Puhumisen taito, oppia elämään

Olin aina halunnut vähintään kaksi lasta, sillä minulla oli kummallinen päähänpinttymä, että jos meillä on vain yksi lapsi, siitä tulee itsekäs ja yksinäinen. Hän ei opi jakamaan kun on yksin ja me aikuiset hemmottelemme hänet pilalle.

Tein lopulta sitä, että lauantaina, kun oli karkkipäivä, namilaatikko jaettiin isän ja äidin kanssa, sillä muita lapsia meille ei siunaantunut. Kutsuin ystävieni lapsia leikkimään ja kyttäsin, että tyttäreni lainaa my little ponyjansa.

Hupsua,

ajattelen nyt, 15-vuoden jälkeen.

Kyllä elämä opetti ja toiset lapset.

Sain sähköpostia perheeltä, jossa kotona oli käyty keskustelua siitä, että lapsi oli ilmoittanut, ettei voi pukea päällensä tätä ja tätä vaatetta, kuin kaveri oli sanonut, että ne ovat rumat. Samassa sähköpostissa oli pohdintaa ystävyyssuhteista ja siitä mikä on kiusaamista.

Pysähdyin pohtimaan taas kaikkea.

Elämän raadollisuutta.

Miten meistä on tullut niitä, keitä olemme?

 Lapset voivat olla toisilleen tosi julmia. He sanovat asioita ajattelematta, miltä toisesta tuntuu. Lapset eivät tiedä mikä on soveliasta ja mikä ei. Meidän tehtävä aikuisina, on opettaa sitä.

Ei kaupassa ole soveliasta osoitella tai ihmetellä suureen ääneen toisen ihmisen ulkonäköä. Et voi sanoa kaverille, että hänen vaatteet on rumia.  Et voi omia kaikkia leluja ja jättää kaveria ottamatta mukaan leikkiin..

Minun tärkeimpiä tehtäviä päiväkodin henkilökuntaan kuuluvana on opettaa lapsille hyviä kaveritaitoja, jakamista ja yhdessä toimimista.

 

Me kaikki olemme vain niin kovin erilaisia. Toiset laukovat suustansa tahattomasti mitä sattuu, Hups!

Toiset osaavat olla ilkeitä ja taivutella sanansa teräviksi miekoiksi ja satuttaa tosi kovin.

Toiset ei saa sanottua mitään, vaan tyytyvät kohtaloonsa ja jättävät kaiken sisään.

Näin on aikuisenakin. Se on ihmisen luonne.

Voit oppia asioita ja empatiaa mutta perusluonne on se mikä pysyy.

Elämä opettaa pikkuhiljaa, mitä on soveliasta sanoa tai tehdä, tässä meillä aikuisilla on tärkeä rooli. Emme voi loputtomiin suojella kultamussukoitamme, pyöritellä niitä pumpuliin. Viimeistään koulussa heidän on pärjättävä, tultava toimeen omillaan.

On vähintäkin julmaa, jos vanhemmat pitävät lapsensa suojissaan kouluun saakka ja sitten kun se ”itsenäinen elämä” alkaa heidät heitetään pärjäämään yksin leijonan luolaan, sillä koulussa kukaan ei ole joka hetki vartioimassa kuka sanoo ja mitä tekee kenelle.

 

On opittava ottamaan vastaan, käsittelemään asioita ja päästämään irti. On opittava empatiaa muita ihmisiä kohtaan. On osattava käyttäytyä.

Mikä sitten on kiusaamista ja mikä ”elämän opettelua”?

Milloin aikuisena sinun kuuluu puuttua tilanteeseen?

Lapset riitelevät leluista, kaikki haluavat saman tavaran.

Toinen tilanteessa oleva kokee olevansa kiusattu koska ei saa sitä mitä haluaa, toisen mielestä se kuuluu leikkiin.

-Niin minä siskonkin kanssa..

Jokaisen tunne on todellinen.

Minä aikuisena pohdin, puutunko vai odotanko osaavatko nuo kaksi selvittää tilanteen itse?

Miten minä opetan heille puhumisen taitoa, jakamisen merkitystä, asioista sopimista?

Nyt minun on se tehtävä, nyt kun puhumme vielä pikkuautoista.

Jotta he oppisivat jotain, jolla vältetään vuosien päästä riita perinnöstä tai paha mieli työpaikan palverissa.

Se on tehtävä nyt, jotta pärjäämme aikuisena.

Sitten kun vanhenemme, me kaikki taas taannumme.

 Ja voin korvat punaisina todistaa kuinka kaikille aina yhtä rakas isoäiti suureen äänen joulupöydässä ihmettelee miniänsä jatkuvaa lihomista;

-Voisit syödä vähemmän, vaikuttaa pian terveyteen tuommoinen lihavuus!

 

IMG-20181121-WA0009.jpg

Eskarisyksyn satoa

Dokumentoijana; Kalervo

Elokuussa kokoontui innokas joukko tuoreita eskareita innokkaina aloittamaan huikean viimeisen vuoden ennen koulun alkua.

Todella mielenkiintoinen porukka koossa, jossa on vanhoja Vilskeläisiä 13 kappaletta ja 7 uutta ystävää.

 

Oli todella mielenkiintoista seurata, miten lasten sosiaaliset suhteet kehittyivät ja muuttuivat ajan kuluessa. Alussa oli pieniä klikkejä, niin vanhojen kuin uusienkin lasten kesken pientä uudet vastaan vanhat vastakkainasettelua, mutta ei mitään sen  suurempaa draamaa.

 

Vanhat Hulinat olivat kasvaneet huimasti kesän aikana niin fyysisesti kuin myös henkisesti. He lähtivät todella innolla ja oikealla asenteella eskarivuoteen. Ja miten ihania uusia lapsia saimmekaan joukkoomme, aivan mahtava porukka kouluun vietäväksi.

 

Olemme viettäneet eskariajan ulkoillen, metsissä, kallioilla, kentällä, luonnon keskellä. Se on kyllä mieletöntä, lapset oppivat asioita huomaamatta ja varsinkin sosiaaliset taidot ovat kehittyneet huimasti, kaikki mahtuvat leikkeihin, riitoja ja erimielisyyksiä on ollut todella vähän. Ulkona ei seinä rajoita tekemistä ja jokaiselle löytyy tarvittaessa omaa rauhaa tai mukavaa touhua porukassa.

Pakko kertoa kun olimme ensimmäistä kertaa sisällä leikkimässä kun lapset olivat toivoneet rooliasu päivää. Lapsilla oli pientä kinaa ja kränää kokoajan.. minun lelut, minun tila jne… menin sitten kysymään lapsilta, että mikäs tässä on vikana kun kinastelette? Lapset oivat itsekin ihmeissään, jatkoin kysyen ettei kai nämä seinät saa teitä riitelemään…. Pienen mietinnän jälkeen he vastasivat, että kyllä se niin taitaa olla! Fiksuja muksuja. Nyt kun pidettiin toinen sisäleikkipäivä, homma sujui kuin tanssi ei riitoja ja kaikilla oli isot leikit ja kaikki mahtui mukaan.

Muutenkin tässä mietittiin, että porukka joka on viettänyt eniten aikaa ulkona on sairastanut vähiten, niin aikuiset kuin lapsetkin.

 

Eskareiden uimakoulu Hennan mainiossa opetuksessa oli ehkä paras hetki seurata lasten huimaa kehitystä lyhyessä ajassa. Lapset joille vesi elementtinä oli pelottava voittivat pelkonsa ja sukelsivat, hyppäsivät altaaseen, oppivat luottamaan itseensä vedessä. Lisäksi ne lapset jotka jo osasivat uida saivat myös näyttää taitonsa ja olla ylpeitä itsestään. Ne tunnelmat ja ilmeet onnistumisien ja itsensävoittamisien jälkeen olivat jotain ihan uskomatonta..

Uimakoulun aikana kaikki lapset keskittyivät vain omaan tekemiseensä eivätkä he ollenkaan seuranneet tai verranneet omaa tekemistään muiden tekemisiin.

Jos jotain voi toivoa, niin käykää vanhemmat uimassa lastenne kanssa niin saatte kokea samaa riemua ja nyt opitut taidot pysyvät yllä ja kehittyvät

IMG_20181010_101525.jpg

 Kävimme pelaamassa jalkapalloa toista eskariporukkaa vastaan, mieletön tsemppi päällä vaikka harjoittelu jäi vähän vähälle. Porukasta löytyy kyllä varsinaisia Messin alkuja ja innokkaita yrittäjiä ja yllättäjiä, lainatakseni yhtä eskari poikaa joka ei ole mikään innokkain pelimies päiväkodissa, mutta loisti pelissä, kun menin kehumaan häntä niin hän totesi vaan, että ei hän viisti yrittää niin paljon missään harjoituksissa mutta tosi pelissä kyllä J

 

Onnimanni on tullut osaksi toimintaamme ja lapset ovat ottaneet sen omakseen. Siinä käsitellään paljon isoja tunteita hienolla tavalla ja lapset ovat ihan innoissaan kun Henna on tullut lukemaan tarinaa. Osa on ollut niin innoissaan, että ovat lukeneet tai kuunnellet kirjaa jo kotona , mutta hienosti he ovat pitäneet tarinan juonen omana tietonaan, melkein aina..

IMG-20181009-WA0005.jpg

 

Syksyn kuluessa on touhuttu kaikenlaista, puulaivoja, majoja, ninja rataa, leikitty, piirretty, opeteltu numeroja, kirjaimia , tutustuttu veteen, retkeilty ja paljon, paljon muita juttuja, mutta tärkein asia mielestäni mitä on opeteltu ihan huomaamatta on toistemme kohtaaminen, itsensä ymmärtäminen ja hyväksyminen ja siinä onkin saavutettu ihan uskomattomia tuloksia.

Koska näinhän se on, että jos tunnet itsesi ja hyväksyt itsesi, niin voit hyväksyä myös toiset.

Tähän liittyy myös se viisaus, että miten me peilaamme omia tunteitamme toiseen, eli jos joku juttu ärsyttää toisessa se on yleensä se piirre jota itsessämme pidämme ärsyttävänä. On aina niin helppo syyttää toista tai toisia omasta olostamme vaikka useimmiten se johtuu ihan meistä itsestämme ja meidän ajattelumallistamme. Jos ajattelemme että joku lapsi tai aikuinen on hankala, niin varmasti hän alkaa käyttäytyä niin kuin me oletamme hänen käyttäytyvän. Ei mikään helppo juttu, mutta ehkä opittavissa….

Ajatuksia ja suuria pohdintoja

Olin viime viikolla kaksi päivää hyvin erilaisissa koulutuksissa, jossa käsiteltiin johtamista, johtajuutta ja johtajana olemista. Olemme Kalervon kanssa tässä työn ohessa (kun ei muutakaan puuhaa ole 😉) tehneet yritysjohtamisen erityisopintoja. Äärettömän hyvät opinnot ja tulevat tarpeeseen. Yritysjuridiikka, liike-elämän pelisäännöt, työnantajan velvollisuuden, kuin myös työnantajan oikeudet, johtaminen, brändin luominen ja paljon muuta. Uusia asioita, jotka eivät ole kuuluneet peruskoulutukseemme.

Lisäksi kaupunki on järjestänyt uuden vasun myötä koulutusta johtajuudesta ja johtajana olemisesta. Uusi vasu velvoittaa työyhteisöjä kehittymään,  ja siihen voidaan tarvita työkaluja.

Olen siis joutunut/saanut paljon pohtia myös omaa johtajuuttani, tapaani toimia johtajana.

Jokaista työyhteisöä pitää johtajaa, jos siellä ei ole johtajaa, joku ottaa johtajan paikan, aina. Ihmiset tarvitsevat johtajan, jonkun, joka määrittää pelisääntöjä, kantaa vastuun.

Yhteisöllisessä johtamisessakin on aina joku, joka nostaa enemmän päätään, ottaa enemmän roolia. Näin se vaan on.

Me olemme Kalervon kanssa tehneet pelisääntöjä ja rooleja kuka hoitaa ja mitä. Kumpikaan meistä ei halua olla tornikammarimme päivystäjiä, vaan koemme, että kentällä omien joukossa tehtävä työ ja sen kehittäminen, on se meidän sydämen asia. Puhutan pedagogisesta johtamisesta. Ah, se on minun eritysjuttuni. Varhaiskasvatuksen kehittäminen, asioiden uudelleen rakentaminen, toiminnallisen oppimisen vieminen pitemmälle, liikunnan merkityksen korostaminen pieneten ihmisten oppimisessa ja kehittymisessä.

Kyllä henkilöstöhallintakin on tärkeää, mutta jos elät ihmisten rinnalla, teet työtä yhdessä heidän kanssa, kehität ja ideoit, henkilöstöhallintakin on helpompaa. Totta kai kehityskeskusteluille pitää löytää oma aika ja sille, että istutaan välillä alas jutellaan, kysytään hei mitä sulle kuuluu? Miten menee?

Mutta sillekin löytyy sijansa, jos saa tehdä työtä positiivisella meinigillä.

Mitä me nyt sitten teemme? Mistä arkemme koostuu. Olemmeko erilaisia?

Tämä onkin ollut toinen asia, jota olen pohtinut suuresti viime päivinä ja siihenkin on syynsä. Olemme lähdössä Kalervon kanssa ensi viikolla Italiaan Erasmus-hankkeen vieraaksi, suomalaisiksi asiantuntijoiksi puhumaan Vilskeestä, työstä mitä teemme.

Nöyräksi vetää maalaistytön ja lapin pojan.

Jännittää. Olemme ylpeitä, että meidät on kutsuttu mukaan, samalla olen luonut jo ihan mahottomat paineet, vastaammeko sitä mitä he odottavat? Mistä hitsistä me puhumme?

Uusi vasu toteutuu meillä vahvasti. Olemme lapsilähtöinen ja toiminnallinen päiväkoti. Olemme molemmat kouluttaneet paljon liikunnan saralla. Pystymme puhumaan ja perustelemaan tunti kausia, lasten liikunnan merkityksestä kasvuun ja kehitykseen sekä ennen kaikkea oppimiseen.

Mutta mistä se kaikki lähtee?

Arjenpedagogiikasta. Oikeista ihmisistä.  Siitä, että ne ihmiset tekevät työtään suurella rakkaudella ja halulla kehittää ja elää pieneten ihmisten joukossa. Vahvasta ammattitaidoista, hulluudesta heittäytyä ja laittaa itsensä peliin. Antautua tuulen ja pikkuihmisten vietäväksi. Sitä se on.

Annan luvan kiintyä, annan itsestäsi, kehität itseäsi ihmisenä ja ihmisiä ympärilläsi.

Olen päiväkodinjohtaja, toimitusjohtaja (mikä se sitten tarkoittaakaan  ?) ja parasta mitä tiedän työssäni, on nukuttaa kapaloitua pientä ihmettä, jonka hennot hiukset kutittaa minua ja hän jännittyneine pienen pienin sormin pyörittää kaulaketjuani. Tunnustan, pikku kyyneleet vuodatin, vain siksi, että sillä hetkellä koko maailma pysähtyi ympärillämme. 

Tätä, jos jotain sanon tärkeäksi työksi.

IMG_20181009_215844.jpg

Tai kun uimakoulussa olemme hitaasti, mutta varmasti kannustaneet vesipelkoista uimakoululaista tutustumaan veteen. Antaneet aikaa ja houkutelleet. Etsineet keinoja kokeilla ja voittaa pelkoja. Ja sitten, tulee se hetki, kun hän sanoo; - Henna, minä haluan itse kokeilla hypätä altaaseen, ja hän hyppää.

Silmät täynnä pelkoa, mutta vahvaa tahtoa. Luottoa siihen, että nuo aikuiset tuossa uskoo minuun ja pelastaa minut, jos en pysty. Ja hän hyppää. Hän voitta itsensä. Se ilme. Hymy.

Sillä hetkellä, tuo pieni ihminen koki jotain sellaista, josta hän pusertaa voimia ja uskoa vielä monien, monien vuosien jälkeen. Ja me saimme olla todistamassa sitä, elää tuo hetki hänen kanssaan. Olla osa hänen itsensä rakentumista.

IMG_20181010_110245.jpg

Kyllä me tiedämme mistä me puhumme Italiassa. Puhumme siitä, miten me rakennamme tulevaisuutta, lasten kautta.

Tähän loppuun haluan laittaa Hannan palautteen. Upea teksti siitä miten hän näkee meidät, Vilskeen.  Hän on täysin osa meitä. Vilskeläinen. Äiti joka on nähnyt meidän sisimpään ja toimintaan.

”Päiväkoti Vilskeen Henna ja Kalervo ovat varhaiskasvatuksen edelläkävijöitä. He ovat yhdessä luoneet suurella sydämellä Päiväkoti Vilskeen, jossa jokainen lapsi saa kasvaa omaksi ainutlaatuiseksi itsekseen.

 He ovat olleet rohkeita kokeilijoita, ja tämän lopputuloksena on luotu pienten seikkailijoiden päiväkoti. Päiväkodissa valitsee toimintakulttuuri, joka ottaa huomioon yhteisön jokaisen jäsenen. Tätä kulttuuria tukevat mahtavasti työskentelytavat sekä oppimisympäristö. Näin on saatu päiväkoti joka kehittyy, kasvaa sekä uudistuu koko ajan ja joka elää ajan hengessä 100%.

Vilskeessä tarjotaan erittäin laadukasta varhaiskasvatusta. Kaikesta näkyy, että työtä tehdään aidosti ja innostuneesti sekä rohkeasti uusia ideoita kaihtamatta. Toiminta perustuu toiminnallisuuteen, jossa liikunta on erittäin suuressa keskiössä, luontoa sekä lapsen aitoa omaa leikkiä sekä mielikuvitusta unohtamatta.

Toiminnallisuus ei aina ole se helpoin tie se vaatii paljon toteuttajiltaan.

 Se jos mikä palkitsee jokaisen lapsen ja aikuisen. Kaikessa otetaan huomioon lapsen luontainen uteliaisuus ja asioiden ihmettely. Jokainen lapsi kohdataan yksilönä. Toiminta on lapsilähtöistä ja lapset osallistetaan päiväkodin arjessa monella tavalla.

Vilske on aivan erityinen päiväkoti.

Hennan ja Kalervon innostuneisuus näkyy niin henkilökunnassa kuin lapsissa sekä heidän vanhemmissa. Henkilökunnan hyvinvoinnista ja kouluttautumisesta huolehditaan ja se näkyy ulospäin. Tämä jos mikä on erittäin tärkeää. Henkilökunnan jaksaminen ja hyvinvointi näkyy kaikessa tekemisessä. Henkilökunta eli Vilske-tiimin jokainen jäsen tuntee jokaisen lapsen. Heidän tarjoama hoito on aitoa läsnäoloa lasten kanssa hetkessä elämistä eli sitä tärkeää elämisen taitoa.

Tunnelma päiväkodissa on lämmin ja kotoisa. Vanhempana toivoisi, että voisi itse jäädä päiväksi Vilskeeseen niin innolla ja motivoituneina omat lapset päiväkotiin menevät. Varsinkin keskusteluissa päiväkotipäivän jälkeen kotona lasten tarinat päivästä ovat kyllä mahtavaa kuunneltavaa seikkailuja luonnossa tutkien, ihmetellen ja leikkien.

 Jokainen lapsi kohdataan heti aamulla aidosti ja välittävästi usein se onkin päivän tärkein kohtaaminen. Olen usein miettinytkin voiko tälläista ollakaan, mutta totta se on; Vilske on ainutlaatuinen päiväkoti.

Myös Vilskeen sijainti aivan luonnonsuojelualueen kupeessa on otettu päiväkodin arjessa upeasti huomioon ja luonto on suuressa roolissa päivittäin. Mikä onkaan sen parempi puuhastelu ja ihmettelypaikka lapselle kuin luonto ja sen tarjoama aarreaitta.

Päiväkodissa otetaan huomioon luonnon tärkeys ja sen vaaliminen, ekologisuus ja sen vaaliminen sekä myös muita tärkeitä arvoja, kuten hyväntekeväisyys. Viime jouluna päiväkodissa järjestettiin Hennan toiveesta joulukalenterikeräys, johon lapset saivat halutessaan tuoda päiväkotiin joulukalenterin. Kalentereita kertyi suuri määrä. Nämä kalenterit luovutettiin vähävaraisille perheille ilostuttamaan heidän joulua. Kun tällaisia arvoja opetetaan jo pienestä pitäen, tarttuu se varmasti lapsiin ja he jatkavat tätä hyvän jakamista.

Päiväkoti Vilske on ollut toteuttamassa edelläkävijöinä ennen varhaiskasvatussuunnitelman uudistusta uudenlaista varhaiskasvatusta. Heidän arvonsa ja toimintansa tukee lapsen lapsuutta itseisarvona, ihmisenä kasvamista, lapsen oikeuksia, yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja moninaisuutta, perheiden monimuotoisuutta sekä terveellisistä ja kestävää elämäntapaa. Vilskettä on vaikea pukea sanoiksi, se täytyy kokea itse. Itse äitinä, Vilskeen vanhempaintoimikunnan puheenjohtajana sekä itsekin kasvatusalan ammattilaisena voin  suositella Vilskettä.  He ovat työllään luoneet ja luovat koko ajan uusia, rohkeita ja tulevaisuuteen suuntaavia toimintatapoja varhaiskasvatukseen. ”

Hanna Siirtola

Hippuloiden ja Vimpuloiden kuulumisia

Dokumentoijana; Wilma

Kesän jälkeen lähdimme Hippuloiden ja Vimpuloiden kanssa tarkastelemaan värejä, joita on ympärillämme. Entä mitä värejä liittyy kesään ja luontoon? Lähdimmekin metsään etsimään mitä värejä sieltä löytyy. Keräsimme löytyneitä värejä luonnosta ja yhdistelimme niitä saman värisille alustoille. Samalla huomasimme, että metsästähän löytyy vaikka mitä värejä! Myös ylös katsoessamme taivaalle, näemme sinistä. Yksi Hippula löysi kaverin pudonneet aurinkolasit ja huomasi, että nehän voisi laittaa keltaiselle alustalle. Ruskea alusta oli kaikkein suosituin, sillä se täyttyi kävyistä. Tämä innostikin meidät rakentelemaan käpyeläimiä metsään ja niille löytyi myös omia pikkukoloja, joissa ne asustelivat.

säk1.jpg

Metsän värejä muistelimme metsäretken jälkeen ja etsimme samoja värejä vesiväripaleteista. Sieltähän niitä löytyi vaikka kuinka. Maalasimme ulkona metsien väreistä taideteoksia. Yksi Hippula muisteli, että kavereilla oli värikkäitä vaatteita metsässä ja lisäsi vähän myös niitä värejä teokseensa.

säk2jpg.jpg
säk3.jpg
säk4.jpg

Seuraavalla retkellä Hippulat ja Vimpulat etsiskelivätkin värejä jäniksen johdolla. Jänis oli saanut perheeltään ison kortin, jossa oli värejä ja erilaisia muotoja. Se tarvitsi lasten apua selvittääkseen, mitä nuo oikein ovat, mitä värejä ne ovat ja mistä me löytäisimme niitä. Lapset bongailivat luonnosta erilaisia muotoja ja värejä. Yhdessä juostiin aina seuraavalle rastille. Yhdessä opetimme jänikselle paljon värejä ja muotoja. Jänis sai paljon apua lapsilta ja yhdessä suoritettiin myös pieniä tehtäviä. Yksi pieni Hippula totesi matkalla takaisin Vilskeeseen: ” Me autettiin pupua, kun se tartti apua!” Kysyin häneltä, että miltä auttaminen tuntui, johon hän vastasi hetkeäkään miettimättä: ”Hyvältä!”.

säk5.jpg

Vielä myöhemmin suunnistelimme värejä ja muotoja uudestaan. Edellisellä kerralla mietimme, mikä muoto oli tuo kummallinen muoto, joka muistutti vähän ympyrää, muttei ollutkaan ihan pyöreä. Mietimme, että se muistuttaa vähän kananmunaa. Kananmunana tämä kyseinen muoto oli jäänyt lasten mieleen kun seuraavan kerran kävimme metsässä metsästämässä muotoja ja värejä. Mutta mikähän tämän muodon oikea nimi mahtoikaan olla..?

 

 Värejä muistelimme mieleemme myös omia kuvia piirtäessämme. Mietimme mitä värejä meillä on päällä ja löytyykö niitä värikynistä. Pohdimme myös kehonosiamme. Kehonosia olemme miettineet ja harjoitelleet myös kuvista ja tarkkailemalla itseämme ja toisiamme sekä laulamalla niistä. Laulut väreistä ovat myös olleet mukana väreihin tutustumisessa. Värejä ja kehonosia harjoittelimme myös pelaamalla Twisteriä, joka sai lapsille aikaan sellaiset naurut, ettei lopuksi kukaan meinannut pysyä pystyssä!

säk6.jpg

Muutamien lapsien kanssa katselimme kuvia kehonosista ja keskustelimme niistä sekä pohdimme niiden tarkoitusta. Mietimme myös miten pärjäisimme ilman käsiä, mitä kaikkea niillä voi tehdä?

”Me voidaan syödä käsillä!”

”Joo, lusikkaa voi pitää kädessä”

”Tehdä hiekkakakkuja!”

”Voi lukea käsillä”. Pohdimme, että kyllä kirjan pystyssä pitämiseen ja sivujen kääntelyyn tarvitsemme käsiä, joten kädet ovat tärkeitä myös lukuhetkessä.

Mietimme myös päätämme, miksi se pitää suojata esimerkiksi pyöräillessä? Miksi pää on niin tärkeä? No pään sisällä on tietysti aivot ja aivoja tarvitsemme kaikkeen tekemiseen. Tätä pohdittuamme, yksi lapsi totesi: ”Sä et pystyis puhuu ilman aivoja”.

Seuraamme on saapunut Onnimanni, kun Henna kutsunut meidät mukaansa ihaniin satuhetkiin, joissa ovat seikkailleet Etana Etana Etana, Sam sammakko, Sisi sisilisko ja muita metsän eläimiä sekä tietysti Onnimanni. Tutustuttuamme Onnimanniin, lähdimme etsimään mekin kertomuksessa esiintynyttä metsän suloisinta paikkaa, josta Onnimanni tulisi löytää.  Onnimannin sijasta löysimme leppäkertun, joka oli tullut tervehtimään aamupiiriimme metsässä. ”Missä sun iskä ja äiti?”, kysyi yksi pienokainen. Ennen metsän suloisinta paikkaa, lapset päättivät, että leppäkertun koti on löydettävä. Löysimme pienen puunverson, johon leppäkerttu jäi odottamaan vanhempiaan. Kutsuimme vielä leppäkertun vanhempia paikalle railakkain kutsuhuudoin ja jatkoimme matkaa.

säk7.jpg

Pienet Vimpulat lähtivät etsimään suloisinta paikkaa metsässä hyvin määrätietoisina. Ensimmäisen suloisen paikan jälkeen löytyi toinen ja vielä kolmas! Metsähän oli täynnä suloisia paikkoja. Yksi paikka oli sammalten päällä pudonneiden lehtien seurana, toinen paikka sisälsi kaksi kaatunutta puuta, joille oli mukava istahtaa

koko porukan kanssa ja kolmannessa oli ihana nauttia puiden lomasta pilkottavista auringonsäteistä. Pysähdyimme näihin suloisiin paikkoihin ja mietimme miltä siellä näyttää, mitä ääniä siellä kuuluu ja miltä siellä tuoksuu? Aikaisemmin matkalla olimme haistelleet ihania kukkia, jotka ehkä tuoksuivat vielä kaikkien nenässä, sillä joka paikassa lasten mielestä tuoksuivat kukat. Tuulen lisäksi kuulimme lähellä olevan autotien, jossa arveltiin liikkuvan rekka ja ehkä bussi?

säk8.jpg

Onnimannin hahmot ovat eläneet päivissämme paljon satuhetkien ulkopuolella. Sateisella retkipolulla törmäsimme Etana Etana Etanaan ja  löysimme retkimatkalla variksen sulan. Voisiko se kuulua Onnimannin Rikkosiipi-varikselle? Ilkeälle varikselle, joka menetti siipensä. Sulasta innostuneena aloimme tekemään Rikkosiivelle uutta siipeä. Ehkä opettaisimme varikselle, että toisia kohtaan pitää olla ystävällinen ja auttamisesta tulee hyvä mieli. Yhteistyöllä maalasimme variksen värejä isolle paperille, josta leikkasimme sulkia siipeä varten. Tästä saimme oivan hienomotoriikkaa vaativan leikkausharjoituksen. Pidimme siiven julkistamistilaisuuden, jossa jokainen sai laittaa oman sulkansa varikselle. Sulkia tulikin niin mahtava määrä, että niistä tuli kahden siiven verran.

säk9.jpg

Olemme pohtineet, miten itse voisimme päivittäin olla ystävällisiä toisillemme ja auttaa toisiamme. Lapset muistivat sanat ”kiitos”, kun joku antaa tai ojentaa jotakin ja ”anteeksi”, jos vahingossa loukkaa toista. Lapset myös kertoivat, miten kaveria voi lohduttaa, jos loukkaa. ”Jos loukkaa, voi viedä lääkäriin”, totesi myös yksi pikkuinen. Toinen lapsi kertoi, kuinka hän kotona auttoi isää tekemään suklaakakkua. Kolmas ilmoitti auttavansa vanhempia ruuanlaitossa. Myös päiväkodissa voi auttaa kaveria vaikka pukemisessa ja riisumisessa! Tätä ovatkin lapset tehneet paljon. ♥

 

Saimme Onnimannilta tehtäväksemme bongata lintuja metsässä. Retkipäivämme yllättikin raju ukkosmyrsky, mutta se ei meitä lannistanut, vaan bongailimme lintuja sisällä ja kuuntelimme lintujen ääniä lintukirjasta. Erilainen retkipäivä ei ollut lainkaan hassumpi ja eväät maistuivat jokaiselle.

säk9jpg.jpg

Tässä tehdään Onnimannin eläimille syötävää muovailuvahasta.

säk10.jpg
säk11.jpg

Tässä tehdään Onnimannin eläimille syötävää muovailuvahasta.

Porkkanoita, mansikoita ja mustikoita. ”Kattokaa ku pieni vauva, pikkunen mustikka!”

Eläimiä ei saa Onnimannin mailla syödä, joten ruoat ovat kasvispitoisia, kuten mansikkalettua… Samalla harjoittelimme pyörittelemään palloja ja nauhaa muovailuvahasta.

säk12.jpg
säk12jpg.jpg

Kaikkea ajateltiin, myös juomapuolta. ”Mä tein pullon, mistä ne voi juoda”.
Vimpulat ja Hippulat ovat liikkuneet paljon eritavoilla. On joogattu eläintenlailla, jumpattu liikkarissa, liikuttu vaihtelevassa maastossa, temppuratailtu, tasapainoteltu Juhon rakentamassa tasapainoradassa metsässä, tanssittu hanskoja heitellen ja harjoiteltu pallonkäsittelyä. Myös juoksukilpailut ovat Hippuloiden ja Vimpuloiden suosikki!

säk13.jpg

Pallonheittoharjoituksia örkkiseinään.

säk14.jpg
säk15.jpg

Tasapainoilua tasapainoradalla.

säk16.jpg
säk17.jpg

Än, yy, tee, NYT! Näin meidän syksy on lähtenyt käyntiin!