Koin koko lapsuuteni olevani erilainen, kuin muut. Mummoni
sanoin aina, että itken niin paljon, mutta en minä itkenyt surusta, minä itkin
vähän kaikkea ja niin minä teen edelleen. Liikutun kovin helposti.
Jos lapsena itkin piirrettyjä Candy Candy- elokuvia
katsoessa niin, että sain melkein hyperventilaatiokohtauksen. Voi minut
nykyäänkin tavata hyvin usein kyyneleet silmäkulmista päiväkodin eteisessä vain
siksi, että perheeseen on syntynyt uusi vauva ja hän on aivan ihana ja tuoksuu
maailman suloisimmalle, tai vanhempi kertoo omasta uupumisestaan ja
väsymyksestään liikuttuneena, liikutun siitä minäkin.
Minä näen ja koen enemmän kuin valtaosa muista ihmisistä.
Tutustuin erityisherkkä termiin jo vuosia sitten. Asiaa on tutkinut ja avannut
eniten yhdysvaltalainen psykologian tohtori ja psykoterapeutti Elaine Aron.
“Meitä erityisherkkiä on noin 15-20% ihmisistä. Erityisherkkyys
johtuu hermoston herkästä reagoinnista. Erityisherkkä ihminen reagoi
tavallisesti herkemmin ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiin, sillä hermosto
käsittelee aistien välittämää tietoa laajemmin ja syvällisemmin. “
(https://www.erityisherkat.fi/erityisherkkyys/tutkimustaustaa/ )
Koen asiat hyvin syvällisesti. Mietin ja pohdin paljon.
Usein niin, että en pysty edes nukkumaan.
Asiakkaan antama palaute voi mennä niin ihon alle, että
pohdin siihen ratkaisua aamuyön tunteina tai flunssakautena henkilökunnan
poissa ollessa mietin kuumeisesti yöt, miten kaiken organisoin, että kaikkien
on hyvä. Usein tämä virittää minun
kierrokset niin korkealle, että itsensä rauhoittaminen on mahdotonta.
Aistin tilanteita eri tavoin kuin yleensä ihmiset. Kun tulen
aamulla töihin skannaan koko eteisen ja luen ihmisten energioita. Tunnen
vanhemman epätoivon ja väsymyksen kiukuttelevan lapsen kanssa naulakoiden
nurkassa ja lapsen kiukun ja vahvan tahdon.
Näen henkilökunnasta yhden, joka niiskauttaa nenää
ohimennen, selvästi flunssa tulossa, hän näyttää muutenkin aliviritteiseltä ja
tuolta tulee pulppuava, rakastunut hoitajamme, jonka seuraan voisin mennä
hetkeksi lataamaan itseäni.
Tämä kaikki uuvuttaa, jos sitä ei osaa säädellä. Liika on
aina liikaa.
Ennen joulua olin kuormittanut itseni ihan täyteen. Syksymme
oli ollut haastava, paljon uusia asioita ja ihmisiä. Mietin vakavissani sitä,
voinko toimia päiväkodinjohtajana ja yrittäjänä tällaisena, kuin olen. Näin
herkkänä, auki ja haavoittuvaisena.
Kolmen viikon joululoma ja matka tarpeeksi kauaksi valoon
teki hyvää. Oleminen oman perheen kanssa juuri tällaisena voimautti. Tein
kolmessa viikossa melkoisen matkan myös itseeni. Pohdin siskolleni yksi ilta,
illan hämärtyessä itseäni ja työtäni, sitä miten koen kaiken ja onko minusta
tähän. Mitä minun kaltaiseni ihmiset voivat tehdä, kun he kokevat kaiken kuin
olisivat Linnanmäen vuoristoradassa.
Siskoni tokaisi tyynenä;
- Henna, aina sinä olet ollut tuommoinen. Sinua
tarvitaan, näet ja tunnet asiat tosin.
Sen ajatuksen kanssa kömmin nukkumaan ja tosiaan ajatusta
pyörittäessä näen ja koen asiat nyt toisin.
Meillä Vilskeessä on paljon lapsia, jotka ovat
erityisherkkiä, teitä kohtalotovereita on myös henkilökunnassa ja vanhemmissa.
On ulospäinsuuntautuneita ekstroverttejä ja sisäänpäin kääntyneitä hiljaisempia
introvertteja. Mutta yhteistä meillä on suuri tunnemaailma, mitä voi olla
vaikea muiden ymmärtää.
Ymmärrän tuskan, jota lapsi tuntee, kun hän viidennen kerran
pyytää aikuista laittamaan kenkänsä uudelleen, sukka hinkkaa jalkaa. Hän tuntee
myös vaateiden pesulaput ja kutittavat villapaidat.
Ymmärrän sen pienen ihmisen hämmennyksen, kun
henkilökunnasta uusin ei ole ymmärtänyt laittaa ruokia lautasella sektoreihin.
On mukavampi syödä maut omina makuina, eikä sekoitettuna, kun makuaisti ei ole
vielä kaikkeen tottunut.
Ymmärrän sen pienen pippurisen neidin syvän loukkauksen
tunteen, kun kaveri on pahoittanut hänen mielensä haukkumalla uutta mekkoa
rumaksi.
Ymmärrän sen pojan tunteen, kun hän laittaa kädet korviinsa,
hän tuntee äänet niin voimakkaasti. Ymmärrän kuinka häntä pelottaa aikuisen
komentaminen, vaikka se ei edes kohdistu häneen itseensä, mutta hän tuntee sen
kiukun, jota aikuinen kokee hermostuessaan ja menettäessään kontrolloinnin.
Ekstrovertit ja introvertit ihmiset reagoivat asioihin eri tavoin.
Introvertti herkkis pienenee, yrittää hävitä tapettiin, nielee kyyneleensä ja
pelkonsa, eikä uskalla sanoa mitään. Ekstrovertillä nousee omat kierrokset
toisten energioista ja vauhtia on vaikea pysäyttää.
Nämä pienet tarvitsevat jalansijaa. Heilläkin on oikeus olla
sitä mitä he ovat. Tulla hyväksytyksi ja arvostetuksi omana itsenään. Ei heidän
tarvitse tuntea olevansa omituisia, niin kuin minä tunsin olevani.
Olemme luoneet paikan, päiväkodin, jossa kaikilla on lupa
tuntea ja olla omia itseään. Siksi rummutamme ja pidämme tärkeinäpä
henkilökunnan hyvinvointia, sillä jos aikuiset eivät voi hyvin, meidän kaikki
pienet tulevaisuuden toivot kärsivät energiasta. Positiivisuus ja ilo luo
ympärilleen lisää positiivisuutta ja iloa.
Minun tehtäväni on johtaa sitä ja tuoda lisää valoa. Sillä
minähän jos joku tunnen kaikki tunteet moninkertaisesti.
Ja kyllä minä paikkani eilen tunsin. Olin menossa metsään
retkelle neljävuotiaiden kanssa. Olin peränpitäjänä, jonon viimeisenä.
Aurinko nousi upeana metsän takaa värjäten koko
taivaanrannan punakeltaiseksi. Pysähdyimme sitä ihmettelemään. Sanoin lapsille,
että katsokaa, miten upean aamun me saimme. Kaveri edestä tokaisi, että hän
etsii vain dinosauruksen jalanjälkiä. Tähtisilmäinen hiljainen herkkistyttömme
puristi minua varovasti kädestä. Katsoi suoraan minun sieluuni saakka ja
hymyili vienosti.
Minä tiesin, hän näki sen saman minkä minäkin, sen
kauneuden, sen ihmeen, sen väriloiston, joka saa melkein kyyneleet silmiin.
Henna
