Kyllä se kesä tuli, kun varkain taas. Osa lapsista on jäänyt jo lomalle loput jäävät pikku hiljaa.

Haikeaksi se vetää.

Vanha toimintakausi on takana ja siirrymme kesätouhuihin, pian huomaamatta on taas edessä uusi toimintakausi ja syksy.

Kevät on arvioinnin aikaa. Missä onnistuimme? Mitä voimme vielä kehittää? Miten meillä meni niin kuin noin omasta mielestä?

Vilske on rakentanut uudenlaista toimintakulttuuria. Olen ylpeä siitä, miten kollegat ja alan ihmiset ovat olleet kiinnostuneita meidän tavasta tehdä työtä. Aika alussa tässä vasta ollaan, haparoiden kehitämme ja teemme, mutta meillä on Kalervon kanssa hyvin selkeä kuva siitä, miksi me haluamme tämän rakentaa. Hienointa tässä on että, tämä jalostuu entistä paremmaksi tämän motivoituneen ja ammattitaitoisen henkilökuntamme kanssa.

Totuus on, että jokaisen täytyy löytää oma paikkansa elämässä, oma intohimonsa, jos se ei ole tämä työ, työtapa, ei voi sitoutua ja silloin tämä ei toimi. Joskus joutuu muuttamaan paikkaansa muiden syiden takia. Meilläkin on syksyllä edessä muutoksia. Uuden ulkoryhmän takia olemme valinneet uutta henkilökuntaa ja muutamat meistä jatkavat matkaa etsien itseään.

Uuden toimintakulttuurin rakentaminen ei aina kuitenkaan ole helppoa. Työyhteisö on pitkään käymistilassa ja jokainen etsii paikkaansa. Muutos ei koskaan tapahdu yksin eikä yhtäkkiä, se tarvitsee aina tilaa, aikaa ja voimia. Kaikista ei ole muutokseen. On helpompi mennä virran mukana, kun taistella vastaan. Vanhasta, helposta, ei ole helppoa luopua, ei vaikka se ei edes tuntuisi hyvältä.

En edes halua arvuutella kuinka vaikeaa uuden varhaiskasvatussuunnitelman toimintakulttuurin muutos on vanhoissa työyhteisöissä, kun tällaisessa uudessakin se on näin vaikeaa. Meille on valittu kuitenkin ihmiset jotka ovat valmiit tähän, jotka eivät tiedä mikä heitä odottaa mutta he ovat valmiit ottamaan selvää, jotkut ovat olleet asiasta jopa innoissaan 😉.

Mutta kyllä minä itsekseni myhäilin, kevätjuhlasta, kaatosateessa kotiin pyöräillessäni että ei tälläistä voisi tapahtua missään muualla kuin meillä..

Toimimme ryhmättömästi. Pääpaino on pienryhmissä ja toiminnallisessa tavassa oppia. Kaikki aikuiset ovat vastuussa kaikista lapsista. Näin saamme kaikkien vahvuudet käyttöön ja erityisosaamiset hyödynnettyä parhaiten. Kaikki aikuisemme tuntevat joka ikisen lapsen. Lapsilla on omat suosikki aikuisensa jotka he saavat valita mutta me kaikki hoidamme ja pidämme heistä huolta tasavertaisesti.

Lapset ovat tottuneet tiettyihin rutiineihin, meistä jokainen tarvitsee elämäänsä tietyt rutiinit, mutta he eivät hätkähdä muutoksista. He tietävät että asiat järjestyvät ja kaikki aikuiset ovat turvallisia heitä varten. Olimme suunnitelleet koko päiväkodin yhteisen kevätjuhlan ulos. Aiheena oli mielikuvitusmatka. Perheet olivat saaneet jo lentolippunsa hyvissä ajoin ja kaikki oli valmista. Reilu sata perhettä. Olimme luvanneet vielä mummot ja mammatkin mukaan mutta kuinkas sitten kävikään..

Koko iltapäiväksi luvattiin 100% sadetta. Emme me sokerista ole mutta soittimet ja juhlavaatteet olisivat kyllä kärsineet. Niinpä vaihdoimme koko touhun muutaman tunnin varoitusajalla sisätiloihin.

Lapset saivat tietää sisäjuhlista vähän ennen juhlia, mitään ei siis ennätetty harjoitella tai pohtia ”pelipaikalla”. Olihan meillä tiivistä, aikas lämmintä ja läheisyyden tuntua mutta vau, vieraat mahtuivat kaikki sisään ja tekivät tilaa toisilleen. Ihan niinkuin kuuluu olla. Lapset esittivät ohjelmansa perinteiseen tyyliin lavalla. Kyynelehtiviä vanhempia, ylpeitä pienokaisia ja mikä tunnelma.

Olen niin ylpeä pienistä ihmistaimistamme, jotka antoivat kaikkensa ilman mitään sen kummempia harjoituksia tai preppausta. Olen ylpeä henkilökunnasta, jotka saattoivat tuosta noin vaan, muuttaa kaiken sisätiloihin ja vetää homman hienosti pulkkaan.

Selitän tätä kaikkea ilmapiirillä. Me luomme uudenlaista toimintakulttuuria, muutos on vielä kesken, mutta hyvä tästä tulee, jollei jopa loistava. Ilmapiiri siihen on hyvin otollinen. Olen ollut sitä mieltä, että ankeuttajien määrä on aina vakio. Se johtuu niistä menneisyytemme taakoista, jota kannamme. Ankeus voi olla myös lapsuudesta opittu tapa tai jotkut luonteet ovat taipuvaisempia ankeuteen.

Ankeudesta voi myös oppia pois. Se on viheliään tarttuvaista, niinpä sen kanssa täytyy olla tarkkana. Uuden toimintakulttuurin muutos ei tapahdu, jos mukana on ankeuttajia. On aika kääntää suuntaa ja etsiä ankeuden, ongelmien ja negatiivisten asioiden sijaan hyvää.

Joku oli puhunut meistä Vilskeestä hippipäiväkotina. No, en nyt allekirjoita väitettä, vaikka kovin mielelläni peace-sanomaa levittäisinkin. Levittäisin mielelläni varsinkin sitä, että eikö meidän kaikkien olisi aika työpaikoilla vaihtaa suuntaa, oppia näkemään hyvä, etsiä hyvää ja haasteiden ja ongelmien sijaan vahvistaa sitä kaikkea jo toimivaa.

Kalervo sanoo aina, että hullu saa olla muttei tyhmä. Olen kai ”hullu”, mutta olen ottanut missiokseni ankeuttajien kesytyksen. Kesyttämistä riittää, henkilökunta syö jo aika hyvin kädestä, mutta muu maailma onkin sitten jo toinen juttu. ; )

Ja lopuksi todistus aineistoa että kesä on vihdoin täällä!