Olen viimeisen 10 vuoden aikana kahlannut läpi, jos jonkinlaisia elämäntapaoppaita ja kursseja. Uupumisen jälkeen hain epätoivoisesti kättäpitempää, jolla olisin saanut itseni lopullisesti tasapainoon ja vielä pysymään siinä.
Moni sanoo, että herkkyyteni on heikkouteni. Se on tavallaan totta, uuvutan itseni kilttinä suorittaja tyttönä helposti koska koen ja näen asiat niin moninaisina ja suuresti, toisaalta se on ollut valtava voimavarani. Jossain vaiheessa tajusin, että elämä on loputon matka, jossa on paras vain elää hetkessä ja nauttia joka jutusta, niistä kipeimmistäkin.
Eniten elämääni on tunteiden kirjoa tuonut äitiys. Sinä aamuna, kun sain elämäni suurimman lahjan syliini ja tajusin, että sydämeni kulkee tästä lähin osaksi aina minun ulkopuolellani, tuon pienen tyttären mukana. Ymmärsin, että vaikka kuinka voisin kontrolloida itseäni, en voi elää lapseni elämää, enkä voi sille mitään, että hän herättää minussa suurimmat tunteeni.
Ehkä juuri siksi olen työstänyt paljon itseäni, omaa jaksamista ja nyt viime vuodet olen tutkinut sitä, kuinka valtavan suuri merkitys meillä vanhemmilla, on lapsiemme hyvinvointiin. En väheksy meidän ammattikasvattajien voimaa lapsienne hyvinvointiin ja kasvattamiseen, mehän heidän kanssaan vietämme arkisin suurimman osan aikaa, mutta kyllä kaikkein suurin merkitys on aina meillä/teillä vanhemmilla.
Tässä matkassa itseeni mitä olen kahlannut läpi, olen tutkinut paljon lapsuuttani, ja tapaani olla äiti. Joskus oikein havahdun siihen, miten käytän äitini sanontoja samoilla äänen painoilla ja pelästyn sitä, mitä on tapahtunut? Onko minusta tullut minun ”äiti”?
Olen käynyt läpi omia lapsuuden kokemuksia, kuinka ne ovat vaikuttaneet minuun ja miten minun luomat kokemukset vaikuttavat mahdollisesti lapseeni. Onko tämä pohjaton riittämättömyydentunteeni vain heijastus lapsuudesta siitä, miten itse loin itselleni korkeat tavoitteet yltääkseni huippusuorituksiin?
Luonko lapselleni nyt alitajunnassa, noita samoja paineta, joita tein jo lapsena itselleni? Kuinka voin säästää hänet, etten siirrä tätä samaa kiltin tytön syndroomaa häneen?
Tiedän että suurin syy uupumiseeni, oli minä itse. Olosuhteet osaksi joo, mutta kyllä se oli minä. Ja kun minä uuvuin, uupui myös lapseni, sillä lapset ovat kovin herkkiä ja he ovat meidän vanhempien energioissa tosi voimakkaasti vielä koulun alkuun asti, minkä jälkeen he alkavat pikkuhiljaa itsenäistyä ja etsiä itseään.
En tajunnut, miten vaikutin lapseeni, en tajunnut kyllä montaa muutakaan silloin kun olin kovin uupunut, mutta nyt jälkikäteen tajuan.
Minulta kysyttiin jonkin aikaa sitten mitä voimme tehdä lapsemme kanssa, jotta voimme tukea häntä älyllisesti kaiken parhaiten? Miten takaamme, että annamme hänelle elämässä parhaat lähtökohdat?
Olen ammattikasvattaja, mutta parhaiten minua ammatillisesti on opettanut lapseni ja elämäni. Niinpä vastasin;
- Ole sinä. Tee matka itseesi, löytääksesi sen mistä tulet onnelliseksi ja tasapainoiseksi. Sitten istu sohvalle lapsesi kanssa ja lue. Lue satuja, tietokirjoja, Aku Ankkoja, runoja, ihan mitä vain, kunhan olet läsnä ja luet. Lukeminen lapselle vaikuttaa lapsen kielelliseen kehitykseen.
Siten menkää metsään. Olkaa rauhassa ja nauttikaa luonnosta. Ihmetelkää. Motoriikka kehittyy luonnossa liikkumalla huomaamatta, saatte sielulle ruokaa luonnosta ja rentoudutte. Kaikki muu tulee ajallaan.
Olin viime viikolla päivän luennolla, jossa psykologi Satu Kallio puhui levottoman lapsen rauhoittamisesta ja aggressiivisuudesta lapsiryhmässä. Päivä oli tosi antoisa, jopa niin antoisa että pohdin, saisimmeko hänet luennoimaan meille kaikille vilskeläisille.
Satu puhui lapsesta ja lapsen stressistä. Siitä kuinka tämä meidän valtava viriketulva, vaikuttaa pikku ihmisen aivoihin. Miten myös lapset uupuvat. Sen sijaan että me aikuiset kuljetamme lapsia ostoskeskukseen äänien, valojen ja kiireen keskelle meidän pitäisi viedä heitä kotiin lepäämään tai metsään lataamaan itseensä hiljaisuutta ja rauhaa. Varsinkin alle kolme vuotiaat tarvitsevat valtavasti syliä ja hoivaa sillä silloin kehittyvät heidän sosiaaliset taitonsa ja empatiakyky aivoissa.
Jokainen ihminen kokee stressin eri tavalla ja jo alle kolmevuotias voi uupua, jos aistitoiminnot ylittävät jatkuvasti stressirajat.
Päiväkotiarki voi olla osalle lapsista valtava stressikuorma. Siksi meidän varhaiskasvattajienkin pitää huomioida tämä arjessamme, takaamalla lapsille rauhaa ja pysähtymisiä. Suojata heitä jatkuvalta sirkukselta.
Meidän aikuisten tärkeä tehtävä on opettaa lapsia säätelemään stressiä. Rauhoittamaan itseään. Sillä jos emme jo lapsuudessa opi säätelemään stressitasoja on riskinä uupua. Moni aikuinen, joka ei ole oppinut lapsena säätelemään stressitasojaan (eli lepäämään ja ottamaan aikalisää tästä huvipuistoarjesta) uupuu koska haalii liikaa suorittajana ja tunnollisena kilttinä ihmisenä. (kappas, osui ja upposi ainakin minun!)
Aikuisen tärkein tehtävä on kuitenkin asettaa lapsille rajat.
Rajat ovat ehdotonta rakkautta. Aikuinen ei saa laittaa lasta valitsemaan jatkuvasti asioita, se aiheuttaa lapselle stressiä. Mitä me tänään syötäisiin? Mitä sinä haluat pukea yllesi?
Joskus on kiva viettää lasten päivää ja antaa lapsille valtaa, mutta kyllä se on aikuinen joka orkesteria johtaa. Lapsi kokee turvattomuutta, jota he kokevat helposti, jos aikuinen ei ole aikuinen niin se aiheuttaa jo lapselle stressiä.
Aikuiset, turha häveliäisyys pois! Kyllä se on aikuinen, joka sanoo ostetaanko karkkihyllyltä lakupötkö vai ei tai lähdetäänkö päiväkodin pihalta kotiin vai ei!
Kaikki tunteet ovat sallittuja, lapsen pitää saada tuntea myös ne. Meidän pitää opettaa lapsia tunnistamaan tunteita, käsittelemään ja nimeämään niitä. On ihan normaalia tuntea mustasukkaisuutta, kun perheeseen tulee vauva, mutta miten lapsi osaa käsitellä sitä, jos sitä ei harjoitella yhdessä.
Tai entäs kiukku, muista aina, että lapsi on pulassa kiukun hetkellä ja silloin hän tarvitsee apua. Meidän on tärkeää opetella näkemään kiukun taakse. Sen sijaan, että pohdimme mitä lapsi tekee on tärkeää pohtia, mitä lapsi tässä tilanteessa tarvitsee.
Jos aikuinen alkaa pelätä lapsen kiukkua tai epäsopivaa käytöstä ollaan pulassa. Silloin tarvitset apua.
Sillä jos ihminen on rajaton, hän tarvitsee rajat.
Jos et pysty niitä asettamaan nyt, miten pystyt asettamaan niitä myöhemminkään? Jos huomaat että stressitasosi nousee jatkuvasti lapsen kanssa, tarvitset myös apua.
Muista tulla sitä pyytämään, mietitään yhdessä keinoja turvata meidän jokaiselle lapselle turvallinen ja stressitön lapsuus.
Henna