Nyt avautuu päiväkodinjohtaja, yrittäjä, elämäänsä kyllästynyt ja taas elämäänsä rakastunut, erityisherkkä tyyppi, minä, Henna!
Elämästäni yrittäjänä voisi kirjoittaa kirjan. Erityisherkkänä tunneihmisenä elämäni on kuin vuoristorata, jota yrittäjänä/päiväkodinjohtajana on välillä haastavaa ohjata. Haastavaa siksi, että alamäet vievät tosi syvälle, kurveissa ottaa mahasta niin, että oksettaa ja ylämäen päällä jalat ei ota kiinni mihinkään, se on pelkkää lentoa.
Heinäkuun loppu 2020 olemme tehneet alustavat suunnitelmat syksyksi. Uutta väkeä on palkattu mammalomalaisten, opiskelevaan lähtevän ja muutaman eksyneen tilalle. Setti pitäisi olla selvä ja hyvä.
Huikea arviointi/suunnittelupäivä päivä kesäkuun alussa ja väki lomalle.
Tästä jatketaan.
Kuinkas sitten kävikään…
Lähdimme aikoinaan tekemään Vilskettä, sillä koimme, että meille ei riitä päivähoito, halumme olla ammatistamme ylpeitä varhaiskasvattajia.
Vielä edelleen isolla osalla ihmisistä, ei ole tietoa siitä mitä varhaiskasvatus on. Päiväkoti on hoitopaikka, paikka, jossa lapsi on päivän säilytyksessä. Harva vanhempi edes tietää mitä arkemme on. Olemme päiväkodin tätejä ja setiä ja jos hymyilemme, lapsi hymyilee ja on ruokittu, nukutettu ja pidetty puhtaana kaikki on hyvin.
Harva tietää, että työllämme on suuri merkitys, lapsen, tuon tulevan veronmaksajan tulevaisuuteen. Monessa paikassa, monelle vanhemmalle riittää päivähoito.
Meille Vilskeessä se ei riitä. Meidän vanhempamme ovat suurimmalta osalta hyvin tietoisia siitä mitä lapselleen haluavat, he haluavat laatua, he haluavat läsnäoloisia vahvoja ammattilaisia, jotka kasvattavat heidän kanssa yhdessä, ei vaan lapsia vaan tulevaisuuden aikuisia.
He ovat hyvin sitoutuneita meidän arvoihimme ja pedagogiikkaan. He luottavat siihen, että me emme vain hoida vaan me kasvamme ja kasvatamme toisiamme.
Tämä ei ole helppoa. Helpommalla pääsee varmasti jossain muualla.
Meillä ollaan syli auki, kädet vahvasti lasten ympärillä, pää täynnä luovia ajatuksia ja jalat valmiina juoksemaan seikkailuihin yhdessä lasten kanssa.
Se käy kuulkaas työstä.
Helpolla ei raha meidän ammatissamme tule.
Lapset syövät valtavasti energiaa, puhumattakaan niistä vanhemmista, jotka tulevat väsyneinä omasta työstään ja avautuvat jostain, jolla ei oikeasti olisi edes merkitystä, tai joka on ollut inhimillinen vahinko, kuten ne kurahanskat, jotka eivät ole löytäneet lapsen käsiin vaan ovat repun pohjalla tai se lasten välinen riita, joka on jo selvitetty ja sovittu.
Varhaiskasvatuksen työntekijän työ on kärsinyt valtavan inflaation. Sitä ei arvosteta ja se vaatii henkisesti tosi paljon. Ei siis ihme, että kentälle on vaikeaa löytää ammattilaisia.
Meillä kuitenkin setin piti olla kunnossa. Olimme alustavasti suunnitelleet, että aloitamme viemään projektityötä pitemmälle ja kehitämme elämyksellistä varhaiskasvatusta.
Intoa täynnä syksyyn.
Sitten koitti heinäkuun alku. Uusi tuleva varhaiskasvatuksen opettaja ilmoittaa sähköpostilla, ettei voi aloittaa meillä syksyllä, perhe muuttaa.
Ymmärrettävää, kurjaa, mutta mikä on tämä tapa ilmoittaa asiasta sähköpostilla?
Senkö me ansaitsemme, tämä ihminen on kuitenkin ollut kehittämispäivässämme kanssamme, kirjottanut työsopimuksen.
Tätä ennen olin ottanut jo toukokuussa vastaan kaksi samanmoista sähköpostia, jossa työhön jo valittu opettaja ilmoittaa, ettei tulekaan. Mitä ihmettä? Näinkö aikuiset ihmiset toimivat?
Vai olenko minä vain liian herkkänahkainen ja hyväkäytöksinen kun en itse voisi toimia ikinä noin!
Haku auki.
Onneksi olemme palkanneet pari extra työntekijää varahenkilöksi, sillä sijaisia on ollut kesken vuotta vaikea saada.
Pari viikkoa ja taas.
Huonoa tuuria kai, tai mitä lie, toinen palkattu opettajamme ilmoittaa, ettei voi jatkaa henkilökohtaisista syistä.
Tämä vie jalat alta. Hän jättää meidät oikeasti pulaan. Heinäkuun lopulla varhaiskasvatuksen opettajan löytäminen on kuin hakisi neulaa heinäsuovasta.
Vuoristorata on syöksynyt tosi mustaan tunneliin. Se aurinkoinen helppo syksyn avaus muuttuu yrittäjälle epätoivoiseksi työntekijän hakuprosessiksi.
Mitä järkeä tässä on?
Kohtelet ihmisiä hyvin, koet työsi tärkeäksi, sparraat työntekijöitä, kiität ja kunnioitat heitä, haluat kehittää, muuttaa maailmaa ja taas joku kamppaa sinut ja potkii jalkoihin.
Erityisherkän elämä voi olla joskus tosi vaikeaa. Itken, itken sitä, miten maailma kohtelee meitä minusta väärin, olemme hyvällä asialla,
Kuuletko!
Ansaitsemme sen, että asiat soljuisivat välillä, on tässä ollut jo koronaa ja kaikkea.
Jos minun vahvuuteni, on herkkyys, on se myös itse kirous.
Ja sillä syvimmällä hetkellä vierellä on onneksi ne vahvimmat, ne ihmiset, jotka uskovat tähän ja haluavat tämän onnistuvan. He tekevät tätä kansamme ja he sanovat sen taas niin kuin se olisi ihan itsestään selvyys, että kaikki järjestyy, niin kuin aina.
Unelmat on tehty elettäviksi, ei painajaiseksi.
Ja taas minä itkin, vain sitä, kuinka kiitollinen olen meidän sitoutuneista työntekijöistämme. Usko siihen, että meille on tulossa huikea uusi syksy, kaikki järjestyy varmasti.
Laitoin vanhemmille sähköpostia, pientä infoa syksystä ja kuin varmistukseksi, että muistaisin miten hyvin meillä on asiat, eräs äiti laittoi ihanan sähköpostin, kuinka he odottavat elokuuta ja hänellä oli mieletön idea meidän syksyn teemaan liittyen.
Näin yhteistyö toimii, kun oikeat ihmiset löytävät paikalleen. Kuinka kiitollisena ja uskoa täynnä lähdemme rakentamaan syksyä.
” …Niin kuin nousevat taivaan tuuliin haituvat
Huolet nää myös haihtuvat jokainen ajallaan
Jälleen kukkivat poppelit ja voikukat
Lämpö hellii toipuvaa ja taas toivoa saa…”
(Jukka Poika, Haituvat)
Ps. Vaikka kuinka kuulin tämä Jukka pojan laulun kertosäkeistön ensin väärin, on se ihana 😉 ”..Niin kuin nousevat taivaan tuuliin haituvat
Huolet nää myös VAIHTUVAT jokainen ajallaan…”
