Huomenna mennä Korkeasaareen, Korkeasaareen, Korkeasaareen..

 Kevätretki aamu, edessä oli perinteinen bussireissu Helsinkiin, Korkeasaareen kolmen vuoden tauon jälkeen, nyt on pöpöt ohi ja maailma taas auki!

Aamulla jännitti, tunnelma oli todella kupliva. Osa oli herännyt jo ennen viittä, ettei vain myöhästytä!

Ja kun kysyimme mitä lapset odottavat Korkeasaarireissulta

-          Minä haluan nähdä Dinosauruksia!

No, ehkei dinosauruksia nähdä, mutta paljon muuta…

-          Kumpi on lähempänä Vilskettä, Turku vai Helsinki?

Kysyi yksi pikku neiti. Aika herttaisesti ajateltu. Vilske on Vilskeessä, Turku ja Helsinki jossain muualla. 😊

Kolme bussia 115 lasta ja 28 aikuista Bussit täynnä laulua, höpötystä ja odottavaa jännitystä.  Tämä oli monelle lapselle ja aikuiselle ihan ensimmäinen kerta, kun pääsee Korkeasaareen.

Joku lapsi koki bussimatkan tylsänä, koska oli pakko istua kaksi tuntia, osa kiljui innosta nähdessään työmaakoneita tai rekkoja, osa katsoi lumoutuneena dvd-elokuvia.

Korkeasaaren edustalla ruokailimme. Osalla oli jo kova nälkä. Ruokapakeista löytyi herkullista broilerikiusausta ja pikkuporkkanoita. Voi kuinka ruoka maistuikin hyvältä, paljon paremmalta kun yleensä kun sen sai syödä auringon paisteessa kalliolla.

Sitten lähdimme pienryhmissä katselemaan eläimiä.

Kissalaakso esitteli; tiikerit, leijonat ja tavalliselta kissalta näyttävän metsäkissan, lumileopardi, amurinleopardi, miten ihmeessä ne voivatkin olla niin suuria? Osa kissoista lepäili auringossa mutta olipa joku pienryhmä onnistunut bongaamaan tiikeri emon ja pennutkin.

Apinat olivat myös monen lapsen suosikkieläin. Apinatalolla pääsi opettelemaan apinoiden ilmeitä ja tunteita.

-          Yksi niistä leikki niin että se meni piiloon ja sitten se kurkkasi ja meni piiloon ja kurkkasi. Sen apinan nimi oli sama kun mun äidin Maiuu.

-          Sitten me nähtiin ne karhut. Yksi niistä kylpi kylpyammeessa. Yski niistä karhuista tuli ihan minuun kiinni, onneksi siinä oli lasi välissä.

Karhutarha oli aiheuttanut muillekin ajatuksia. Eräs nuori herra oli estellyt muille lapsille paikkoja, hyvinkin eläinten hoitajan elkein ja tuumasi

-          Jos lippis putoaa tuonne karhuaitaukseen, niin se on sit VOIVOI!

Kameli aitauksen vieressä meillä aikuisilla oli taas hiukan pokassa pitämistä, varsinkin kun mini-neiti kajautti ihan pokkana ja tosissaan…

-          Hei tuo kameli näyttää ihan mun äitiltä!

Korkeasaaressa kohtasimme myös:

-          Kuningaspyton minua vähän jännitti. Se viljakäärme oli luonnut nahkansa, me löydettiin sen nahka sieltä häkistä.

-          Ahma tuli esittäytymään, se juoksi ihan hurjasti.

-          ööööööh!

Kiipeilijäpapukaija herätti paljon ihailua.

-          Kuningasmerikotkalla oli iso oranssi nokka. Onko se varmasti oikea?

-          Gundeja me nähtiin myös. Ne oli niin söpöjä. Ne näytti ihan hamstereilta tai marsuilta. Niillä oli niin paljon poikasiakin.   

-          Pikku panda nukkui isossa ulkohäkissä puussa, se toinen kiersi kyllä siellä häkissä, mutta oliko se kultapanda kun se oli ihan kultaisen värinen?

-          Minä odotin näkeväni eniten kaloja ja me nähtiin isoja akvaarioita ja paljon kaloja.

-          Terraariossa oli myös gekkoja, skorpioni mutta aavikkokettuja me ei nähty, mutta me nähtiin sellainen hämärähuone. Siellä hämärähuoneessa oli norsun jalasta tehty penkki, seepran pää ja käärmeen nahasta tehty vyö, Salametsästäjät ovat metsästäneet näitä ja tulli on takavarikoinut nämä. Pulloja, joihin oli laitettu skorpioneja ja käärmeitä.

Tämä aiheutti lapsille paljon kysymyksiä mutta myös paljon keskustelua. Näin me opetamme lapsille eläinten kunnioittamista ja kerromme maailman raadollisuudesta, luonnon kiertokulusta. Petoeläimet tarvitsevat toisia eläimiä ruuakseen, mutta ihminen ei tarvitse eläinten jalasta tehtyä penkkiä.

Puolitoista tuntia Korkeasaaressa kierrettyä eräs neljävuotias tuumaa ihan ajatuksiinsa vajoten

-          oli se bussimatka sitten vaan kiva!

Kahden tunnin kiertämisen jälkeen väsyneitä mutta onnellisia pikku retkeilijöitä valui busseille välipalalle.

Välipalan jälkeen maistui busseissa pikku unet. Olihan meillä melkoinen päivä.

 Vilskeen aikuisten ajatuksia retkestä

-          Tärkeintä on yhdessä oleminen, tekeminen ja ihmetteleminen

-          Huikea kokemus

-          Ihan huippu päivä!

-          erilainen työpäivä

-          Väsynyt mutta onnellinen

-          Onhan se ihanaa nähdä lasten ilo ja hymyt, naurut ja riemunkiljahdukset

-          Toivottavasti tänne päästään myös vuoden päästä!

Mammu, Henna ja Eskarilaiset

Pikkutalon tohinat

Kevät keikkuen tulevi. Yksi kevään merkeistä on pääsiäinen ja silloinhan saa virpoa ja syödä suklaamunia. Jihuu! Pajunkissojen keräilyreissulla keskustelimme kevään merkeistä ja kyllähän niitä jo kivasti olikin näköpiirissä. Kevään merkkien tiirailun lomassa keskustelimme myös paperin valmistuksesta, koska ”paperi tehdään puusta”, tiesi yksi pieni suppusuu kertoa. Päivät pääksytyste ollaan opeteltu vuodenaikoja ja kerrattiin ainakin sata kertaa, että mikä vuodenaika tulee talven jälkeen. Mieluisin vastaus oli tietenkin kesä, mutta eiköhän me sitten vaan kuitenkin päästy aamupiirivuorollamme loistamaan, kun asiaa tiedustellessa iloinen joukko pikkutalon piiperöisiä huusi ”KEVÄT”! Ja oi, mitkä aplodit me saimmekaan yleisöltä.

Lumet alkoivat jo sulaa pikkutalon pihalta ja niinhän sieltä lumen alta alkoi paljastua nurmikkoa ja HIEKKAA. Mikä sen parempaa, kuin lumikelien jälkeen istahtaa hiekkalaatikolle ja pitää oikein kunnon hiekkakakkukestit. Pulkat ja liukurit pantiin korjuun, mutta johan ne sieltä takatalven myötä kaivettiin takaisin esiin ja jatkettiin mäenlaskua. Oi, kuinka taitavia liukurilaskijoita meidän pienistä onkaan talven aikana tullut, se kun ei todellakaan ole mitään helppoa hommaa!

 Vuodenaikojen ja kevään merkkien lomassa olemme opetelleet erilaisia muotoja ja miten hienosti ihan omasta pihapiiristä löytyy niin ympyröitä, kolmioita kuin neliöitäkin. Olemme opetelleet laskemaan sormia, varpaita, neniä, silmiä, käsiä, jalkoja ja vaikka mitä. Kymmeneen laskeminen ei ole enää homma eikä mikään monelle. Ja kaikkea ei onneksi tarvitsekaan vielä osata, kaverit kyllä auttaa. Yhdessä me täällä ihmetellään maailmaa, opetellaan ja opitaan, niin pikkutalon tiitiäiset kuin me aikuisetkin.

 Kädentaidot ovat saaneet myös harjoitusta ja rohkeasti on joka iikka uskaltautunut kokeilemaan ja koskettelemaan erilaisia materiaaleja. Sormivärit on erittäin jees ja miten hienosti pienessä kädessä pysyykään niin kynä kuin vesivärisivellinkin.

Tunnekerhossa hitiksi nousi Fröbelin palikoiden Aistilaulu ja ollaanpa me opeteltu myös vuorovaikutustaitoja leikin lomassa ja kyllä vaan niin hienosti kuuluvat sanat ”kiitos” ja ”ole hyvä” kun hernepussi kiertää piirissä pieneltä ystävältä toiselle. Kartanon salivurolla olemme pistäneet vauhtia varpaisiin ja liikkuneet jos jollakin tavalla. Vatsallaankin pääsee eteenpäin hurjaa vauhtia, kun alla on mahalauta. Tanssimista me emme tietenkään ole unohtaneet, nythän ne peput jo keinuvat ihan huippuhienosti ja tanner senkun tömisee silloin, kun me äidymme oikein villille biletystuulelle.

Ihanaa kevätaikaa kaikille!

 Terveisin, pikkutalon väki

Mummon kanat ja munat -tervehdys monitaiteisesta pääsiäispajasta

Pajaan saapuessa lapsia ottaa vastaan suuri valkoinen paperi, jonka ympäriltä löytyy jokaiselle oma tyyny. Oma paikka löytyy helposti ja pian on aika aloittaa.

 Yhteistyöllä, laulaen ja piirtäen paperiin piirtyy Mummon ruskea aita. Omaa piirtovuoroa maltetaan odottaa rauhassa ja jokainen malttaa myös lopettaa ja antaa kynän seuraavalle. Mutta mitä kaikkea Mummon maatilalla on? Piirretään eläimiä ja niille ruokaa sekä muita tärkeitä asioita, kuten aurinko, kiviä, puita ja lampia. Jokainen piirtää oman taitotasonsa mukaan, jokainen kuva on oikeanlainen ja hyvä. Lopuksi maatilalle piirretään Mummo, vahtikoira Musti sekä metsään hiipivä, viekas kettu. 

Kuka haluaisi olla Mummo? Monta kättä nousee ja yksi lapsista muuttuu Mummoksi huivin avulla. Entäs kettu ja koira? Halukkaita riittää, mutta näitä asuja on vain yhdet. Kanojen roolivaatteita löytyy onneksi niin paljon, että kaikki halukkaat pääsevät leikkimään mukaan lauluun "Mummo kanasensa". 

Laulun jälkeen kokoonnutaan taas maatilan ympärille omille matoille. Fröbelin palikoiden Kanalassa tapahtuu laulun sanat ja sävelet täyttävät huoneen ja samassa piirissä alkaa kiertää pahvimukeja - eli kanoja. Eteen ilmestynyt kuppi täytyy antaa aina eteenpäin, vieressä istuvalle kaverille. Musiikki rytmittää toimintaa, mutta mukien liikuttaminen musiikin tahdissa osoittautuu yllättävän haastavaksi! Lopulta jokaiselle jää oma kanakuppi ja on aika siirtyä askartelupuuhiin. Liimaa, höyheniä, langanpätkiä, silmät ja nokka. Monen tarkkuutta vaativan työvaiheen jälkeen kanat ovat valmiit ja lopuksi niille marmoroidaan munat. Aivan kuin taikaa, miten värit kiinnittyvät veteen kastetun munan pintaan! Huone täyttyy ihastelusta. 

Pajan loppupuolella rauhoitutaan kuuntelemaan sadut "Maailman kaunein muna" ja "Musta kana". Aivan lopuksi kuunnellaan laulu Sydänlintu ja samalla lapsia silitellään höyhenillä. Ne kutittavat.

Sydänlintu tietää minne mennä, lintu ei koskaan harhaan lennä. 

Sydänlintu laulaa lauluaan, opeta sydämesi laulamaan. 

Rohkeasti etsi salaisuutta, siipesi avaa kohti uutta. 

Sydänlintu laulaa lauluaan, opeta sydämesi laulamaan.

-Hannele Huovi-

Mummon kanat ja munat- kanapaja ilahdutti Vilskeläisiä kolmena päivänä. 

- Sanna, Heli, Erika ja Virpi

Merenkuninkaan matkassa tanssiaskelin

Mestaritontun seikkailujen näytelmät alkoivat Vilskeessä syksyllä ja muutama Hulivilien ja Vilinöiden lapsista oli päässyt esittämään niissä omia roolejaan. Näytelmässä Matkalla Merenkuninkaan luo

otimme vastuun koko ryhmänä näytelmän toteuttamisesta. ”Ensi-ilta” oli perjantaina 17.3. Kaikki paikalla olleet lapset pääsivät nyt osallistumaan tanssiteatteriin näyttelijöinä.

 Näin projekti alkoi. Mestarintontun seikkailujen kymmenes luku, jossa Aamuruskonmaan kuningas lähtee etsimään kadonnutta kuninkaantytär Päivikkiä meren alta, sopi lukuna mainiosti lasten osallistamiseen ryhmänä. Hennan lukema äänikirja sai lapset orientoitumaan tulevan näytelmän aiheeseen ja tunnelmaan ennalta. Tulevan näytelmän tarinallisen mielikuvituksen pohjana oli lasten mielikuvat siitä, miltä luettu satu voisi näyttää. Aina saduissa ei tarvitakaan kuvia, vaan itse sanat luovat ja ohjaavat mielikuvitusta paremminkin.

 Lapset pääsivät orientoitumaan tulevaan näytelmään myös valmistamalla itse tarvittavaa teatterirekvisiittaa. Aamuruskonmaan linnana aikaisemmin toiminut pahvirullalle maalattu linna muuntautui lasten luovissa käsissä merenalaiseksi Haaksilinnaksi. Otimme huomioon lasten näkemyksen siitä, millaiselta linnan julkisivu näyttää.

Linnan lisäksi värikästä korallia maalattiin, ankkurit ja sahakalat leikattiin ja Haaksilinna sai muurinsakaroidensa ylle monivärisen lippurivistön. Päivää ennen esitystä torstain metsäretkipäivänä keräsimme vielä luonnon rekvisiittaa kaislarannalta. Se, että lapset pääsivät itse osallistumaan näytelmän rekvisiitan keräämiseen ja valmistamiseen teki teatteriprojektista kokonaisvaltaisesti osallistavaa. Kädentaidot, mielikuvitus ja luovuus olivat teatterirekvisiittojen valmistuksen tärkeimmät kasvatukselliset painopistealueet.

Näytelmän aikana oli kaksi lasten esittämää tanssiesitystä, joissa kuvastui meriaiheisen musiikin siivittämä itseilmaisu.

”Ne ovat kuutamokeijuja, kertoi merenneito kuninkaalle, ja ne ovat matkalla kuusta metsänurmikoille, lempipaikoilleen, joilla ne aina kauniina kuutamoöinä karkeloivat palaten aamunkoitossa takaisin kotiinsa kuuhun.” Ensimmäisessä tanssissa nämä kuutamokeijut ja muut merenelävät pääsivät Enyan Orinoco Flow:n tunnelmassa liikkumaan silkkihuivein näyttämöllä. Jokainen lapsista sai ilmaista musiikkia oman liikkumisensa mukaisesti.

”Tämä on kuplatyttöjen tarha”, merenneito sanoi. ”Ne asuvat helmisimpukoissa ja puhaltelevat sisällä huilujaan. Kuplatyttöset ovat taitavia soittajia, he osaavat kaikki meren sävelet.” Kuningas kääntyi katsomaan ja näki, että heidän eteensä tuli tuulispään lailla vyöryen sininen vaahtopää aalto. Se läheni niin nopeasti, että se saavutti heidät melkein heti. Kuningas näki nyt, ettei se ollutkaan aalto, vaan joukko sinipukuisia, valkoviittaisia poikia, jotka kiitivät eteenpäin luistimillaan. He kiitivät niin nopeasti, että valkoiset viitat hulmusivat kuin kuohu aaltojen harjoilla. ”Vihuripoikia”, kuiskasi merenneito. ”Katso, miten kauniisti he luistelevat, he saapuvat hakemaan kuplatyttösiä karkeloihin meren pinnalle.”

 Toisessa tanssiesityksessä lapset saivat olla joko kuplatyttöjä tai vihuripoikia, oman valintansa mukaan. Molemmilla tanssiryhmillä oli omat koreografiansa, joita harjoittelimme useaan kertaan ennen esitystä. Musiikkina oli Saint-Saënsin Aquariumin alkusoitto. Musiikin loputtua lapset jäivät estradille osaksi näyttämökokonaisuutta siihen asti, kun Merenneito Vihervä ja Aamuruskonmaan kuningas pääsivät sisälle Haaksilinnaan ja näytelmä loppui.

 Tanssiesitysten kasvatuksellinen fokus oli tanssillisen itseilmaisun kehittämisessä sekä yksilöllisenä tasolla että osana ryhmän kokonaisuutta. Tärkeintä koko näytelmäprojektissa ei kuitenkaan ollut suorittaminen vaan yhteisöllisyys, tunnelma ja hauskuus. Näytelmä lujitti Hulivilien ja Vilinöiden yhteisöllisyyden tunnetta. Teimme yhdessä, näyttelimme yhdessä, ja hauskaa oli. Kun esitys päättyi, yleisö taputti ja antoi suosionosoitukset. Tämä näytelmä oli menestys ja siitä pidettiin.

Hyvää kevättä kaikille,

Jussi