Olen ollut tällä viikolla pari päivää koulutuksessa pohtimassa johtajuutta. Yhden päivän aiheena oli identiteetti. Mistä minun ammatti identiteettini päiväkodin johtajana rakentuu?
Muistan ikuisesti, kun syksyllä poika 5v. kysyi minulta
-Henna, oletko sinä oikeasti päiväkodinjohtaja?
- Niin kai minä olen.
-Miten sinulla on sitten vain tuo kuplavolkkari, kun Vilskeen lastenhoitajallakin on BMW??? :)
No, minun ammatti identiteettini ei rakennu autonmerkin perusteella, vaikka minulla söpöinen pikku volkkari onkin. Olen tehnyt pitkän matkan itseeni, kasvaakseni täksi kuka olen ja olen hyväksynyt, että jatkan kasvamista, varsinkin johtajana, joka on minulle kuitenkin uusi rooli.
Identiteetin rakentuminen on itseasiassa hyvin mielenkiintoinen prosessi.
Mistä meidän identiteetti rakentuu?
Miten tulemme sellaisiksi, kun olemme?
Tiedämmekö me, keitä me oikeasti olemme?
Osaammeko me aikuiset ajatella, mikä valtava rooli meillä on lasten identiteetin rakentumiseen?
Meillä Vilskeessä yksi ideologiamme peruspilareista on matka itseemme. Jotta voimme olla vahvoja siinä mitä olemme, meidän täytyy tuntea itsemme. Meillä pitää olla lupa olla sitä mitä olemme ja antaa itsekin itsellemme luvan olla omia itseämme.
Haluamme olla turvallisia, onnellisia, innokkaita kasvattajia ja näin meidän on pitänyt muodostaa omaa ammatti-identiteettiä. Oma ammatti-identiteetti rakentuu siitä mitä olemme, mitä olemme kokeneet ja miten olemme eläneet. Se muovautuu ja muuttuu koko ajan sen mukaan miten elämme nyt tätä yhteistä matkaa.
Mutta kuinka moni meistä on pohtinut, millainen on ollut lapsena? Olitko päiväkodin pelle? Hiljainen sivustaseuraaja vai nuori kapinallinen? Millaiseksi koit itsesi lapsena?
Oletkos tullut ajatelleeksi, miten lapsesi rakentaa kuvaa elämästään nyt? Siirrätkö omia sukupolviesi ahdistuksia tai paineita lapsellesi? Minä ainakin herään välillä, että käytän aivan samoja äänenpainoja ja elämän viisauksia, kun oma äitini minun ollessa lapsi, juuri niitä kommentteja jotka ärsyttivät silloin ja kuitenkin ne olivat niin oikeita!
Perheen sosiaaliset ja vuorovaikutustaidot opettavat lapselle tavan kohdata muita ihmisiä. Se miten kohtaat lapsesi ja puhut hänelle antaa lapsellesi kuvan elämästä, opettavat empatiaa ja läsnäoloa. Perheen keskustelukulttuuri opettaa jo pienillekin lapsille identiteetin muodostamista.
Te vanhemmat voitte kipuilla sitä, että riitelette ja lapset näkevät sen, tuntevat ehkä sen kautta hämmennystä tai hetkellistä turvattomuutta. Mutta kuinka tärkeää onkaan opettaa lapset kohtaamaan tunteita, näyttämään niitä ja käsittelemään ne. Näin vaikeitakin asioita tehdään läpinäkyviksi. Meidän aikuisten tehtävä on sanoittaa tilanteita ja tunteita auki ja tämän avulla auttaa lapsia identiteetin rakentumiseen, turvalliseen lapsuuteen.
Lasten identiteetin rakentumiseen vaikuttaa myös lapsen kokema vastuu. Me nyky-yhteiskunnan vanhemmat ja kasvattajat pidämme niin tiukasti kiinni turvallisuudesta, että unohdamme että lapsi tarvitsee oman kokoisen vastuunsa. Pieni lapsi ihan pienen vastuun ja vähän isompi lapsi jo vähän isompaa vastuuta. Sillä itsetunto voi vahvistua vain silloin kun lapsi saa tilaa ja vastuuta.
Mikä on riittävä vastuu? Miten voimme antaa vastuuta?
Sitten se tärkein ja haastavin identiteetin rakennuspalikka, RAJAT! Lapsen identiteetti rakentuu rajoista, jotka laitetaan rakkaudesta. Pettymyksiä on pakko tuottaa, sillä vain niitä kokemalla voimme muodostaa realistista kuvaa elämästä ja itsestämme. Pettymyksien kokemuksia tulee aina silloin kun kukaan ei yritä silotella tietä liikaa. Meillä aikuisilla on pakonomainen tarve tehdä lasten elämästä liian helppoa ja sileää, onneksi on vertaisryhmät, toiset lapset. He opettavat elämästä ehkä eniten identiteetin rakentamisessa, sillä lapset voivat elää rinnakkain, kokea yhdessä, ihmetellä yhdessä.
Meidän aikuisten tehtävä on tukea tätä positiivisuudella. Näytämme 80% vihreää valoa , tuemme, kannattelemme, opetamme ja iloitsemme ja 20% onkin sitten keltaisen ja punaisen valon vuoro, se on rakkaudella asetettuja rajoja.
Tämän kun muistamme, teemme ehjiä lapsia, joilla on vahva pohja identiteetin rakentamiseen joka kasvaa ja muovautuu koko elämän ajan.
Vilskeessä on vilskettä, aina. Pojat Eppu, Konsta ja Turo ovat rakentaneet uutta leikkimaailmaa, jääplaneettaa, Atan avusuksella. Ihanan innostunutta väkeä, Ata esitteli hilekynsilakkaansa, jolla maalataan kiviä ja lainaan nyt Eppua
”Tällä sisäpuolella on maalia ja ulkopuolella liimaa. Sinne voi niin kuin piiloutua. Konsta on tehnyt myös tämän avaruusaluksen ja sitten tuolla on myös avaruushirviöpatsas!”
”Planeetta on avaruudessa. Se on tosi kylmä. Siellä on avaruusalus ja laavanpurkauksia. Teemme Konstan kanssa myös kuukiviä. Ääriportaali on sellainen minecraft-juttu, josta pääsee äärimaailmaan. Leikimme tässä playmobil-ukoilla, legoukoilla, tekniikkalegotyypeillä tai ihan millä vain!”
Leikkimaailmojen rakennusten lisäksi paljon ajatuksia ja intoa on herätellyt Onnenlintu-projektimme, josta voitte lukea edellisessä blogitekstistäni. Olemme kuulleet teiltä vanhemmilta ihania tarinoita, kuinka lapset olivat jääneet pohtimaan tarinaa ja ennen kaikkea tunteita. Onnenlinnun tarvitsivat puun ja kun kyseessä on toiminnallinen päiväkoti, oppiminen tapahtuu tekemällä ja kokeilemalla.
Tässä hyvä esimerkki kokeilevasta oppimisesta. Kuinka teemme puun vatsalaudoilla??
Puu tarvitsee lehdet.. ja vasta sitten linnun voivat lentää puuhun ja tulla onnelliseksi.
Tämän päivän vapputunnelmia..
Naamiaiset!
Saippuakuplia
Vohvelikutsut :)
Haluan jakaa kanssanne vielä muutaman kuvan. Olimme isomman vilskeenväen kanssa viime viikolla retkellä lintutorneilla. Pitkä kävelymatka näin pienille ihmisille, mutta kuinka urheita he olivatkaan. Suo ja pitkospuut, monen lapsen ensimmäinen kokemus suoalueella. Korkea, korkea lintutorni josta aukeni upeat maisemat. Lopuksi lehtometsään leikkimään ja eväiden kimppuun. Vaikka päivä oli kovin kylmä ja suhmurainen oli tunnelma ihan uskomaton. Näillä elämyksillä kasvaa vahvoja identiteetin omaavia lapsia, tiedän ja näen sen jo nyt!
