Olipa kerran Onnimanni..

Mikä ihana kesä meillä on ollutkaan. Lämpöä on riittänyt ja vaikka palasimme heinäkuun lopussa takaisin Vilskeeseen, kesä jatkuu vain.

Sydän onnesta pakahtuen, ikävissäni minäkin palasin työmaalle, joka ei tunnu työmaalta.

Hiukan ehkä häveten tunnustin töihin palaaville valittaville ystäville, että minusta on kyllä aika kiva palata arkeen. Lapsia on ollut hurja ikävä, työkavereita ja sitä fiilistä, mikä meillä Vilskeessä on. Turvallisuus, tunne, että on omiensa joukossa.

Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu näyttää onneaan tai ainakaan hehkuttaa sitä maailmalle. Tähän haluaisin tehdä muutoksen. Niin monta vuotta vaeltelin harmaudessa. Palasin töihin joka tuntui työltä, ei minun elämältä, leipääntymiseen. Se oli kamalaa, leipääntyminen. Se onkin arkemme pahin vihollinen.

Eilen henkilökunnan koulutusillassa puhuimme samaa.

Mistä sinä kuplit?

Mitä sinä haluat elämästäsi antaa?

Millä pidämme huolta, että kupliminen säilyy?

Millä estämme leipääntymisen?

Minä olen oikea vissykone, soda streameri, kuplin ja paukun. Aina se ei ole hyvä asia ja välillä minunkin patruuna on vaihdettava, mutta se tarttuu, kuplinta.

Nyt olen kuplinut ihan hurjasti. Se kaikki on tapahtunut kuin vahingossa, mutta hurja sentään, miten elämä voikaan olla näin ihmeellistä.

Haluan aloittaa alusta, että ymmärtäisitte kuplintani ja sen, että pian meillä kuplii kaikki muutkin.

Aikoinaan kun aloitin uraani. Olin untuvikko lastentarhanopettaja, hain itseäni, omaa tapaani tehdä työtä. Koulu antaa teoriatiedon, mutta elämä opettaa. Meidän työssä se on hyvin vahvasti näin.

Aika haparoivaa se minullakin oli. Teemme työtä persoonallamme, mutta kasvamme työssä itsemme kanssa. Olen aina sanonut, että minusta lastentarhanopettajan teki ihana, ihana suuri sydäminen vanha kollegani Maria. Maria opetti minulle, ei pelkästään tavan tehdä työtä, vaan tavan kohdata lapsen ja elämää. Tämän taidon minä haluaisin jakaa myös muille. Hän antoi minulle paljon uusia tapoja ajatella asioita ja toteuttaa tätä työtä niiden kautta.

Yksi hänen lahjoistaan minulle, oli Marjatta Kurenniemi. Tuo hurmaava sadunkirjoittaja, johon minä en ollut tutustunut koskaan aiemmin lapsuudessani. Kurenniemellä on paljon mielenkiintoisia satuja. Anneli ja Onneli on ehkä tunnetuimpia, mutta minun suosikkini on iki-ihana Olipa kerran Onnimanni.

Marialla oli oma rikastuttava tapa herättää sadut eloon. Tehdä ne todelliseksi. Käsitellä vaikeitakin asioita satujen kautta. Sain kunnian kasvaa hänen rinnallaan, tehdä hänen kanssa satuja todeksi.

Olin jo melkein unohtanut tämän tunteen viime keväänä, kuin jouduin istumaan tornikammarin uumenissa läppärin takana. Sen tunteen, kun kuplii, kun saa herättää oman, mutta ennen kaikkea muiden mielikuvituksen eloon, kun saat tehdä sadusta totta.

Sen piti olla vain ”Hennan satuhetki” ja minun piti vain mennä lukemaan Onnimamia lapsille, mutta sitten..

Olisihan se ihana, jos olisi oma Onnimanni, jota voisi näyttää lapsille. Mistäs löydät poikanuken, pienen ja vielä vihreä nuttuisen, niin kuin Onnimanni?

Ympärillämme on ihan uskomaton verkosto. Laitoin viestiä Eijalle. Naiselle, jonka olin oppinut tunteman isoäitinä. Eija on nukkekotitaiteilija, joka on ilahduttanut meitä nukkekotijutuilla jo aikaisemminkin. Kysyin vain linkkiä mistä voisin tilata poikanuken, mutta mitä sain..

Itkun.

Maailmassa on vielä niin paljon hyvää. Ihan uskomattomia ihmisiä.

Olemme saaneet viikossa käsintehdyn Onnimannin ja Valpuri-Keijun, jotka muuttivat meille Torniosta. Hyväntahtoinen nukketaiteilija Anja, jota en ole koskaan ennen edes tavannut, oli halunnut tehdä meille nuket jotka heräävät eloon. Eija ja hänen ystävät ovat luoneet meille metsäneläimiä. Meillä on jo koossa melkein koko sadun hahmot ja valmistumassa jossain vaiheessa on myös ”metsän suloisin paikka”, Onnimannin koti.

Olen sanaton.

Kiitollinen.

Mikäs minun tästä sitten on lähteä hommiin. Kuplimaan.

IMG-20180816-WA0006.jpg

Tällä viikolla olen tutustuttanut kaikki vilskeläiset pieneen Sisi-sisiliskoon, joka kadottaa häntänsä, hyväntahtoiseen Sam-sammakkoon ja hitaaseen, mutta viisaaseen Etana-Etana-Etanaan.

Kun sinä itse uskot asiaasi, pistät itsesi likoon, heittäydyt, et voi epäonnistua.

Kuplinta tarttuu.

Kun me kaikki näimme miten meidän pieni kolmivuotias herkkiksemme vetistyvien lautasen kokoisten silmiensä kanssa katseli minua ja kuiskasi

-Ei tartte pelätä Sisi-Sisiliskoa?

IMG-20180816-WA0005.jpg

ja viisi vuotias viikari velikultamme, jonka päällä melkein istutaan, että hänet saadaan hetkeksi pysähtymään, makasi lattialla ja tuijotti minua liikahtamatta kuunnellessaan tarinaa, me tiesimme, tämä on nyt se juttu.

IMG-20180816-WA0010.jpg

Seuraavana päivänä Katariinan laakson metsät olivat täynnä oranssiliivistä pikkuihmistä jota kaikki etsivät Etana-Etana-Etanaa.

Ei tämä ole vain Hennan satuhetki, se on meidän Vilskeen tämän syksyn juttu.

Katsotaan, miten tämä kuplinta tästä lähtee liikkeelle. Kurenniemen tarinat ovat niin rikkaita, että saamme tähän satuun kaiken mitä lapsien pitää elämästä oppia, elämisentaidot ja voi kuinka toivonkaan, että me aikuiset oppisimme myös näitä piilotettuja elämän viisauksia.

” -Ei, me etanat emme ehkä ole kovin viisaita, mutta sen, minkä me tiedämme, me tiedämme hyvin. Ja meillä on sellainen varma tieto, että aikaa maailmassa on rajattomasti. Sen vuoksi ei meillä ole koskaan kiirettä ja me pystymme nauttimaan joka hetkestä, jonka elämme, koska meidän ei tarvitse pelätä ajan loppuvan. Ja siksi meidän ei myöskään tarvitse kaivata mennyttä eikä toivoa tulevaa aikaa, sillä onnen salaisuus on se, että osaa elää nykyhetkessä.”

                                                              -Marjatta Kurenniemi, Olipa kerran Onnimanni-

IMG-20180816-WA0016.jpg

Kesälomaterveiset

Kesälomalla on ollut aikaa pohtia elämää. Kesämökin hiljaisuudessa, riippukeinussa puoliunessa ja matonpesun lomassa. Koko aivot ovat kuin virittyneet rentoutuneeseen alfa-tilaan.

Hyvä näin, sillä tajusin ehkä vasta nyt, kuinka hektinen kevät on ollutkaan meille yrittäjille. Kuinka paljon omaa energiaa tuhlasin turhiin asioihin, joille ei voi mitään. Kuinka pitäisi aina luottaa vain siihen, että elämä järjestää ja kantaa.

Kerran uupumuksen läpi käyneenä sitä osaa onneksi tunnistaa koska voimavarat alkavat hiipumaan ja sitten on heti toimittava.

Olen nyt lähiaikoina seurannut vierestä useamman ystävän taistelua uupumista vastaan. Huolestuneena katsellut myös teitä perheitä joissa arjen tahti on hurjan kovaa. Nyky-yhteiskunta vaatii tehokkuutta. Se tekee ihmistä kiireisiä ja stressaantuneita.

Vanhempien elämäntahti, energia, tarttuu lapsiin. Lapset elävät hyvin voimakkaasti isien ja äitien, omien vanhempien energioissa, tiedostamme me sen tai emme.

Loppuun palaminen, burn out, masennus, alkavat pian olla tätä tahtia yhteiskuntamme kansantauti verisuonisairauksien ja alkoholismin lisäksi.

Surullisinta tässä on, että tähän tautiin sairastuu helpoiten juuri ruuhkavuosissa elävät, kun elämä vaatii muutenkin paljon ja niin kuin useimmat sairaudet tämä ei koske, vain sairastunutta, vaan kaikkia läheisiä.

Omakohtaisista kokemuksista viisastuneina pohdimme aihetta oikein kunnolla Kalervon kanssa.

On opittava käyttämään energiaa oikeisiin asioihin.

On opittava hidastamaan elämää. Kesytettävä arjen hektisyys ja löydettävä oma itsensä.

Tässäpä tavoitetta elämälle!

Tässä on myös agenda meille Vilskeeseen. Tavoitteemme, unelmamme, onkin ollut alusta saakka pedagogiikan kehittäminen, lasten kuunteleminen ja arjessa eläminen lasten rinnalla, siinä metrin mitassa.

 

Nyt vielä pieni hetki huilille, vaikka kovasti jo suunnittelemme syksyä mielessämme.

Keväällä hankitut ihanat seitsämän chakran äänimaljat pääsevät joka viikkoiseen käyttöön. Haluamme testata miten lapset oppivat rentoutumaan maljojen avulla ja miten se vaikuttaa henkilökuntaamme.

Ehkä voisimme pitää myös teille perheille äänimalja rentoutusillan. 😊

Elämän hidastaminen ja rentoutuminen sopisi meille kaikille.

Kesällä kun on aikaa lukea ja olla tällä alfa-tasolla hyvä kirjavinkki on Sanna Wikströmin ” Hyvän elämän reseptit, oivalluksia arjen keskelle”.

Kirja sisältää pieniä ajatuksia herättäviä tarinan pätkiä, miten elämää voi katsella erilaisten silmälasien läpi.

Ajatuksissa onkin, että syksyllä aloitamme myös henkilökunnan ”aivopesun” joka kuukauden pedagoginen ilta tulee alkamaan aina pienellä tarinalla tästä kirjasta. Hyvän elämän reseptejä ei voi koskaan olla liikaa.

Voit aina miettiä onko lasisi puoliksi tyhjä vai täysi?

Millaisen maailman haluat itsellesi ja ympärillä olevillesi maalata?

Ihanaa loppukesää

paljon iloa ja intoa alkavaa syksyyn

Henna

25.7.18.jpg

Kiitos

Harvinainen kevät. Saattelemme Vilskeen ensimmäisiä hoitolapsia koulutielle.

Hyvästelemme niitä lapsia, jotka aloittivat rakentamaan meidän kanssamme tätä unelmaa.

Tilanne vetää minut varsin haikeaksi ja ehkä jopa hämmentyneeksi.

Saimme kirjeen eräältä äidiltä, kirje kosketti ihan hurjan kovaa. Tämä äiti oli avannut sielunsa meille. Hän kertoi, kuinka heidän perhe oli joutunut Vilskeeseen lähinnä sattumuksien kautta ja kuinka häntä oli epäilyttänyt päiväkoti, jota ei ollut vielä edes olemassakaan.

Totta, tässä vaiheessa heräsin vasta itsekin. Meillä oli unelma, joka oli niin selkeänä meidän päässä, ettemme edes osanneet epäillä, että se ei toteutuisi, tai että joku muu ei uskoisi meihin.  Olimme varmoja, että se pitää tehdä, rakentaa ja että meitä kyllä johdatetaan, autetaan ja tuetaan. Ja niinhän se kävi.

Kiitos siitä teille kaikille, jotka olette rakentaneet kanssamme unelmaamme, elämäämme. Uskoneet meihin, työntäneet vastatuuleen, teroittaneet sapelit tarvittaessa, juhlineet kanssamme erävoittoja, muovanneet toimintatapojamme, meitä ihmisinä, eläneet rinnallamme. Tämä yhteisö joka olemme, vilskeenväki; henkilökunta, lapset, te perheet, te tuntemattomat jotka olette poikenneet polullemme jollain muotoa, onhan tämä ihan huikeaa.

Kerroin kevätjuhlissamme, kuinka olen aina toivonut suurta perhettä, mutta minua on siunattu vain yhdellä biologisella lapselle. Kannattaa kuitenkin olla varovainen siitä mitä toivoo.  Sain 120 lasta, 24 ihanaa työkaveria jotka eivät ole vain työkavereita, he elävät rinnallani ja sitten vielä teidät  kaikki perheet.  Luoja on ollut hyvin antoisa minulle. 😊

Tämä äiti kirjoitti siitä, miten heidän perhe oli kokenut Vilskeen. Kuinka olimme tukeneet hänen lastaan. Antanut hänen olla se, kuka hän on ja peilannut hänelle kuitenkin koko ajan sitä kaikkea, mitä hän voisi myös olla. Hän kiitti siitä, kuinka olimme ottaneet heidän koko perheen omaksemme. Tukeneet, ottaneet vastaan kritiikkiä ja kehittäneet koko ajan työtämme.

Tämä äiti oli päässyt sisään siihen mitä haluamme luoda ja mikä on unelmamme. Hän kiitti siitä, että pidämme henkilökunnastamme huolta, muistamme aina kertoa kuinka tärkeitä he ovat ja kiittää heitä. Kuinka rohkeasti uskomme unelmaamme ja toteutamme sitä. Hänestä unelmamme on puhdas ja kaunis, teemme sillä palasen parempaa maailmaa.

Tässä vaiheessa itkimme molemmat Kalervon kanssa ja voin kertoa, että koko henkilökunta istui kerrankin herkkänä ja hiljaa, kun luin kirjeen myös heille.

Voimmeko saada parempaa ja suurempaa kiitostamme työstämme.

Rehellisesti sanottuna kyllä minä välillä murrun. Minä olen meistä kahdesta heikompi. Olen temperamenttisempi ja elän suurilla tunteilla. Olen aina takki auki. En ole osannut itseäni kovettaa, vaikka sitä on minulle niin kovasti yritetty opettaa. Siksi tie yrittäjänä syö minua enemmän, kun monia muita, olen eritysherkkä.  En voi millään käsittää miten paljon pahaa ja turhaa negatiivista maailmaan mahtuu. Kuinka ankeuttajien määrä, voi hitsi vie, olla aina vakio!

Kyllä minä olen, jonkun kerran miettinyt vakavasti tämän kaiken merkitystä. Varsinkin silloin kun koko kaupunki puukottaa selkään, kuten koen esimerkiksi nyt; ensin kannatetaan yrittäjyyteen, luomme työpaikkoja, kehitämme varhaiskasvatusta suurella sydämellä, teemme laadukasta, sekä erityistä työtä ja sitten, yhtä äkkiä palvelusetelimme ovat kortilla osalla perheistä.  Kaikille perheille ei myönnetäkään palveluseteliä, johtuen siitä missä he asuvat, onko sen alueen kunnalliset päiväkodit tyhjillään. Peilin katsomisen sijaan he rankaisevat meitä hyvästä työstä!

He eriarvoistavat perheet!

Olen nykyajan Robin Hood, haluan tasa-arvoa. Haluan että Vilske on kaikille avoin päiväkoti, päiväkoti johon voit tulla mistä ja millaisena vain, joka ei riipu asuinpaikastasi eikä taloudellisesta asemastasi.  Minusta ei tule eliittipäiväkodin johtajaa, olen tämä, kuka olen, sydän auki, hippihousujeni kanssa omieni joukossa, taistelemassa loppuun saakka siitä, että kaikilla on tasa-arvo ja oma ihmisyys.

Eräs viisas sanoi minulle, että hyvä taistelija voittaa aina taistelunsa, mutta mestari ei edes joudu niihin. Jatkan henkisiä harjoituksia tullakseni joskus mestariksi, mutta lupaan silti, että pelastan ja taistelen aina heikompiosaisten ja pienten puolesta. Haluamme rakentaa parempaa maailmaa, aloitamme sen hiekkalaatikolta, mutta uskallamme unelmoida suuresti, uskomme niihin ja siihen, että meillä on aina hyvät taustajoukot ja henget puolellamme.

IMG-20180611-WA0003.jpg

Kiitän, kumarran ja toivotan teille kaikille mitä lämpimintä ja parahinta kesää meidän kaikkien vilskeläisten puolesta. :)