Seurasin ehkä hieman järkyttyneenä erään nettifoorumin keskustelua. Siellä eräs äiti kyseli toisilta äideiltä, että pitäisikö hänen olla huolissaan, kun hänen lapsen päiväkodista on tullut vain nämä (olikohan siinä viisi) puuväreillä piirrettyä tuotosta koko vuonna. En ehkä ollut järkyttynyt äidin kysymyksestä, pidin sitä normaalina tietämättömyytenä ja sinä että hän oli aidosti kiinnostunut lapsensa päiväkodin touhuista, vaan siitä mielettömästä palauta määrästä minkä hän sai. Tai ehkä siitä, millaista keskustelua ”tuotokset” aiheutti.
Siis mitä ihmiset ajattelee?
Päiväkodin tasoako mitataan lapsen tekemillä tuotoksilla?
Ajatteleeko ihmiset oikeasti, että nykypäivänä lapsen tärkein tehtävä on tuottaa ”tuotoksia”?
Kenelle he niitä tekevät?
Tämä ehkä kiihdytti mielenlaatuani, sillä olimme juuri edellisellä viikolla puhuneet henkilökunnan kanssa arviointipäivässämme siitä, ketä varten me työtämme teemme, lapsia vai heidän vanhempiaan?
Onko vanhemmilla oikeus vaatia meiltä jouluaskarteluja, vaikka lapsi on ollut poissa lähes koko joulukuun, kun niitä on tehty? Mitä varten me yleensäkään tehdään työtämme?
Lapsia joita me parhaamme mukaan koitamme kasvattaa ja opettaa elämää varten vai vanhempien odotusten mukaan;
”Katsos, kai te askartelette pari äitienpäiväkorttia niin voidaan viedä mummeille?”
Kyseinen äiti kyseli foorumilla, onko yksityisten ja kunnallisten päiväkotien välillä eroja?
Tuottaako kunnallinen varhaiskasvatus lapsilla enemmän tuotoksia?
Olin aivan järkyttynyt, varsinkin kun moni vastasi, että kyllä kunnallisella tuotetaan niitä enemmän ja yksityiset eivät ehkä viitsi panostaa uuden vasun vaatimusten mukaan.
Mitä ihmettä?
Halummeko me tehdä lapsistamme jo lapsina tuottavia yksilöitä joidenka elämäntehtävä on tuottaa tuotoksia?
Kuinka joku tietämätön ilkeää vielä kommentoida, että uusi vasu vaatii tuotoksia, jotka hänen mukaansa todistaa, että kädentaitoja on harjoitettu.
Mitä mieletöntä tietämättömyyttä.
Uusi vasumme kannustaa nimenomaan lapsilähtöisyyteen ja elämykselliseen toiminnalliseen oppimiseen, joka lähtee siitä, että lapset oppivat itse ajattelemaan ja toimimaan. Pääpaino on tekemällä oppimisessa ei piipertämisessä ja aikuisjohtoisessa toiminnassa.
” Meidän lapsi on tuonut hienon kolmiulotteisen sieniaskartelun kotiin, samanlaisen kun hänen sisko parivuotta sitten?”
Mitä tämä kertoo lapsilähtöisyydestä? Ehei se kertoo siitä että ”tarhantäti” ei uudistu, ei kuuntele lapsia, hän tuottaa vuodesta toiseen samoja ”tuotoksia” ja joku vielä odottaa niitä.
Voi hyvänen aika!
Hienomotoriset taidot voivat kehittyä vasta sitten, kun karkeamotoriset taidot ovat kunnossa. Hienomotorisa taitoja harjoitetaan ainakin meillä toiminnallisesti. Liikunnan ja luontoelämyksien lisäksi, meillä tutkitaan esimerkiksi luontoa, piirrämme kepeillä hiekkaan, lumeen, pujottelemme, pelaamme, leivomme, veistämme, istutamme, teemme omenahilloa pilkkomalla omenia (eikö tämä vaadi hienomotoriikkaa?) ja kyllä mekin piirrämme ja askartelemme mutta ei se ole se tärkein.
Tulin niin surulliseksi ihmisten tietämättömyydestä mutta myös siitä mitä nykyajan vanhemmat haluaa lapsistaan. Mihin he kasvattavat heitä?
Suorituskeskeiseen elämään, jossa unohdetaan leikin merkitys, luonnossa liikkumisen tärkeys ja nautinto, tunne- ja vuorovaikutustaidot jotka tekevät meistä sen ketä me olemme.
Ei kai ihme, että nykyajan vanhemmat uupuvat työtaakkojensa alle, kun he suorittavat jo lapsiensakin varhaiskasvatusta.
Voisimmeko vain antaa lasten kasvaa lapsina ja tulla heidän omia aikojaan aikuiseksi, antaa heidän kasvaa ja kehittyä siksi ketä he ovat, ihanaksi omaksi itsekseen. Tärkeiksi ja juuri sellaisena kuin he ovat.
Ihanaa kesää!
Henna