Syksyiset terveiset Pikkutalosta

Pikkutalossa on nautittu syksyn tuomista muutoksista  täysin riemauksin. Me olemme yhdessä haravoineet ihanista värikkäistä lehdistä ison lehtikasan, jossa on ollut hauskaa pomppia sekä ottaa rennosti ja nauttia elämästä. Meille on tänne muuttanut myös kala, jota olemme säännöllisin väliajoin käyneet moikkaamassa. Olemme laulaneet kalalle, vieneet kalalle ruokaa sekä leikkineet kalan kanssa ja pidetty yhdessä hyvää huolta kalasta.

Pikkutalon arkeen on kuulunut myös askartelua, liikkaria, musiikkia, naurua ja riemua. Olemme innostuneet laulamaan pikkuiset kultakalat, viisi pientä ankkaa, viisi pientä sammakkoa sekä laiva laulua. Näitä lauluja me veivataan niin hiekkalaatikon reunalla, metsän siimeksessä kuin vessassa. Pikkutalon Vilske bändi on innostunut ottamaan välillä mukaan myös marakassit tai ämpärit rummuiksi tuomaan rytmiä kappaleisiin 😉

Isommat Pikkutalolaiset eli  ’’minivilinät’’ ovat päässeet seikkailemaan viikottain kartanolle ja päässeet yhdessä erilaisiin seikkailuihin. On oltu meren rannalla kalastamassa, luonnossa harjoiteltu kiipeämistä sekä laskeutumista ja kävelty erilaisessa maastossa, niin pehmeällä sammaleella, kuin kovemmilla kivillä 😉 Väriliikkarissa olemme liikennevalojen avulla harjoitelleet erilaisia pysähtymis leikkejä, jotta oppisimme pysähtymään, aina kuin aikuinen meitä käskee 😊

Olemme reissanneet myös Pariisiin sekä hieman lähemmäksi tuohon Helsinkiin, meidän Vilske bussilla, joka lähtee usein Pikkutalon pihasta. Matkalla ihmetellään nähtävyyksiä, pysähdytään kahvilla tai lauletaan bussilaulua. Perillä tutkitaan sitten mitä matkakohteesta löytyy ja käydään syömässä paikallisessa ravintolassa. 😊

Pikkutalon lapset ovat alkaneet kaikki kotiutumaan erinomaisesti ja olemme päässet yhdessä touhuamaan kaikkea kivaa sekä tutustumaan toisiimme ja mikä tärkeintä, LEIKKIMÄÄN YHDESSÄ!! ❤

Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin ja mennä kohti uusia seikkailuita! ❤

Myrskyn jälkeen

Jouduimme tällä viikolla Kalervon kanssa autokolariin. Kaikki tapahtui nopeasti ja täysin odottamattomasti niin kuin autokorit yleensä käy. Sitä lähtee töistä kotiin rauhallisin mielin ja kuvittelee, että elämä vain soljuu, menee eteenpäin niin kuin kaikkina muinakin päivinä, mutta sitten PAM!

Minä olin vilskeauton ratissa ja pysähdyin suojatien eteen, että jalankulkijat pääsevät, niin on tehtävä varsinkin silloin kuin ajat autoa, joka on täynnä firmasi tarroja.. Olimme pysähdyksissä, suojatiellä vanhempi nainen aikuisen tyttärensä kanssa, kun yhtä äkkiä, valtava tömäys ja toinen auto on perässä.

Seuraava havainto minulla on, että kädet tärisee ja mietin vain ettei kenellekään sattunut mitään.

Kalervo soittaa jo hätäkeskukseen ja perään ajanut mies vetää norttia. Jalankulkijat ovat kunnossa, kiitos vilskeautomme peltien.  Nopeasti paikalla on myös muita, ihana vanha asiakas äitimme, joka kaappaa minut syliin, nykyinen hoitoperheemme äiti, työntekijämme. Kaikilla kasvoissa sama hätä, oletteko kunnossa?

Paikalla tulee koko repertuaari, poliisit, paloautoja ja ambulanssit. Kenellekään ei ole käynyt mitään fyysisesti vakavaa. Istun ambulanssissa tarkistettavana ja huolehdin vain, ettei lapset näkisi autoamme. He tunnistavat sen ja alkavat huolehtia. Poliisi vie peräänajajan, hän puhaltaa mittariin komeat lukemat.

Ambulanssi vie meidät tarkkailuun Tyksiin. Tällaiset pysäyttää.

Sitä saa kuin mahdollisuuden katsella elämäänsä itsensä ulkopuolelta.

Elänkö sellaista elämää, kuin haluan?

Mitkä ne minun elämäni tärkeimmät arvot olivatkaan?

Toteutuvatko ne?

Jos olisin nyt menettänyt kaiken, olisinko voinut sanoa eläneeni hyvän elämän?

Loppujen lopussa, vasta tällaisissa hetkissä sitä tajuaa, kuinka kaikki on lopuksi jonkun korkeamman kädessä, miten voit tehdä paljon asioita elämäsi eteen, mutta se voi päättyä koska tahansa, sinusta riippumattomista asioista. Meille jokaiselle on annettu elämänpäiviä vain se rajallinen määrä ja ne kannattaa käyttää arvokkaasti.

Minulla on olo, kuin olisin saanut lisäaikaa. Mahdollisuuden tarkastella, elämänarvoni kuntoon.

Kaikella on tarkoituksensa.

Meitä suojeli joku ja me ehkä suojelimme jalankulkijoita, toivottavasti pysäytimme perään ajaneen kuljettajan ja hänkin sai mahdollisuuden tarkastella elämäänsä.

Olen ollut valtavan kiitollinen ja hämmentynyt tästä empatian ja rakkauden määrästä, jota olemme saaneet, sympatiasta.  Ympärillämme on paljon ihmisiä, joille me olemme merkityksellisiä. Se tekee elämästä merkityksellistä.

Kun palasin keskiviikkona töihin, sain kertoa lapsille, että kaikki on hyvin. Vilskeauto on korjattavana ja tulee kuntoon ja mekin olemme fyysisesti kunnossa. Se tuntui sillä hetkellä kaiken tärkeimmältä, lapset.

Samoin kuin se tuntui eilenkin, torstaina, kaiken tärkeimmältä, lapset. Lapset ja meidän huikea, myrskyretki.

Aamulla kun laitoin henkilökunnalle myrskyohjeita, laitoin että minä olen myrskynlapsi. Rakastan äärimmäisiä luonnonilmiöitä, sitä kun tuntee itsensä pieneksi valtavien voimien edessä, en pelkää sitä. Sen haluan opettaa myös lapsille. Ei tarvitse pelätä, voi nauttia luonnon liikkuvasta taideteoksesta ja tuntea kuinka tuuli pyörittää takinliepeitä. Ollapa selässä siivet niin pääsisi lentoon.

Niinpä me lähdimme lasten kanssa metsään, myrskyretkelle.

Aluksi tarkistimme, että kaikilla on oikean sään mukainen varustus. Varustus on puolet reissusta, väärillä vaatteilla tai kengillä saat vain pahanmielen. Lämpimät, tuulen ja sateenkestävät varusteet, iloinen seikkailumieli ja sitten matkaan.

Seuraavana ohjelmassa oli myrskysuojien pystytys. Jos olisimme jääneet yöksi olisi pystytyspuuhat voineet vaatia ehkä hiukan järeämpää kiinnitystä mutta nyt tämä ajoi asiansa.

Myrskysuojassa tutkimme mistä tuuli syntyy? Mikä on tuulen tarkoitus?

Minusta on äärimmäisen tärkeää selittää lapsille asioita, sillä moni me opimme parhaiten tutkimalla ja esimerkkien kautta. Kuumailmapallo on hyvä esimerkki siitä, miten lämpö saa ilman nousemaan ja kun viileä ilma menee tyhjään tilaan, syntyy tuuli.

Tiedollisen puolen lisäksi on aina  hyvä käsitellä myös aina tunteita, ne on helppo käsitellä satujen ja tarinoiden kautta. Lasten rakastama, ihanan kuvituksenluoja Kazuo Iwamuran kirja  Ukkosmyrsky käpymetsässä, nostatti tunteita.

Kirjaa lukiessa tykkään käyttää ääniä ja soittimia värittämään tunnelmaa ja myrskysoitin sopii tällaiseen tarinaan täydellisesti. Sadussa pienet oravat pakenevat maakoloon myrskyä suojaan ja tapaavat siellä kaksi pientä ujoa hiirtä, koloon pelastetaan vielä jäniksen poikanen, joka yrittää myös etsiä suojaa myrskyltä.

Lapset kuuntelivat silmät suurina ja herkkispoikamme kömpi opiskelija Lauran syliin jossain kohtaa, kun jännitys nousi liian korkealle. Loppu hyvin, kaikki hyvin, myrskystä voi olla myös hyötyä, sen avulla voi löytää myös ystäviä, mutta myrsky voi olla myös hyvin pelottava asia.

Vilskeeseen palattuamme pysähdyin jälleen miettimään retkeämme. Sitä miten eri tavalla me teemme työtämme ja hoidamme asioita. Millä asioilla on minulle merkitystä.?

En ole perinteinen päiväkodinjohtaja, joka viettää suurimman osan ajastaan toimistossa, pyörittäen papereita.

Itse asiassa koko ajatus ahdistaa minua.

Minun täytyy saada olla lasten joukossa, tekemässä sitä tärkeintä kasvatustyötä, koen että olen siinä hyvä ja minulla on annettavaa. Usein on vain pakko priorisoida milloin aikaa riittää mihinkin. Henkilökuntakin tarvitsee minua välillä ja sitten minusta on niin ihana jutella teidän vanhempien kanssa, jakaa kasvatusvastuuta ja yrittää ainakin auttaa ja ymmärtää.

Yhtä tällaista keskustelua olen pyöritellyt mielessäni erityisesti.

Otin tässä yhtenä aamuna kiinni yhden äidin olkapäästä kertoakseni hänen miten suunnattoman empaattinen ja ihana poika hänellä on. Hänen eskari-ikäisensä poika, nuoresta iästään huolimatta, on huomioinut ryhmään tulleen paluumuuttaja pojan aivan erityisen hienosti. Äiti säpsähti. Kerroin hänelle hänen poikansa erityisen lahjan olla empaattinen muille ja hänen silmänsä kostuivat.

Sitten hän sanoi, että minä niin pelästyin, että lapseni on tehnyt jotain. Se tulee tuolta selkärangasta. Siellä toisessa päiväkodissa, kun juteltiin näin, niin tuli aina sitä negatiivistä. Hänellä oli vanhemmat lapset olleet toisessa päiväkodissa hoidossa aikoinaan.

Samana päivä eräs henkilökunnastamme kertoi, että on ihan loppu. Kun hän vie omaa lastaan tai hakee häntä päiväkodista hänen niskaan kaadetaan valtava määrä kuraa. Hänen lapsensa kanssa ei pärjätä päiväkodissa ja hänessä ei nähdä mitään hyvää. Ei hänen lapsensa paha ole, eikä hän kotona käyttäydy niin.

Ei varmasti hänen lapsensa ole paha, ei lapset pahoja ole, mutta lapset ovat älykkäitä. He ottavat tilansa ja jos heidän kanssaan on aikuiset, jotka eivät osaa olla aikuisia ja ansaitse kunnioitusta lasten silmissä, he ottavat valtaa. Ei se lasten ole vika, he harjoittelevat vasta elämäntaitoja.

Jokaisen varhaiskasvattajan on ansaittava oma asemansa lasten silmissä ja ehkä teidän vanhempienkin. 😉

Tämän minä olin itse oppinut viime vuona kantapään kautta, kun esikoulussamme oli aikuinen, joka ei vielä omaa kokemattomuuttaan osannut ottaa paikkaansa, kun vastassa oli varsin vahvoja vekkuleita lapsia.

Tämä ei ollut lasten eikä vanhempien vika, tämä oli minun vikani. Miksi laittaa kokematon ja omaa ammatillisuuttaan etsivä tai herkkä ja hauras työntekijä ryhmään, joka vaatii vahvaa pedagogia, joka tietää mitä tekee, joka osaa luovia ja lukea tilanteita ja lapsia?

Kamalinta on, jos tilanteen annetaan jatkua ja vanhempien niskaan kaadetaan joka päivä aimo annos kuraa ja lapsi saa kokea sen saman arjessa. Miten tuollaisen pienen kehittyvän lapsen itsetunto?  Miten hän voi oppia tuollaisessa tilanteessa toimimaan oikein, jos hän saa vain negatiivistä palautetta?

Tuollaiset kierteet, tilanteet, jättävät pysyvät arvet niin lapseen kuin hänen vanhempiinsa.

Minä ratkaisin viime syksynä tilanteen niin, että etsin viisaiden vahvojen vekkuli lasten ympärille aikuiset jotka osasivat toimia heidän kanssa, jotka pystyivät nostamaan heidän vahvuudet keskiöön ja vahvistamaan niitä, jolloin se kaikki negatiivinen pieneni ja katosi. Kaikki voittivat.

Varhaiskasvatus on ihmissuhdetyötä parhaimmillaan, ei tämä kaikille sovi. Mutta meille, joille tämä sopii, tämä on maailman ihaninta työtä.

Vähän kuin  sen tunne, kun kävelin ruokailun jälkeen kartanon yläkerran isoon aulaan, afrikkatähti-matolla leikki lapsia, kyykistyin ja syliini juoksi iso kasa pienimäisiä, kaikki sylit auki halaamaan. Kaulani ympärillä oli viisi paria pikkuruisia käsiä ja sormia, poskia poskeani vasten.

Voiko olla hienompaa tunnetta? ja hei, tämä on mun duuni, mä olen todellakin oikeassa paikassa omassa elämässäni! ❤

HENNA

Uusi normi, uuden edessä syksy 2020

Syksy on silloin alkanut kun pikkuväelle vedetään kurahousuja jalkaan ja aamulla tarvitset hanskat käteen. Ne on varhaiskasvatuksen henkilökunnan viralliset syksynmerkit.

Nyt se sitten on.

Esittelin tällä viikolla teamsin välityksellä liikkuva varhaiskasvatus-verkoston palaverin aluksi Vilskeen arkea. Keräilin power pointtiin muutamia tunnelma kuvia ja istuin koneeni kanssa sateen hakatessa ikkunaa, mitä meille oikeasti kuuluu?

Elokuun alussa puolitoista kuukautta sitten kun kautta aloitettiin, oli olo aika toinen.

Uuden normin edessä, epävarmana, hämmentyneenä. Vuosi 2020 jää todella historiaan. Vilskeen arvoissa korostamme luonnon, leikin, liikunnan kautta toiminnallisia menetelmiä, jossa tavoitteena on terveellisen elämän ja elämisen taitojen oppiminen.

Nyt se toteutuu. Ehkä osaksi pakotettuna mutta.. Toiminta on siirretty suurimmaksi osaksi ulos joten tämä kaikki mahdollistuu kuin huomaamatta.

Vanhemmat tuovat aamulla tärkeimpänsä kestokassin kanssa meille ulos, josta me jatkamme yhdessä matkaamme joko aamupalalle tai ulos leikkimään. Lauluhetket, satutuokiot, liikuntaleikkikoulut, leikit, tutkimukset, taidekasvatus kaikki tapahtuu pitkin Katariinan laaksoa, meren rantaa, hiekkakenttää tai Vilskeen pihaa. Yläpiha täyttyy välillä teatterista, välillä polkupyöristä, välillä legoleikeistä.

Varusteet on oltava kunnossa, sillä pikkuhanskat ei riitä kurakelillä eikä edes positiivinen asenne. 😉

Minä olen iloinnut siitä, miten henkilökuntamme toimii ja mikä on heidän asenteensa. Luonnolla on käsittämätön vaikutus meistä kaikkiin. Tämän minä paljastin myös verkoston jäsenille palaverissa. Työhyvinvointi lisääntyy huimasti, kun saamme elvyttää itseämme joka päivä luonnossa ihan ilmaiseksi ja vielä työajalla!

Ja ne tärkeimmät, lapset, he rakastavat sitä.

He kiipeilevät puissa, ihmettelevät luonnon ihmeitä, hajuja, värejä ja tunnelmaa. Leluja ei tarvita kun on kepit ja kivien kolot. Leikit rikastuvat ihan uusilla tavoilla.

Liikunta, no metsä on meidän huvipuistomme, motoriikkarata, sykemittari ihan mitä vain.

Kun aikuiset ovat pedagogisesti vahvoja, osaavat asettua metrin mittaan, lapsen tasolle ja kuulla lapsen ideat toteutuu osallisuus. Lasten ideat pääsevät elämään ja opimme samalla, kaikki pienet ja isot.

Eskari ei vaadi kirjoja tai pöytiä vaan asiat voidaan oppia monella tapaa, toiminnallisesti ja luovasti.

Mitenkäs meidän pienin ja uusin väki?

Syksy ja varhaiskasvatusura alkoi ihan uudella tavalla. Kun ennen vanhemmat tulivat sisälle tutustumaan ja istumaan yhteisiin piireihimme, nyt he saivat hiekkalaatikon reunat ja kalliomme. Aina se on yhtä raastavaa. Luovuttaa aarteensa, toisten ihan vieraitten ihmisten hoiviin ja palata ”vanhaan arkeen” työelämään tai opiskelujen pariin. Palata niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka maailmaan on syntynyt ihme ja kaikki on muuttunut. On se iso totuttelun paikka. Kyllä sen itsekin muistaa, vaikka oma pieni on jo lähes täysi-ikäinen.

Silti se tärkeä

-      Henna, me Pikkutalossa ollaan onnellisia ja kiitollisia niistä pienistä suurista edistymisistä, joita tulee joka päivä. Kun ”hän” ei aamulla jää itkemään, tai kun tämä toinen ”hän” hyväksyy jo meidät kaikki. Kolmas ”hän” on oppinut jo kävelemään paremmin, ja ”he” heidän leikit alkavat jo olla leikkejä ja ja.. Ja me saamme kertoa näistä meille isoista edistymisaskelista vanhemmille.

Kyllä minun sydämeni muljahti.

Kiitollisuus tulee pienistä asioista, joista kasvaa suuria tunteita, ihmeitä ja valtavan upeita lapsia.

                                                                 Henna

VILINÖIDEN KUULUMISIA

Vilinöiden syksy on alkanut toisiimme tutustuen ja retkeillen. Täällä kirjoittaa Iida, ryhmän toinen uusista varhaiskasvatuksen opettajista. Vilskeen yhteinen vuoden kestävä meriteema on tullut monesti esiin jo lasten ideoissakin. Olemme muun muassa kalastaneet, ihastelleet lähiluonnon eläimiä ja pohtineet, mitä muuta merestä voisi löytyä. Mikä onkaan parempi tapa paneutua teemaan kuin tutkimalla merenrantaa?

Vilskeen pihalta löytyvä lava sopii niin merirosvolaivan keulaksi kuin lukuhetkiin. Saarelle rantauduttua löysimme aarteita alapihan omalta hiekkarannalta!

Toivo ja valas -kirjan luettua muistelimme tapahtumia kuvakorttien avulla. Vilinät osasivat kertoa tarinan hienosti omin sanoin. Valaat eivät tosiaan kuulu kylpyammeeseen, vaikka vedestä pitävätkin.

Alkuviikosta jatkamme taas pienryhmissä musiikkimaalausta. Pidän siitä, että Vilskeessä on mahdollisuus monenlaiseen toimintaan eri kokoonpanoissa. Katsotaan, mitä näistä merimaalauksista vielä syntyykään.

Nähdään ja tutustutaan! Jollei satuta samaan aikaan pihalle, voitte olla yhteydessä Vilinöiden aikuisiin myös puhelimitse numeroon 050 3016163.