Ajatuksia ja suuria pohdintoja

Olin viime viikolla kaksi päivää hyvin erilaisissa koulutuksissa, jossa käsiteltiin johtamista, johtajuutta ja johtajana olemista. Olemme Kalervon kanssa tässä työn ohessa (kun ei muutakaan puuhaa ole 😉) tehneet yritysjohtamisen erityisopintoja. Äärettömän hyvät opinnot ja tulevat tarpeeseen. Yritysjuridiikka, liike-elämän pelisäännöt, työnantajan velvollisuuden, kuin myös työnantajan oikeudet, johtaminen, brändin luominen ja paljon muuta. Uusia asioita, jotka eivät ole kuuluneet peruskoulutukseemme.

Lisäksi kaupunki on järjestänyt uuden vasun myötä koulutusta johtajuudesta ja johtajana olemisesta. Uusi vasu velvoittaa työyhteisöjä kehittymään,  ja siihen voidaan tarvita työkaluja.

Olen siis joutunut/saanut paljon pohtia myös omaa johtajuuttani, tapaani toimia johtajana.

Jokaista työyhteisöä pitää johtajaa, jos siellä ei ole johtajaa, joku ottaa johtajan paikan, aina. Ihmiset tarvitsevat johtajan, jonkun, joka määrittää pelisääntöjä, kantaa vastuun.

Yhteisöllisessä johtamisessakin on aina joku, joka nostaa enemmän päätään, ottaa enemmän roolia. Näin se vaan on.

Me olemme Kalervon kanssa tehneet pelisääntöjä ja rooleja kuka hoitaa ja mitä. Kumpikaan meistä ei halua olla tornikammarimme päivystäjiä, vaan koemme, että kentällä omien joukossa tehtävä työ ja sen kehittäminen, on se meidän sydämen asia. Puhutan pedagogisesta johtamisesta. Ah, se on minun eritysjuttuni. Varhaiskasvatuksen kehittäminen, asioiden uudelleen rakentaminen, toiminnallisen oppimisen vieminen pitemmälle, liikunnan merkityksen korostaminen pieneten ihmisten oppimisessa ja kehittymisessä.

Kyllä henkilöstöhallintakin on tärkeää, mutta jos elät ihmisten rinnalla, teet työtä yhdessä heidän kanssa, kehität ja ideoit, henkilöstöhallintakin on helpompaa. Totta kai kehityskeskusteluille pitää löytää oma aika ja sille, että istutaan välillä alas jutellaan, kysytään hei mitä sulle kuuluu? Miten menee?

Mutta sillekin löytyy sijansa, jos saa tehdä työtä positiivisella meinigillä.

Mitä me nyt sitten teemme? Mistä arkemme koostuu. Olemmeko erilaisia?

Tämä onkin ollut toinen asia, jota olen pohtinut suuresti viime päivinä ja siihenkin on syynsä. Olemme lähdössä Kalervon kanssa ensi viikolla Italiaan Erasmus-hankkeen vieraaksi, suomalaisiksi asiantuntijoiksi puhumaan Vilskeestä, työstä mitä teemme.

Nöyräksi vetää maalaistytön ja lapin pojan.

Jännittää. Olemme ylpeitä, että meidät on kutsuttu mukaan, samalla olen luonut jo ihan mahottomat paineet, vastaammeko sitä mitä he odottavat? Mistä hitsistä me puhumme?

Uusi vasu toteutuu meillä vahvasti. Olemme lapsilähtöinen ja toiminnallinen päiväkoti. Olemme molemmat kouluttaneet paljon liikunnan saralla. Pystymme puhumaan ja perustelemaan tunti kausia, lasten liikunnan merkityksestä kasvuun ja kehitykseen sekä ennen kaikkea oppimiseen.

Mutta mistä se kaikki lähtee?

Arjenpedagogiikasta. Oikeista ihmisistä.  Siitä, että ne ihmiset tekevät työtään suurella rakkaudella ja halulla kehittää ja elää pieneten ihmisten joukossa. Vahvasta ammattitaidoista, hulluudesta heittäytyä ja laittaa itsensä peliin. Antautua tuulen ja pikkuihmisten vietäväksi. Sitä se on.

Annan luvan kiintyä, annan itsestäsi, kehität itseäsi ihmisenä ja ihmisiä ympärilläsi.

Olen päiväkodinjohtaja, toimitusjohtaja (mikä se sitten tarkoittaakaan  ?) ja parasta mitä tiedän työssäni, on nukuttaa kapaloitua pientä ihmettä, jonka hennot hiukset kutittaa minua ja hän jännittyneine pienen pienin sormin pyörittää kaulaketjuani. Tunnustan, pikku kyyneleet vuodatin, vain siksi, että sillä hetkellä koko maailma pysähtyi ympärillämme. 

Tätä, jos jotain sanon tärkeäksi työksi.

IMG_20181009_215844.jpg

Tai kun uimakoulussa olemme hitaasti, mutta varmasti kannustaneet vesipelkoista uimakoululaista tutustumaan veteen. Antaneet aikaa ja houkutelleet. Etsineet keinoja kokeilla ja voittaa pelkoja. Ja sitten, tulee se hetki, kun hän sanoo; - Henna, minä haluan itse kokeilla hypätä altaaseen, ja hän hyppää.

Silmät täynnä pelkoa, mutta vahvaa tahtoa. Luottoa siihen, että nuo aikuiset tuossa uskoo minuun ja pelastaa minut, jos en pysty. Ja hän hyppää. Hän voitta itsensä. Se ilme. Hymy.

Sillä hetkellä, tuo pieni ihminen koki jotain sellaista, josta hän pusertaa voimia ja uskoa vielä monien, monien vuosien jälkeen. Ja me saimme olla todistamassa sitä, elää tuo hetki hänen kanssaan. Olla osa hänen itsensä rakentumista.

IMG_20181010_110245.jpg

Kyllä me tiedämme mistä me puhumme Italiassa. Puhumme siitä, miten me rakennamme tulevaisuutta, lasten kautta.

Tähän loppuun haluan laittaa Hannan palautteen. Upea teksti siitä miten hän näkee meidät, Vilskeen.  Hän on täysin osa meitä. Vilskeläinen. Äiti joka on nähnyt meidän sisimpään ja toimintaan.

”Päiväkoti Vilskeen Henna ja Kalervo ovat varhaiskasvatuksen edelläkävijöitä. He ovat yhdessä luoneet suurella sydämellä Päiväkoti Vilskeen, jossa jokainen lapsi saa kasvaa omaksi ainutlaatuiseksi itsekseen.

 He ovat olleet rohkeita kokeilijoita, ja tämän lopputuloksena on luotu pienten seikkailijoiden päiväkoti. Päiväkodissa valitsee toimintakulttuuri, joka ottaa huomioon yhteisön jokaisen jäsenen. Tätä kulttuuria tukevat mahtavasti työskentelytavat sekä oppimisympäristö. Näin on saatu päiväkoti joka kehittyy, kasvaa sekä uudistuu koko ajan ja joka elää ajan hengessä 100%.

Vilskeessä tarjotaan erittäin laadukasta varhaiskasvatusta. Kaikesta näkyy, että työtä tehdään aidosti ja innostuneesti sekä rohkeasti uusia ideoita kaihtamatta. Toiminta perustuu toiminnallisuuteen, jossa liikunta on erittäin suuressa keskiössä, luontoa sekä lapsen aitoa omaa leikkiä sekä mielikuvitusta unohtamatta.

Toiminnallisuus ei aina ole se helpoin tie se vaatii paljon toteuttajiltaan.

 Se jos mikä palkitsee jokaisen lapsen ja aikuisen. Kaikessa otetaan huomioon lapsen luontainen uteliaisuus ja asioiden ihmettely. Jokainen lapsi kohdataan yksilönä. Toiminta on lapsilähtöistä ja lapset osallistetaan päiväkodin arjessa monella tavalla.

Vilske on aivan erityinen päiväkoti.

Hennan ja Kalervon innostuneisuus näkyy niin henkilökunnassa kuin lapsissa sekä heidän vanhemmissa. Henkilökunnan hyvinvoinnista ja kouluttautumisesta huolehditaan ja se näkyy ulospäin. Tämä jos mikä on erittäin tärkeää. Henkilökunnan jaksaminen ja hyvinvointi näkyy kaikessa tekemisessä. Henkilökunta eli Vilske-tiimin jokainen jäsen tuntee jokaisen lapsen. Heidän tarjoama hoito on aitoa läsnäoloa lasten kanssa hetkessä elämistä eli sitä tärkeää elämisen taitoa.

Tunnelma päiväkodissa on lämmin ja kotoisa. Vanhempana toivoisi, että voisi itse jäädä päiväksi Vilskeeseen niin innolla ja motivoituneina omat lapset päiväkotiin menevät. Varsinkin keskusteluissa päiväkotipäivän jälkeen kotona lasten tarinat päivästä ovat kyllä mahtavaa kuunneltavaa seikkailuja luonnossa tutkien, ihmetellen ja leikkien.

 Jokainen lapsi kohdataan heti aamulla aidosti ja välittävästi usein se onkin päivän tärkein kohtaaminen. Olen usein miettinytkin voiko tälläista ollakaan, mutta totta se on; Vilske on ainutlaatuinen päiväkoti.

Myös Vilskeen sijainti aivan luonnonsuojelualueen kupeessa on otettu päiväkodin arjessa upeasti huomioon ja luonto on suuressa roolissa päivittäin. Mikä onkaan sen parempi puuhastelu ja ihmettelypaikka lapselle kuin luonto ja sen tarjoama aarreaitta.

Päiväkodissa otetaan huomioon luonnon tärkeys ja sen vaaliminen, ekologisuus ja sen vaaliminen sekä myös muita tärkeitä arvoja, kuten hyväntekeväisyys. Viime jouluna päiväkodissa järjestettiin Hennan toiveesta joulukalenterikeräys, johon lapset saivat halutessaan tuoda päiväkotiin joulukalenterin. Kalentereita kertyi suuri määrä. Nämä kalenterit luovutettiin vähävaraisille perheille ilostuttamaan heidän joulua. Kun tällaisia arvoja opetetaan jo pienestä pitäen, tarttuu se varmasti lapsiin ja he jatkavat tätä hyvän jakamista.

Päiväkoti Vilske on ollut toteuttamassa edelläkävijöinä ennen varhaiskasvatussuunnitelman uudistusta uudenlaista varhaiskasvatusta. Heidän arvonsa ja toimintansa tukee lapsen lapsuutta itseisarvona, ihmisenä kasvamista, lapsen oikeuksia, yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja moninaisuutta, perheiden monimuotoisuutta sekä terveellisistä ja kestävää elämäntapaa. Vilskettä on vaikea pukea sanoiksi, se täytyy kokea itse. Itse äitinä, Vilskeen vanhempaintoimikunnan puheenjohtajana sekä itsekin kasvatusalan ammattilaisena voin  suositella Vilskettä.  He ovat työllään luoneet ja luovat koko ajan uusia, rohkeita ja tulevaisuuteen suuntaavia toimintatapoja varhaiskasvatukseen. ”

Hanna Siirtola

Hippuloiden ja Vimpuloiden kuulumisia

Dokumentoijana; Wilma

Kesän jälkeen lähdimme Hippuloiden ja Vimpuloiden kanssa tarkastelemaan värejä, joita on ympärillämme. Entä mitä värejä liittyy kesään ja luontoon? Lähdimmekin metsään etsimään mitä värejä sieltä löytyy. Keräsimme löytyneitä värejä luonnosta ja yhdistelimme niitä saman värisille alustoille. Samalla huomasimme, että metsästähän löytyy vaikka mitä värejä! Myös ylös katsoessamme taivaalle, näemme sinistä. Yksi Hippula löysi kaverin pudonneet aurinkolasit ja huomasi, että nehän voisi laittaa keltaiselle alustalle. Ruskea alusta oli kaikkein suosituin, sillä se täyttyi kävyistä. Tämä innostikin meidät rakentelemaan käpyeläimiä metsään ja niille löytyi myös omia pikkukoloja, joissa ne asustelivat.

säk1.jpg

Metsän värejä muistelimme metsäretken jälkeen ja etsimme samoja värejä vesiväripaleteista. Sieltähän niitä löytyi vaikka kuinka. Maalasimme ulkona metsien väreistä taideteoksia. Yksi Hippula muisteli, että kavereilla oli värikkäitä vaatteita metsässä ja lisäsi vähän myös niitä värejä teokseensa.

säk2jpg.jpg
säk3.jpg
säk4.jpg

Seuraavalla retkellä Hippulat ja Vimpulat etsiskelivätkin värejä jäniksen johdolla. Jänis oli saanut perheeltään ison kortin, jossa oli värejä ja erilaisia muotoja. Se tarvitsi lasten apua selvittääkseen, mitä nuo oikein ovat, mitä värejä ne ovat ja mistä me löytäisimme niitä. Lapset bongailivat luonnosta erilaisia muotoja ja värejä. Yhdessä juostiin aina seuraavalle rastille. Yhdessä opetimme jänikselle paljon värejä ja muotoja. Jänis sai paljon apua lapsilta ja yhdessä suoritettiin myös pieniä tehtäviä. Yksi pieni Hippula totesi matkalla takaisin Vilskeeseen: ” Me autettiin pupua, kun se tartti apua!” Kysyin häneltä, että miltä auttaminen tuntui, johon hän vastasi hetkeäkään miettimättä: ”Hyvältä!”.

säk5.jpg

Vielä myöhemmin suunnistelimme värejä ja muotoja uudestaan. Edellisellä kerralla mietimme, mikä muoto oli tuo kummallinen muoto, joka muistutti vähän ympyrää, muttei ollutkaan ihan pyöreä. Mietimme, että se muistuttaa vähän kananmunaa. Kananmunana tämä kyseinen muoto oli jäänyt lasten mieleen kun seuraavan kerran kävimme metsässä metsästämässä muotoja ja värejä. Mutta mikähän tämän muodon oikea nimi mahtoikaan olla..?

 

 Värejä muistelimme mieleemme myös omia kuvia piirtäessämme. Mietimme mitä värejä meillä on päällä ja löytyykö niitä värikynistä. Pohdimme myös kehonosiamme. Kehonosia olemme miettineet ja harjoitelleet myös kuvista ja tarkkailemalla itseämme ja toisiamme sekä laulamalla niistä. Laulut väreistä ovat myös olleet mukana väreihin tutustumisessa. Värejä ja kehonosia harjoittelimme myös pelaamalla Twisteriä, joka sai lapsille aikaan sellaiset naurut, ettei lopuksi kukaan meinannut pysyä pystyssä!

säk6.jpg

Muutamien lapsien kanssa katselimme kuvia kehonosista ja keskustelimme niistä sekä pohdimme niiden tarkoitusta. Mietimme myös miten pärjäisimme ilman käsiä, mitä kaikkea niillä voi tehdä?

”Me voidaan syödä käsillä!”

”Joo, lusikkaa voi pitää kädessä”

”Tehdä hiekkakakkuja!”

”Voi lukea käsillä”. Pohdimme, että kyllä kirjan pystyssä pitämiseen ja sivujen kääntelyyn tarvitsemme käsiä, joten kädet ovat tärkeitä myös lukuhetkessä.

Mietimme myös päätämme, miksi se pitää suojata esimerkiksi pyöräillessä? Miksi pää on niin tärkeä? No pään sisällä on tietysti aivot ja aivoja tarvitsemme kaikkeen tekemiseen. Tätä pohdittuamme, yksi lapsi totesi: ”Sä et pystyis puhuu ilman aivoja”.

Seuraamme on saapunut Onnimanni, kun Henna kutsunut meidät mukaansa ihaniin satuhetkiin, joissa ovat seikkailleet Etana Etana Etana, Sam sammakko, Sisi sisilisko ja muita metsän eläimiä sekä tietysti Onnimanni. Tutustuttuamme Onnimanniin, lähdimme etsimään mekin kertomuksessa esiintynyttä metsän suloisinta paikkaa, josta Onnimanni tulisi löytää.  Onnimannin sijasta löysimme leppäkertun, joka oli tullut tervehtimään aamupiiriimme metsässä. ”Missä sun iskä ja äiti?”, kysyi yksi pienokainen. Ennen metsän suloisinta paikkaa, lapset päättivät, että leppäkertun koti on löydettävä. Löysimme pienen puunverson, johon leppäkerttu jäi odottamaan vanhempiaan. Kutsuimme vielä leppäkertun vanhempia paikalle railakkain kutsuhuudoin ja jatkoimme matkaa.

säk7.jpg

Pienet Vimpulat lähtivät etsimään suloisinta paikkaa metsässä hyvin määrätietoisina. Ensimmäisen suloisen paikan jälkeen löytyi toinen ja vielä kolmas! Metsähän oli täynnä suloisia paikkoja. Yksi paikka oli sammalten päällä pudonneiden lehtien seurana, toinen paikka sisälsi kaksi kaatunutta puuta, joille oli mukava istahtaa

koko porukan kanssa ja kolmannessa oli ihana nauttia puiden lomasta pilkottavista auringonsäteistä. Pysähdyimme näihin suloisiin paikkoihin ja mietimme miltä siellä näyttää, mitä ääniä siellä kuuluu ja miltä siellä tuoksuu? Aikaisemmin matkalla olimme haistelleet ihania kukkia, jotka ehkä tuoksuivat vielä kaikkien nenässä, sillä joka paikassa lasten mielestä tuoksuivat kukat. Tuulen lisäksi kuulimme lähellä olevan autotien, jossa arveltiin liikkuvan rekka ja ehkä bussi?

säk8.jpg

Onnimannin hahmot ovat eläneet päivissämme paljon satuhetkien ulkopuolella. Sateisella retkipolulla törmäsimme Etana Etana Etanaan ja  löysimme retkimatkalla variksen sulan. Voisiko se kuulua Onnimannin Rikkosiipi-varikselle? Ilkeälle varikselle, joka menetti siipensä. Sulasta innostuneena aloimme tekemään Rikkosiivelle uutta siipeä. Ehkä opettaisimme varikselle, että toisia kohtaan pitää olla ystävällinen ja auttamisesta tulee hyvä mieli. Yhteistyöllä maalasimme variksen värejä isolle paperille, josta leikkasimme sulkia siipeä varten. Tästä saimme oivan hienomotoriikkaa vaativan leikkausharjoituksen. Pidimme siiven julkistamistilaisuuden, jossa jokainen sai laittaa oman sulkansa varikselle. Sulkia tulikin niin mahtava määrä, että niistä tuli kahden siiven verran.

säk9.jpg

Olemme pohtineet, miten itse voisimme päivittäin olla ystävällisiä toisillemme ja auttaa toisiamme. Lapset muistivat sanat ”kiitos”, kun joku antaa tai ojentaa jotakin ja ”anteeksi”, jos vahingossa loukkaa toista. Lapset myös kertoivat, miten kaveria voi lohduttaa, jos loukkaa. ”Jos loukkaa, voi viedä lääkäriin”, totesi myös yksi pikkuinen. Toinen lapsi kertoi, kuinka hän kotona auttoi isää tekemään suklaakakkua. Kolmas ilmoitti auttavansa vanhempia ruuanlaitossa. Myös päiväkodissa voi auttaa kaveria vaikka pukemisessa ja riisumisessa! Tätä ovatkin lapset tehneet paljon. ♥

 

Saimme Onnimannilta tehtäväksemme bongata lintuja metsässä. Retkipäivämme yllättikin raju ukkosmyrsky, mutta se ei meitä lannistanut, vaan bongailimme lintuja sisällä ja kuuntelimme lintujen ääniä lintukirjasta. Erilainen retkipäivä ei ollut lainkaan hassumpi ja eväät maistuivat jokaiselle.

säk9jpg.jpg

Tässä tehdään Onnimannin eläimille syötävää muovailuvahasta.

säk10.jpg
säk11.jpg

Tässä tehdään Onnimannin eläimille syötävää muovailuvahasta.

Porkkanoita, mansikoita ja mustikoita. ”Kattokaa ku pieni vauva, pikkunen mustikka!”

Eläimiä ei saa Onnimannin mailla syödä, joten ruoat ovat kasvispitoisia, kuten mansikkalettua… Samalla harjoittelimme pyörittelemään palloja ja nauhaa muovailuvahasta.

säk12.jpg
säk12jpg.jpg

Kaikkea ajateltiin, myös juomapuolta. ”Mä tein pullon, mistä ne voi juoda”.
Vimpulat ja Hippulat ovat liikkuneet paljon eritavoilla. On joogattu eläintenlailla, jumpattu liikkarissa, liikuttu vaihtelevassa maastossa, temppuratailtu, tasapainoteltu Juhon rakentamassa tasapainoradassa metsässä, tanssittu hanskoja heitellen ja harjoiteltu pallonkäsittelyä. Myös juoksukilpailut ovat Hippuloiden ja Vimpuloiden suosikki!

säk13.jpg

Pallonheittoharjoituksia örkkiseinään.

säk14.jpg
säk15.jpg

Tasapainoilua tasapainoradalla.

säk16.jpg
säk17.jpg

Än, yy, tee, NYT! Näin meidän syksy on lähtenyt käyntiin!

Rakettitiedettä?

Muistan kuinka nuorena leikimme leikkiä;  Entä jo..?

Entä jos, valitsen toisen tien ja lähdenkin lukemaan puutarhuriksi?

Tai jos rakastunkin ulkomailla ja jään Afrikkaan poppamiehen vaimoksi?

Tai jos minusta tuleekin taiteilija ja rakennan urani maalaamalla ja fiilistelemällä elämää?

 

Leikki oli hauska. Kukapa meistä opiskeluaikoina, siinä nuoruuden huumassa olisi edes pienessä mielessään ajatella mihin elämä meitä kuljettaa. Poden kai jonkin moista keski-iän kriisiä, mutta olen todella paljon viime aikoina miettinyt sitä, rakentuiko elämäni sellaiseksi, kun itse halusin?

Eniten kai siksi, että yrittäjäksi ryhtyminen ei ikinä ollut edes vaihtoehto. Olen enemmän maailmanparantaja tyyppiä- kun yrittäjätyyppiä.

Kummasti sitä kuitenkin on valmis omien unelmien eteen tekemään uusia valintoja, jos elämältä haluaa jotain saada, on oltava valmis tekemään sen eteen myös työtä.

Olen tehnyt pitkän uran kaupungilla lastentarhanopettajana. Lastentarhanopettajana, jota minusta ei edes pitänyt tulla. En koskaan miettinyt nuorena, että elämäni rakentuisi näin. Lastentarhanopettajaksi voi kouluttautua, niin kuin minäkin tein, mutta tärkein mitä lastentarhanopettaja tarvitsee, on intohimo, suuri sydän ja ne on oltava sisäänrakennettuna. Ne minä olen löytänyt itsestäni ja samalla olen löytänyt itseni.

Sitten kun tuli hurja mahdollisuus lähteä rakentamaan Vilskettä, emmin hetken (kuten aina emmin, koska olen turvallisuushakuinen tyyppi), sillä se kaikki oli niin pelottavaa ja samalla niin kiehtovaa.

Oli selvää, että nyt, jos koskaan voisin rakentaa itselleni työn, jossa saan tehdä sitä mikä tekee minut onnelliskeksi, saisin intohimoni paremmin käyttöön ja sydämeni suuremaksi. Saan etsiä ympärilleni ihmiset, jotka jakavat saman energian.

Tätä energiaa, Vilskettä 😉 , me olemme nyt kehitelleet, eläneet elämäämme, tehneet työtämme. Se on herättänyt paljon huomiota.  Yllättävän paljon.  Teemme nyt jotain sellaista, mitä ei tällä tavalla ole ennen tehty.  Kehitämme varhaiskasvatusta ja teemme sen ammattitaidollamme ja sydämellämme. 

Uusi varhaiskasvatuslaki, joka tuli 2016 ja otettiin käyttöön 1.8.2017 oli kun kirjoitettu meistä. Me teemme sitä kaikkea jo.  Se oli meillä sisäänrakennettu. Me olemme rakentaneet ja remontoineet jo vilsketalon sen pohjalta. Lapset ovat suunnitelleet unelmien päiväkodin, meidän Vilskeen. Kaikki lähti jo siitä. Seuraavaksi rekrytoimme ihmiset, jotka haluat tehdä asiat toisin, uudella tavalla. Muutos, jota me olemme rakentaneet, on aluin alkaen ollut se kivijalka mille olemme toimintamme rakentaneet. Meillä on halu viedä tätä eteenpäin.

Mitä me sitten käytännössä teemme toisin, se pitää jokaisen tulla itse katsomaan jo kokemaan. Kukaan, joka ei ole elänyt arkea kanssamme ei voi sanoa, että tämä ei toimi. Kaikista ei ole tähän. Niin kuin kaikista ei ole puutarhuriksikaan tai taiteilijaksi. Vaaditaan tietyntyyppistä ihmistä, joka on valmis muutokseen ja kehittämiseen, jos haluaa elää kanssamme, tehdä varhaiskasvatusta toisin.

Me olemme ryhmätön päiväkoti, asia ei ole kuitenkaan noin muista valkoinen. On oltava raamit mihin toiminta rakennetaan. Lapset tarvitsevat struktuuria ja aikuiset selkeyttä. Jos joku ajattelee, että toimintamme voi noin vain siirtää muualle, ettei tämä voi olla rakettitiedettä, voisin naurahtaa. Kyllä, silloin kun teemme työtä ihmisten kanssa, jotkut yksinkertaisetkin asiat voivat olla rakettitiedettä. Kaikki riippuu siitä ovatko ne ihmiset valmiita rakentamaan rakettia.

yläilmoista Vilske.JPG

Kuvan ottanut Leevi Röntynen (ig@lepa100)

Elämää Pikkutalossa

Dokumentoijana; Ansu

Pienet ihmiset,

miten he oppivat koko ajan uutta, kasvavat ja kehittyvät!❤

Ollaan vasta syyskuun puolivälissä ja elo päiväkodissa sujuu! Aamun itkut ovat melkein taakse jäänyttä elämää. Lapsi tietää, että hän saa viettää ihanaa päivää toisten lasten ja turvallisten aikuisten kanssa.

Toimimme pienryhmissä, missä jokainen lapsi tulee varmasti kuulluksi ja nähdyksi.

 

Mitä me sitten päivien aikana olemme puuhanneet?

Onnimanni kulkee vahvasti toiminnassamme mukana. Olemme tutustuneet Onnimanniin, hänen eläinystäviinsä ja valinneet itsellemme sen oman metsän suloisimman paikan. Olemme saaneet kunnian osallistua juhliin kartanolla, missä pääsimme ihmettelemään Onnimannin kotia pienoiskoossa.

pikkutalo1.jpg
pikkutalo2.jpg

Meidän oma metsän suloisin paikka ja Onnimanni keittämässä

tammenterhopuuroa vesimelonin kuoreen.

Ympäröivä luonto eläimineen kaikkineen on tärkeää niin Onnimannille kuin meille ihmisillekin, olimmepa sitten isoja tai pieniä. Metsässä vaan on ihmeellisen hyvä olla. Pienet retkeilijät ovat yllättäneet reippaudellaan. Pikku tassut jaksavat jo kulkea pitkiäkin matkoja. Omat pienet eväät repussa auttavat jaksamaan. Voiko olla parempaa, kun istua sammalmättäälle lepäämään ja herkuttelemaan leipäpalaa tai hedelmäviipaletta?

pikkutalo3.jpg

(Etsi kuvasta neljä peuraa.) 

pikkutalo4.jpg

Onnimanni antoi meille tehtäväksi etsiä luonnossa ollessamme lintuja ja kuunnella niiden erilaisia ääniä. Lintujen bongaamiseen tarvittiin kaukoputket. Me kutsumme itse tekemiämme putkia taikaputkiksi. Ne toimivat mielikuvituslasien tavoin. Niillä voi lintujen lisäksi nähdä ihan mitä vaan haluaa! Jää nähtäväksi, mitä kaikkea me vielä niillä näemmekään. Lapset itse kantavat suurella ylpeydellä putkia kaulassaan.

pikkutalo5.jpg
pikkutalo6.jpg
pikkutalo7.jpg
pikkutalo8.jpg
pikkutalo9.jpg
pikkutalo10.jpg
pikkutalo11.jpg

Sililisko, sammakot, varikset, hämähäkki ja muut öttiäiset kuuluvat lauluissamme päivittäin. Varsinkin iltapäivisin meillä on ollut sellaisia orkestereita, että suuret sinfoniaorkesteritkin jäävät kakkoseksi! Laulut ja laulaminen tutkitusti tukevat kielenkehitystä. Lapset rakastavat toistoja eivätkä ikinä kyllästy vaikkapa jo legendaksi muodostuneeseen Traktorilauluun. Lapset varmasti tapailevat lauluja myös kotona.

 

Leikkiminen on parasta! Yhdessä me harjoittelemme leikki- ja vuorovaikutustaitoja. Leikki on lapsen tärkein ja merkityksellisin toiminta. Se kehittää niin monia tärkeitä taitoja. Parasta on, että leikissä voi tapahtua ihan mitä vaan. Onnimanni ei ole leikeissä vielä syrjäyttänyt Palomies

Samia.😊

pikkutalo12.jpg
pikkutalo13.jpg

“Me nyt syödään.”

pikkutalo14.jpg

Ponileikkiä yhdessä.

 Kaiken tämän lisäksi me ollaan tehty omakuvia luonnonmateriaaleista, painettu pikku tassujen ja lillukoiden kuvia, liikuttu liikkarissa, naurettu, hassuteltu, halittu ja sylitelty.

 Pikkutalossa on mahtava pöhinä! Jokainen lapsi omalla persoonallaan on löytänyt paikkansa ryhmässä. Joka päivä sen lisäksi, että lapset oppivat uutta, me aikuiset opimme lapsista uusia asioita, opimme tuntemaan toinen toisemme.

 

Pidetään tämä sama pöhinä!😊