Ihmiset jotka nauttivat leirielämästä ovat ihan omaa rotuaan. Leirielämä on vain koettava, sitä ei voi mitenkään kuvailla ihmiselle joka ei ole sitä itse kokenut. Leirielämästä joko nauttii tai sitten ei. Jotkut sairastuvat ihan leirimaniaan. Se tarkoittaa sitä, että vuosi toisen jälkeen he palaavat ”rikospaikalle” ja aina se on yhtä ihanaa. Joka leirin jälkeen he vannovat, ettei enää, (varsinkin silloin kun on satanut ja tuulenut ja ollut muutenkin pientä vastoinkäymistä, sillä nekin kuuluvat leirielämään) mutta aina he palaavat.
He löytävät leiriltä sielunkumppaneitaan, niitä yhtä höpsähteneitä ihmisiä ja he kokevat kuuluvat siihen joukkoon. Heitä yhdistää jokin, jota loppupelissä kukaan ei osaa selittää. He tulevat eri yhteiskuntaluokista, kulttuurista, heillä on eri tapoja elää, mutta he löytävät toisensa.
Leirillä olet vain leiriläinen, ohjaaja, organisaatiossa. Olet joku, jolla on tietty tehtävä, mutta menneisyydelläsi eikä tulevaisuudellasi ole merkitystä, on vain se leiri. Kuinka minun mieltäni lämmittikään tavata vanhoja eskarilaisiani vuosien takaa. Kia ja Paula ovat olleet kesiksellä jo kuusi kesää, joka kesä he bongaavat minut ja tulevat halaamaan, kertomaan kuulumisia. Kesis on heidän kesäperinne, niin kuin monen muunkin.
Organisaatiossa on ihmisiä, perheitä jotka ovat tulleet joskus aikoinaan lasten kanssa leirille ja ovat tulleet jäädäkseen. He viettävät yhden kesälomaviikkonsa siellä vapaehtoisena työntekijöinä. He ovat osa tätä perhettä joka kesiksellä syntyy, kesiperhettä.
Kesis-leiri ei ole vain lasten ja nuorten liikuntaleiri, se on paljon enemmän.
Meidän Vilske-päiväkoti on syntynyt kesileirin aamuyön tunteina. se on syntynyt lehtokurpan laulun säestämäna riippumatossa istuen, odottane että nuoret nukahtaa ja mekin pääsisimme nukkumaan. Koko päiväkoti idea on saanut alkunsa siitä, kun leirillä joku on kysynyt – Mitä te Henna ja Kalervo teette? Oletteko te perhe? Mitä! Ette vai? Tehkää nyt edes päiväkoti yhdessä, kun olette niin saumaton yhteistyössä.
Vuosi taisi olla 2011.
Sen jälkeen me palasimme vuosi toisen jälkeen yhdessä kesikselle. Olimme nuorisoleirin vastaavat ohjaajat. Vastapainoa arjen työlle. Joka ilta me, mietimme miten hienoa olisi tehdä päiväkoti ja millainen siitä tulisikaan?
Niin, millainen siitä tulikaan!
Siitä tuli sellainen, että meidän on pakko saada vielä myös lapset kokemaan ja elämään leirielämää. 😊
Tänään veimme Vilskeen tulevat eskarilaiset (ja muutamat halukkaat rohkeat vanhemmat) kokemaan leirielämä. Yhden päivän kesi-seikkailu Sauvo-Ahtelessa 700 muun joukossa, mutta niin kuin Roope jo tulomatkalla tuumasi, -Kai me sitten ensi vuona saadaan jäädä sinne?!
Ihan mieletön päivä. Lähdimme heti aamiaisen jälkeen bussilla. Ilma oli mitä parahin ja tunnelma katossa jo lähtiessä. Turo oli jo Vilskeen portilla ihan haltioissaan; -Siis mennäänkö me ihan oikealla bussilla!?
Bussissa Noah tuumasi että tämä bussimatka on ihan parasta tässä päivässä, naureskellen lupasimme kysellä tulomatkalla että onko hän vielä samaa miltä.
Leirillä nostetaan aina aamuisin leirilippu, niinpä..
-Leiriläiset huomio, lipunnosto!
Lipun noston jälkeen leiriläiset pääsivät tutustumaan leiritoriin ja siellä oleviin eri liikuntalajeihin.
Tankofutista.
Keppihepparata
Ruokailu on myös oma elämyksensä. Kun kaivat pussista omat ruokailuvälineet, jonotat linjastolta ruokaa ja syöt
ja lopuksi pääset vielä tiskaamaankin itse.
Ruokailun jälkeen tutustuimme leirialueeseen valokuvasuunnistuksen avulla. Leirillä on tosiaan tällä hetkellä yli 700 leiriläistä jotka saavat tutustua eri liikuntalajeihin. Teatterilta löysimme sirkustaiteilijoita. He odottivat lapsia tutustumaan heidän lajiin ja me saimme odottelun lomassa pientä sirkustaidetta. Tässä on nyt ehkä vähän haastetta Vilskeen aikuisten sirkukseen.. 😉
Leirillä on tärkeää päästä uimaan. Vilskeen uimakoulu oli selvästi tuottanut tulosta.
ja ihan oikeaan telttasaunaan. Kuinka moni on päässyt koko elämänsä aikana edes telttasaunaan?
Maalla kun ollaan, kai nyt traktorin kyytiin täytyy päästä. Kesis-leirin huolto ei petä ja niinpä Antti kuskasi meitä traktorin kanssa. Niin kuin lapset sanoo, mitä möykkysempi kyyti, sitä parempi meno!
Kyllä me aikuiset siinä pohditiin, että hiiteen huvipuistot ja tivolit, lapsien pitäisi päästä maalle ja traktorin kyytiin, mitä sitä muuta kaupunkilapset tarvitsee?
Leiri hupentuu tietysti makkaran paistoon omalla makkaratikulla.
Sydämestäni toivon ja uskon että leirikärpänen puri edes osaan tätä porukkaa. Niin onnellista väkeä me kotiin leiriltä tuotiin. Ensi kesänä ehkä jo yön yli, silloin me ollaan, jo vuoden vanhempia ja kalella on jo se puolijoukkueteltta valmiina!
Ai niin, Noah tuumasi takaisitulo matkalla, että kyllä tuo traktorikyyti oli kuitenkin kivempaa kun bussikyyti!