Keskustelin äitini kanssa päiväkotiajoistani.
Äitini muistot olivat hyvin tylyt;
- Oli se aikaa, sain joka päivä palautetta siitä, miten sinä et nukkunut päiväunia, vaikka kaikki muut nukkuivat ja joka ikinen aamu, kun se yksi hoitaja oli aamuvuorossa, sinä jäit kiljumaan, niin että minuun sattui.
Yllättäen jäin pohtimaan äitini muistoja pitkäksi aikaa. Olikohan minulla vaikeus pysähtyä jo lapsena, onko se minun luonteenpiirteeni vai levottomuutta? Miksi en nukkunut?
Uskon, että lähes kaikki opettajat ja varhaiskasvatusalan ammattilaiset allekirjoittavat sen, että lapset ovat tosi levottomia varsinkin maanantaisin. Viikonlopun jälkeen laskeutuminen arkeen ja päiväkodin energioihin ottaa kaikilta aikansa. Toisilla kierrokset jäävät päälle.
Toisilla kierrokset ovat helpommin päällä, puhutaan levottomuudesta. Nykyaikana monet lapset nukkuvat päivällä entistä lyhyempiä aikoja. Minun lapsuudessani minä olin poikkeus, kun en nukkunut, muut nukkuvat ja äitini sai tästä osansa. Nykyajan lapsilla on entistä vaikeampi pysähtyä ja uskon että se on tämän meidän aikakautemme syy. Elämme hyvin aktivoivassa maailmassa. Televisiot ovat jatkuvasti auki, josta tulee ääntä ja liikkuvaa kuvaa, tietokonepelit, kännykät, tämä kaikki hektisyys, joka ympärillämme on, kaikki nämä odotukset, joka kohdistuvat meihin, kiire, tapa elää. Jo pienten ihmisten aivot ovat todella kovalla käytöllä.
Minä tiedän, että olen luonteeltani aktiivinen, rakastan touhuta ja tehdä kaikkea. Olen aina ollut aktiivinen, motorisesti levoton ehkä, niin kuin joku psykologi voisi sanoa, en kuitenkaan miellä, että olisin mitenkään poikkeava, olen minä.
Pystyn keskittymään ja hoitamaan hommani hyvin mutta nautin tekemisestä. Pysähtyminen minulle on aina ollut vaikeaa, pysähtyminen, vaikka kehoni ja mieleni tarvitsisi sitä. Opettelen sitä edelleen. Olen suorittaja, täydellisyyden tavoittelija ja tiedän, uuvun todella helposti, jos en kuuntele itseäni ja paineet jatkuvat ja jatkuvat. Herkkänä ihmisenä näen, koen ja tunnen asiat vielä moninkertaisesti. Pääni sisällä on ihan valtava maailma, jota yritän kesyttää jatkuvasti.
Voiko lapsi uupua? Voiko lapset kokea väsymystä ja henkistä taakkaa?
Jos katselemme ja kuuntelemme lapsia oikein tarkasti, niin näemme sen. Kyllä lapset uupuvat ihan samalla tavalla.
Se on joka joulu ja kevät, se aika, kun lapset käyvät ihan valtavilla kierroksilla. He jännittävät ja odottavat, he odottavat lomaa. Se näkyy loppuviikosta, jos koko viikko on ollut tosi aktiivista toimintaa ja paljon ohjelmaa. Toisissa lapsissa helpommin ja enemmän toisissa vähemmän. Tämän takia joka viikkoon tarvitaan hiljaisempia päiviä, päiviä, jolloin mennään kevyemmin ja tämän takia me harjoittelemme arjessa pysähtymään säännöllisesti aktiivisen toiminnan välillä. Laskemme kierroksia. Luemme kirjan, kuuntelemme luontoa, rentoudumme, otamme satuhierontaa, ihmettelemme. Pysähdymme hetkeen. Eheydymme.
Me haluamme opettaa lapsille näitä taitoja ja sen että tämä on se asia mitä kehosi ja mielesi tarvitsee tämän koko hurjan maailman keskellä.
Toinen äärimmäisen tärkeä asia on se, että opettelemme tunnistamaan, käsittelemään ja purkamaan ulos tunteita, jotta ne eivät kuormittaisi meitä.
Voi kuinka tärkeää onkaan, että meidän lapsemme, meidän tulevaisuuden aikuiset oppisivat hallitsemaan mieltään ja löytäisivät sisältään rauhan, jotta he eivät uupuisi elämässään, sillä helpommaksi tämä elämä ei ainakaan käy.
Palaten äitini päiväkotimuistoihin minusta, aloin tietenkin miettiä, mitä minä itse muistan päiväkodista. Muista päiväkodin ikkunalla olleet joulukyntteliköt. Ne olivat niin kauniita ja ne loistivat aamuhämärässä suloisesti. Muistan pienet pöydät ja tuolit ja kuinka pöytien päällä oli aina kauniita asetelmia mihin ei missään nimessä saanut koskea. Muistan ne kahisevat kaappisängyt, jossa yläpuolella nukkui joku ja minun oli pakko maata siellä, vaikka se tuntui vaikealta.
Ja muistan sen hoitajan..
Hänellä oli silmälasit ja lyhyt ruskea tukka, tunnistaisin hänet varmaan vieläkin, jos hän tulisi vastaan, hänellä oli aina tiukka ilme ja hän inhosi minua. Tunnen edelleen hänen ankeutensa. Hän ei kyllä tykännyt lapsista, saati sitten työstään. Kuvitella mitä sitä muistaa 40-vuoden jälkeen.
Jos minä pohdin lasten hyvinvointia ja tulevaisuudessa selviämisen taitoja, on minulla murhe myös aikuisista, jotka ovat jääneet paikoilleen, työhön, josta eivät pidä, työhön, joka ei enää ehkä anna sitä mitä he tarvitsevat, työhön, joka traumatisoi lapsia.
Ja kuulkaas, näitä ihmisiä on paljon!
Ei onneksi meillä Vilskeessä, sillä käymme tätä keskustelua säännöllisesti
- Mitä sinulle kuuluu? Mitä sinä saat työstäsi? Mistä tulet onnelliseksi? Teetkö sitä mitä sinun sielusi laulaa?
Meillä on tässä hetkessä vain tämä elämä, tärkeintä on voida hyvin ja olla onnellinen.
Minun tärkein elämän ohjeeni on:
Jokaisen onnellisen lapsen takan on tasapainoinen ja onnellinen aikuinen.
Kohti tasapainoisempaa elämää
Henna
