Mediassa on keskusteltu paljon subjektiivisen päivähoidon rajaamisesta ja ryhmäkokojen suurentamisesta päivähoidossa. Olen seurannut keskustelua surullisena. Yksityisenä tuottajana voimme tietysti itse määritellä ryhmiemme koot, talouden pitämissä rajoissa. Kun ajatus Vilskeestä syntyi ja me Kalervon kanssa aloimme unelmoida, ensimmäinen ajatus oli lähteä kehittämään varhaiskasvatusta, lähteä tekemään tätä työtä niin, kuin me näemme sen tärkeänä. Luoda lapsille ja aikuisille sellainen paikka, jossa kaikkien on hyvä olla.
Valtion suunnitelmat säästää varhaiskasvatuksesta on tosi surullista, nythän kasvatamme kuitenkin tulevaisuuden tekijöitä ja nämä säästöt syövät heidän turvallista ja tasapainoista elämää.
Suuret ryhmäkoot eivät näy meillä projektitoiminnan avulla. Tavoitteenamme on, että kiire jää Vilskeen porttien ulkopuolelle. Se ei aina ikävä kyllä onnistu. Ei ainakaan näin päiväkodinjohtajana. Päiväkodinjohtajan rooli on minulle uusi. Entisessä elämässäni, kun sain keskittyä melkein vain lapsiin. Vilske on unelmamme, sen toteutuminen on ollut kuin satua. Päiväkodinjohtajana, yrittäjänä, saan tehdä unelmaani todeksi. Ristiriitainen olo.
Päiväkodin johtajana toimisto vaatii ja vetää minua tylsiin paperitöihin. Paperityöt ovat minun vastuullani ja ne stressaavat, tuntuu ettei aika riitä mihinkään.
Minulle tärkeintä ovat kuitenkin lapset. He tekevät minut onnelliseksi, saavat sieluni kuplimaan.
Ne pienet kädet kietoutuneena kaulani ympärille, räkäinen nenä poskeani vasten.
Se kuiskaus: –Äiti tulee!
Kuin hätäinen varmistus.
-Juu, Äiti tulee, nyt minä olen tässä, sinua varten.
Kipuilen kuitenkin tässä roolissani, siinä ettei aikani riitä riittävästi lapsille. Tällä viikollakin minun piti mennä iltapäiväksi toimistohommiin. Aamupäivä oli ollut touhua täynnä, olin hädin tuskin ennen aamiaista ennättänyt sähköpostia avata. Ihania askarteluja ulkona lasten kanssa, pienet tekivät etanataidetta lehdillä, isot opiskelija Devyn johdolla hiekkalyhtyjä. Menoa ja vilskettä, iloista hulinaa ja pulinaa.
Ruuan jälkeen pienet olivat menossa nukkumaan, kun eräs pieni kaveri tarttui minua sormesta.
- Henna kanssa!
Tuijotin häntä hetken. Hän oli ryhmämme nuori herra hiljainen. Huomaamaton kaveri, se lapsi joka ei pidä itsestään turhaa ääntä. Tyytyy kohtaloonsa, odottaa vuoroaan ja hukkuu hulinan keskelle, jos kukaan ei kaappaa mukaan. Nyt hän ilmaisi itseään. Hän kertoi mitä tahtoi. Hän halusi minut mukaan, huomioni. Jätin ajatukset toimistosta. Tallustimme käsikkäin hänen pikkuruisen sänkynsä viereen, varovasti peittelin hänet alasänkyyn ja kömmin itse hänen jalkopäähänsä, silittämään hänen jalkojaan, selkää. Kostein silmin hän tuijotti minua. Pyöritti unikaveriaan sormissaan.
Viereisessä sängyssä kaveri itki. Kuulin kuinka toinen aikuinen lohdutti häntä pehmeästi. Joku röhi flunssaisesti kauempana.
Olin siinä, enkä tiennyt parempaa paikkaa. Kosteat silmät painuivat kiinni, mutta avautuivat taas, tarkistivat, hyvä siinä on olla. Hymyilin varmistukseksi. Hyvä meidän on olla tässä, hetki rauhassa ja kahden.