Kuulin kurahousuja vetäessäni eteisessä kun eräs äitimme totesi henkilökunnallemme:
”Olette te arjen sankareita !”
Olen samaa mieltä. Ei se mitään, että kiskomme kurahousuja päivästä toiseen, pyyhimme kyyneleitä ja vaihdamme pissapyykkejä, vaan se että työmme totisesti vaatii läsnäoloa ja ihmissuhdetaitoja PALJON. Olen joskus puhunut siitä miten lastentarhanopettajan ja lastenhoitajan pitää osata olla oman ammattinimikkeen lisäksi sairaanhoitajia, poliiseja, liikunnanohjaajia, kokkeja, terapeutteja, psykologeja.
Jos joku uskaltaa kuvitella, että me vain leikimme ja liikumme päivästä toiseen ja haluaa kuvitelmansa säilyttää, kannattaa lukeminen lopettaa tältä erää.
Rakastan työtäni ja olen varma, että koko henkilökuntamme rakastaa. Joskus työmme on vain äärimmäisen raskasta. Se on raskasta silloin, kun käsittelemme asioita jotka ovat myös aikuisille haastavia ymmärtää ja kokea. Meillä ”päiväkodin arjen sankareilla” on valtava vastuu siitä, miten pienten ihmisten elämän alkutaival rakentuu, ihan niin kuin teillä vanhemmillakin. Ei riitä, että lapsi saa ruokaa, lepoa ja liikuntaa, lapsen tarvitsee myös oppia elämään.
Viime viikkoina olemme olleet Vilskeen isomman väen kanssa elämän suurten kysymysten äärellä. Ja totisesti minun on myönnettävä, että olemme pohtineet kuinka vastaamme ja avaamme asioita.
Miksi jotkut eroavat?
Minä en halua, että minulla on kaksi kotia. Se tuntuu kamalalta.
Entä jos isää ei enää ole?
Miksi jotkut kuolevat
Ei äidit ja isit voi kuolla!
Minun isomamma kuoli, mihin se meni?
Siinä sitä sitten pohdittiin!
On äärimmäisen tärkeää käydä asiat läpi, avata niitä, kertoa. Mutta miten sinä kerrot, kun et edes itse tiedä mitä kerrot? Isoja asioita, usein tosi kipeitä asioita.
Meillä vilskeessä opetetaan avoimeen puhumiskulttuuriin. Opetamme sitä henkilökunnalle, lapsille ja vähän teille vanhemmillekin. Vaikeatkin asiat on puhuttava ja avattava, etteivät ne jää möykyksi sisälle, tunnelukoiksi. On tärkeää puhua, kokea ja päästää irti.
Jokainen meistä prosessoi asioita kuitenkin eritavalla. Toiset puhuvat ja puhuvat, toiset pohtivat ja miettivät. Jokainen tarvitsee aikansa ja tukijansa. Sen joka kulkee rinnalla tarvittaessa ja auttaa sitten käsittelemään asioita.
Avioerot ja kuolemat koskettavat meistä jokaista. Jokainen ero tuntuu jollain tasolla jokaisella.
Me arjen sankarit, elämme näitä kanssanne läpi, niillä taidolla mitä elämänkoulu on meille antanut. Mekin opimme ja kasvamme joka hetki, jokainen tavallaan.
Vaikea asia on myös ymmärtää, että meistä jokainen on erilainen.
Kun me Kalervon kanssa kirjoitimme Vilskeen varhaiskasvatussuunnitelman ensimmäistä versiota, siellä tuli vastaan kohta kohta erityispalveluiden järjestäminen… erityislapset päivähoidossa… Tähän pysähdyimme.
Meille jokainen lapsi on erityinen. Kaikki lapset ovat erityisiä. Toiset tarvitsevat tukea enemmän kuin toiset, mutta jokainen tarvitsee tukea jossakin. Toiset lapset ottavat paikkansa, he ovat äänekkäitä - eläviä ja toisille se on annettava. Erilaisuuden ymmärtäminen, näkeminen, kokeminen on taas niitä suuria haasteita meille kaikille, isoille ja pienille, aikuisille ja lapsille.
Ulkoisen erilaisuuden huomaaminen on helpompaa. Kävimme jo syksyllä keskustelua siitä, miksi joku toinen on toisen värinen. Ensin lapset ymmärtävät, että on tyttöjä ja poikia, isiä ja äitejä. Seuraavaksi he tajuavat, että tummia ja vaaleita ihmisiä. Kansainvälistymme, nyt lapset saavat jo päiväkodissa kokemuksen siitä, että puhumme eri kieliä, näytämme erilaisilta, mutta entä sitten kun näytämme samalta, mutta käyttäydymme eri tavalla?
- Miksi joku lapsi kiroilee vaikka se on kiellettyä?
- Miksi joku lyö tai huutaa vaikka ei saisi?
Miten selität lapselle, että me jokainen harjoittelemme elämää varten, toiset kokevat asioita toisella tavalla ja se purkautuu ulos eri tavoin?
Temperamentti, sosiaaliset- ja vuorovaikutustaidot, elämänmalli. On helpompi kertoa lapselle tämä ihminen kokee näin, sillä hänellä on ulkoinen vamma. Hän näyttää erilaiselta ja kokee erilailla, mutta entä kun kaveri näyttää samalta, mutta käyttäytyy eri tavalla?
Miten avaat asiaa lapselle, kun monelle aikuisellekkaan asian ymmärtäminen ja ennen kaikkea hyväksyminen on vaikeaa.
Eräs isä kertoi vast`ikään, että joutuu todella pohtimaan miten käyttäytyy liikenteessä, kun se kaveri takapenkillä imee kaiken itseensä ja ottaa oppia.
Toden totta, lapset imevät kaiken. He oppivat mallintamalla.
Miltä ruoka lautasesi salaatti tilanne näyttää?
Miten teillä kotona riidellään?
Halataanko teillä? Osaatko ottaa vastaan hellyyttä ja antaa sitä?
Meillä Vilskeessä keskitymme nyt turvallisen ilmapiirin luomiseen kaikille, erilaisuuden kohtaamiseen ja hyväksymiseen ja ennen kaikkea ystävyyssuhteiden luomiseen.
Näiden suurten kysymysten äärellä ammennamme voimaa toisistamme ja lapsista, joissa
virta pulppuaa niin ettei sitä kiinni saa.
Apuna meillä on positiivisen pedagogiikan dna!
http://blogs.helsinki.fi/klaakkon/positiivisen-pedagogiikan-dna/