, emme pärjää elämässä, kun olemme isompia. Asenteet elämään ja toisiimme, opimme ja lapsena. Voimme aina yrittää muovata niitä aikuisena, mutta lapsuus antaa pohjan kaikelle.
Ja sitten pikkutalon tarina dokumentoijana Ansu :)
Tunne- ja vuorovaikutustaidot ovat elämän tärkeimpiä taitoja. Ystävänpäiväviikko huipentui draamaperjantaihin, jossa aiheena oli tietenkin ystävyys.
Päätin, että tällä kertaa näyttämölle pääsevät myös lapset! Miten huikeita, rohkeita 2-vuotiaita näyttelijöitä lavalle astuikaan! He eivät häkeltyneet edes siitä, että yleisönä olivat kaikki Vilskeen lapset ja aikuiset! Isommat lapset suorastaan ihailivat rohkeita pikkutalolaisia.
Näytelmä kertoi surullisesta karhunpennusta, jota muut metsäneläimet yrittivät piristää.
Eläimet arvelivat, että karhulla olisi kova nälkä, kun se näytti niin surkealta.
Pöllö toi karhulle siemeniä...
...Pieni kettu toi sieniä, jänis tarjosi suurta porkkanaa, suloinen hiiri juustoa. Mikään ei kuitenkaan saanut karhun oloa paremmaksi. Hän oli edelleen surullinen ja suorastaan itki.
Lopulta viisas pikkupupu keksi, mikä syynä karhunpennun murheeseen. Karhunpentu oli surullinen siksi, että sillä ei ollut yhtään ystävää. Pikkupupu pyysi karhunpentua mukaan leikkimään. Pentu piristyi oitis.
Pian jo leikittiinkin kaikki yhdessä. Enää karhunpentu ei ollut yksinäinen. Karhu tarvitsi ystävyyttä ja rakkautta, jotta voisi olla jälleen iloinen.
Näytelmä oli täynnä tunnetta ja vilpittömyyttä! Tunne välittyi myös yleisölle, jossa silmäkulmat kostuivat, eikä vähiten mahtavien pienten näyttelijöiden ansiosta.